Mitä haittaa sinulle oli siitä, että elit lapsuutesi vanhempiesi kulissiliitossa.

mutta kyllä se oli sellaista, että meitä ei sylitelty tai puhuttu henkeviä.



äidillä oli kaipuu olla miehensä kanssa pariskunta, joten aina tilaisuuden tullen hän valitsi tavallaan puolensa ja oli kovin yksimielinen isän kanssa. toisena hetkenä käänsi meidät lapset isää vastaan, kun hän esimerkiksi lähti yksinään kaupungille tai autokauppoihin tms.



äiti selvästi häilyi, ei osannut pitää meidän puolia koko ajan. varmaan ikään kuin halusi saasa miehensä huomion täysin ja olla yhtä hänen kanssaa, mutta samalla aina hylkäsi meidät.



vanhempani erosivat, kun olin 30 v. ja arvatenkin ero oli aikamoinen fiasko. yhtä huonosti hoidettu kuin avioliittokin. olisi pitänyt älytä jommankumman lähteä jo aika päivää sitten.

Mutta itse avioliittoa ei pysty myymään lapselle.



Itsellänikin oli valtava ahdistus siitä, että joudunko joskus tyytymään keskinkertaiseen tai ikävään avioliittoon täydellisesti vaikka rakkautta.



Meillä vanhempien liitto eli omaa elämää ja lapsia kasvatettiin siinä niin sanotusti päätyönä. Eli avioliitto tuli aina kakkosena. Ei koskaan pyyteetöntä hellyyttä aviopuolisojen välillä jne.



Koin erittäin ahdistavana haukkuvan ja ilkkuvan ilmapiirin heidän välillään. Ei siinä ole paljon väliä jos lapsille sanotaan kasvatusmielessä kaikkea jos esimerkki on kaikkea muuta. Meillä meni huono ilmapiiri varmasti jo henkisen välivallan puolelle. Sen verran rankkaa oli katsoa kun kaksi sopimatonta ihmistä elää yhdessä, mykkäkoulua tai muuten vai viileästi.



- yksi jo aiemmin kirjoitellut

"Itsellänikin oli valtava ahdistus siitä, että joudunko joskus tyytymään keskinkertaiseen tai ikävään avioliittoon täydellisesti vaiLLa rakkautta."

huono perhe muuttuisi paremmaksi erolla? Siis jos perheen tunnekylmyyteen ei ole syynä esim. toisen vanhemman väkivaltaisuus tai alkoholismi?



Itse olen peräisin tunnekylmästä perheestä, jonka vanhemmat erosivat kun olin 14-vuotias. Minä jäin täysin yksin ja turvattomaksi. Äitini muutti pois kotoa ja rakastui 30-vuotiaaseen alkoholistiin. Isäni löysi itselleen todella hyvän puolison, ja muutti käytännössä tämän luokse. Veljeni lähti armeijaan. Tiedättekö miltä tuntuu 14-vuotiaasta, jonka perhe muuttaa pois, ja löytää elämäänsä huomattavasti hienompaa sisältöö, kuin sen entisen tunnekylmän perheen? VOin sanoa, että aika paljon antaisin esim. siitä kokemuksesta, että olisin itse saanut joskus muuttaa pois kotoa sen tunnekylmän perheen luota.



Joten kyllä: olen todellakin sen kannalla, että kulissiperheessä on parempi elää kuin eroperheessä. Te jotka kuvittelette, että ero olisi ollut parempi ratkaisu, yrittäkää nähdä ohi fantasioittenne siihen, mitä ihan realistisesti olisi tapahtunut perheenjäsenillenne. Olisivatko he kuin taikaiskusta muuttuneet paremmiksi ihmisiksi? Olisiko teille silloin löytynyt rakkautta ja kiinnostusta, jos sitä ei kerran aiemmin löytynyt? Vai olisiko käynyt kuten minulle, että viimeisetkin turvallisuudentunteen rippeet vietiin.

että ihan tosta vaan löytyy 26 ihmistä kertomaan vanhempiensa kulissiavioliitosta ja rakkaudettomuuden vaikutuksesta itseensä.



Ihan tällaisena puhtaana päivittelynä siis tänne väliin.

olen elänyt tunnekylmässä perheessä ja oma avioliittonikin on nyt kuin jäätä. paljon olen miettinyt miten lapseni pärjää :( häntä rakastetaan kovasti ja rakkautta osoitetaan sekä sanoilla että teoilla, mutta entäpä kun vanhemmat ovat toisilleen vieraat? mikä voi sellaista korvata?

Eiköhän suurin osa suomalaista kolme-nelikymppisistä ole kasvanut melko tunnekylmissä avioliitoissa. Minä myös, uutena kirjoittajana. Sama sekä oman että mieheni perheessä. Eiköhän sellainen rakastava avioliitto ole se harvinaisuus ollut.

että suurin osa perheistä on normaaleja, ts. sellaisia missä on perheenjäsenten hyvä olla. Ei esim tunnekylmiä.

Eiköhän suurin osa suomalaista kolme-nelikymppisistä ole kasvanut melko tunnekylmissä avioliitoissa. Minä myös, uutena kirjoittajana. Sama sekä oman että mieheni perheessä. Eiköhän sellainen rakastava avioliitto ole se harvinaisuus ollut.

Toivottavasti olet myöhemmässä elämässäsi löytänyt rakkautta ja turvallisia ihmissuhteita.

minä olen satavarma, että äitini olisi ollut parempi ihminen jonkun muun ihmisen kanssa kuin isäni, joka ei antanut hänelle rakkautta ja toisinpäin. ehkä äiti olisi silloin keskittynyt meihin lapsiin, koska hänen mukaansa me olemme kaikkein tärkeimpiä. nyt kun vanhempani ovat eronneet yli 35-vuotisesta liitosta, äitini kohtelee minua ensi kertaa ihmisenä! hän käy katsomassa lapsenlapsiaan, on lopettanut minun ivaamisenai, vaikka isää ivaa edelleen. kuitenkin pitää soukempaa suuta, koska näkee, että meille ei ole asiaa, jos alkaa kovin veemäiseksi. nytkin olen sitä mieltä, että heidän olisi pitänyt erota aika päiviä sitten ja ottaa vastuu meistä ja siis siitä, missä perheessä emitä kasvatettiin.



kova polku oli. minä olen selvinnyt lujan luonteeni takia, eksyin myös oikeaan seuraan (ystävissäni psykologeja yms.), joten sain kimmokkeen parantua. kaksi siskoani on edelleen tunnevammaisia paskiaisia, eivät ole pystyneet nousemaan tunnekylmyydestä.

Toivottavasti olet myöhemmässä elämässäsi löytänyt rakkautta ja turvallisia ihmissuhteita.

Rakkaus on edelleen vaikea juttu, elän hyvän miehen kanssa, ja tiedän, että minun kuuluisi rakastaa häntä, mutta se vaan on todella vaikeaa. Lapsiani kohtaan olen aika ailahtelevainen, välillä todella julma, mutta yleensä rakastava, ja osaan pyytää heiltä myös anteeksi. Itse en koskaan kohdannut kuin kylmyyttä ja julmuutta. En myöskään ole osannut pitää itsestäni huolta, ja olen tehnyt todella suuria virheitä elämässäni.

Toisaalta olen aika onnellinen nykyään, ja osaan tuntea vahvasti. En pelkää juuri mitään, ja olen vahva persoona. Työelämässä olen jossain määrin menestynyt, sinäkin olet todennäköisesti elämässäsi törmännyt minuun ja työhöni.

T: 29

minä olen satavarma, että äitini olisi ollut parempi ihminen jonkun muun ihmisen kanssa kuin isäni, joka ei antanut hänelle rakkautta ja toisinpäin. ehkä äiti olisi silloin keskittynyt meihin lapsiin, koska hänen mukaansa me olemme kaikkein tärkeimpiä. nyt kun vanhempani ovat eronneet yli 35-vuotisesta liitosta, äitini kohtelee minua ensi kertaa ihmisenä! hän käy katsomassa lapsenlapsiaan, on lopettanut minun ivaamisenai, vaikka isää ivaa edelleen. kuitenkin pitää soukempaa suuta, koska näkee, että meille ei ole asiaa, jos alkaa kovin veemäiseksi. nytkin olen sitä mieltä, että heidän olisi pitänyt erota aika päiviä sitten ja ottaa vastuu meistä ja siis siitä, missä perheessä emitä kasvatettiin.

kova polku oli. minä olen selvinnyt lujan luonteeni takia, eksyin myös oikeaan seuraan (ystävissäni psykologeja yms.), joten sain kimmokkeen parantua. kaksi siskoani on edelleen tunnevammaisia paskiaisia, eivät ole pystyneet nousemaan tunnekylmyydestä.

Oma äitini aina alkaa itkeä ja selittää kuinka " kaikkeni annoin" ja " parhaani tein", jos hänen äitiyttään yhtään kritisoi. Ja erityisesti vielä syyllistää siitä, että " teidän takianne olin siinä liitossa". Kuitenkin todellisuus oli se, että silloin kun elimme vielä perheenä, hän joten kuten hoiti ne äidilliset velvoitteet, piti edes ulkoisista asioista huolta.

Kun hän lähti kävelemään ja löysi sen uuden ja suuren rakkauden, se ei todellakaan tehnyt äidistäni parempaa ihmistä, vaan täyden idiootin. HÄn mm. raahasi minut mukanaan tapaamaan tätä miestä, ja paneskeli tämän kanssa viereisessä huoneessa niin ettei varmasti jäänyt epäselväksi mitä tapahtui. Ja aamiaispöydässä kun katselin vihaa täynnä hänen fritsuista kaulaansa, hän totesi, että taidan olla kateellinen... Tähän tietysti kuului se, että isälleni jouduin valehtelemaan missä oltiin oltu jne.

Nykyään, kun noista tapahtumista on jo sen 16 vuotta aikaa, minulla on ihan hyvät välit vanhempiini. Isästäni on sukeutunut vuosien kuluessa oikeasti parempi ihminen. Mutta jos hän olisi eronnut äidistäni aiemmin, hän todennäköisesti olisi häipynyt jälkiä jättämättä. Näin hän oli tehnyt jo yhdelle lapselle aiemmin. Tähän sisarukseeni olen tutustunut nyt aikuisiällä.

Vaikea näihin asioihin on ottaa kantaa. IHminen voi muuttua jos haluaa, olipa sitten parisuhteessa tai ei. Yleensä jos toinen muuttuu, se aiheuttaa toisessakin muutoksen. Ihminen voi myös erota sen kymmenen kertaa, ja olla muuttumatta ollenkaan. Pääsääntöisesti, jos kyseessä on perhe, jossa ei ole väkivaltaa tai päihdeongelmaa, olen taipuvainen ajattelemaan, että sen perheen ei pitäisi hajota, vaan sen ongelmat pitäisi yrittää ratkaista muulla tavoin. Ja jos niitä ei haluta ratkaista siinä itse liitossa, miksi ne ratkeaisivat sen liiton hajottuakaan?

T: 29

Tappelivat aina, varsinkin kännissä. Olen n. 10-vuotiaana herännyt siihen kun äiti makasi keittiön lattialla ja isä istui puukko kohotettuna äidin mahan päällä, onneksi menin katsomaan mitä tapahtuu.

Äitini sai riidan aikaiseksi ihan mistä vaan. Kerran oli pizzassa väärät mausteet, kerran olimme isän kanssa ostaneet hänelle lahjaksi liian lumppumaisen yöpuvun, yksi joulu meni pilalle kun isä oli kehdannut laittaa kattilasarjan pakettiin äidilleni.

Sain monen monta vuotta kuulla vanhemmiltani kuinka hyviä ihmisiä he mielestään ovat koska pysyvät yhdessä ihan minun vuokseni! Vittu mitkä paineet ja syyllisyydentunnot saivat aikaiseksi! Ollessani 19v ja kun muutin pois kotoa, vanhemmat vihdoinkin erosivat.

Olen 31v ja vieläkin kelaan noita asioita päivittäin, nyt kun mulla on omia lapsia niin vielää enemmän.

Olen toista kertaa naimisissa, ekastakin liitosta on lapsia. Kun kerroin isälleni avioerosta (väkivaltaisesta) ensimmäisestä miehestä, isäni sanoi että "mekin olimme äitisi kanssa yhdessä vain sinun takiasi, kyllä sinunkin pitäisi ajatella nyt lapsiasi" Siis oikeesti, mun ois pitänyt jäädä hakattavaksi ja haukuttavaksi ja lasten jäädä sitä katselemaan ja pelkäämään KOSKA HÄNKIN OLI NIIN MARTTYYRI ETTÄ UHRASI LÄHES 20 VUOTTA ELÄMÄSTÄÄN MINUN TAKIANI.

Olen ainoa lapsi, toisaaltaan ihan hyvä ettei kukaan muu joutunut sitä mun lapsuuden paskaa kestämään, mutta toisaalta lapsenakin kaipasin että mulla ois ollut joku jonka kädestä pitää kiinni kun välillä pelotti niin kovasti.

Mä en muista koskaan nähneeni mitään hellyydenosoituksia vanhempieni kesken, en muista edes että oman perheen kesken olisi koskaan ollut mitään normaalia keskustelua, vanhemmat aina piikittelivät ja haukkuivat toisiaan. Välillä minua yritettiin saada valitsemaan puoleni, voi vittu, voiko lapselle paljon pahempaa tehdä kun pakottaa valitsemaan vanhemmistaan? Ja kuunnella jatkuvaa toisen vanhemman mollaamista molemmilta? (Ja joo, tiedän että voi mutta nyt ei puhuta pedofiliasta tai fyysisestä väkivallasta).

Mun on vaikea luottaa kehenkään, mulla on maailman ihanin mies nyt mutta ei sekään tiedä näitä juttuja, ei ketään tiedä. Oon jotenkin levoton sielu enkä uskalla kiintyä mihinkään (paitsi lapsiini, jotka ovat mulle kaikki kaikessa, niitä on viisi, ehkä siksi että kuitenkin lapsena kaipasin itselleni "kohtalotoveria", mun lapsilla on toisensa kun musta lapsena välillä tuntui ettei mulla ole ketään)

Pitkä ja vaikeasti ymmärrettävä sepustus mutta helpottipa kirjoittaa. Mä en oikeastaan enää jaksa olla näistä asioista surullinen, mä olen vaan todella vihainen. Vanhemmilleni. Joiden olisi oikeasti pitänyt erota että mulla ois ollut parempi lapsuus ja niistä kumpikaan ei olis niin katkera elämälle mitä ne molemmat nyt on. Ja isä syyttää siitä minua :( Vieläkin.

Vanhempani erosivat luojan kiitos kun menin kouluun, ennen sitä aikaa ei ole paljonkaan muistoja. Sen tiedän että äitini ja isäni inhosivat toisiaan, mutta eivät koskaan kertoneet miksi pysyivät naimisissa. Vittuilivat toisilleen julkisesti päin naamaa, tappelivat kunnolla jne. Isäni pakeni töihin, äitini veti kaljaa ja jätti lääkkeet välistä. Minä kärsin seuraukset :(. Äiti nimittäin teki kaikkea "kivaa" kuten esim. keksi lähteä pyöräilemään kaatokännissä tai paiskoi minua pitkin asuntoa. Joskus olin koko päivän ilman ruokaa, söin sitten ruohoa pihalta (kesä) tai talouspaperia keittiöstä (talvi). Olen vasta myöhäisellä aikuisiällä alkanut tajuamaan miten järkyttävä elämä minulla onkaan ollut, kellekään en voi tästä edes puhua sillä esim. mieheni alkaa itkemään kun kerron muistoistani. On kuulemma niin kamalaa kuunneltavaa...



Kun tulin raskaaksi, tiesin heti mitä aion tehdä toisin kuin vanhempani. Vaikka joskus toistain huonoa, opittua käytöstä (= liian tiukka kuri jne.), olen mielestäni aika hyvin osannut näyttää tunteeni lapselle (ja miehellekin), hellin paljon enkä suuttuessani käy käsiksi.

Varsinkin omiin tuleviin parisuhteisiin. Ei ole lapsena saanut mallia siitä millainen on normaali parisuhde, jossa välitetään toisesta ja osoitetaan se. Suhde lapsiin on kuitenkin eri asia.

rakastaneet teitä lapsiakaan? Kun niin moni kertoo että jäi kamala rakkauden kaipuu ja että kasvoivat tunnekylmiksi.

Tuli vain mieleen kun meillä menee miehen kanssa huonosti mutta lapsille osoitetaan paljon rakkautta ja välittämistä. Ainakin minä.

kiinnitin huomiota siihen, että näissä kokemuksissa myös lapset ovat jääneet vaille rakkautta tai sitten vanhemmat ovat riidelleet kovasti. Nämä on minusta huonoja avioliittoja eikä vars. kulissiliittoja; eikös kulissiliitolla tarkoiteta sitä että kaikki näyttää ulospäin hyvältä ja ollaan kohteliaita tosilleen ja lapsia rakastetaan ja hoidetaan ihan normaalisti. Ehkä lapset ei näissä tapauksissa edes tajua että kyse on kulissista ja vanhemmat ei oikeasti rakasta toisiaan?



Mun vanhemmat muuten ovat 40 avioliittovuoden jälkeen edelleen rakastuneita, mutta en muista heidän suudelleen tai hyväilleen toisiaan kun olin lapsi. Isä oli paljon töissä, kotona ollessaan se luki lehteä tai katsoi uutisia tv:stä. Äiti keskittyi kotitöihin ja meihin lapsiin. Vasta nyt aikuisena, olen tajunnut miten hyvin vanhemmat viihtyy yhdessä ja miten hyvä liitto heillä on. Ei se lapsen silmiin silloin näkynyt, mun puolesta heillä oisi yhtä hyvin voinut olla ns. "sivistynyt" kulissiliitto.

Vanhempani joivat tosi paljon, etenkin isä. Hän oli tosi "tyranni" kun olin nuori. Aloin itsekin juomaan jo 12-vuotiaana. Seksisuhteisiin päädyin vasta noin 19-vuotiaana. Vanhemmillamme oli tosi isoja riitoja kun olimme pieniä. Välillä puukko heilui ja isä hakkasi ties millä esineellä äitiä. Molemmat pettivät toisiaan minkä kerkesivät. Ihan meidän silmien alla. Isä löi meitä myös, ja etenkin minulla oli tosi paljon riitoja isän kanssa. Rukoilin miljoonat kerrat äitiä hakemaan eroa. Muttei äiti voinut, meidän takia, ja talon. Kun ei halunnut muuttaa pieneen kerrostalo asuntoon meidän kanssa. Kylläpä on hyvä syy! Rukoilin ja rukoilin, mutta äiti vaan kesti kaiken paskan.



Isä ei halannut meitä koskaan, eikä pitänyt sylissä. Äitikin teki niin vaan kännissä.



Itsekin join tosi paljon siihen asti kun sain lapseni vähän yli kolmekymppisenä. Nyt en juo melkein laiskinkaan. Tai ainakin tosi harvoin. Lapseni on tärkeintä minulle maailmassa. Kaikissa suhteissani on ongelmia, kun en luota kehenkään mieheen. Nyt minulla on ihana mies, joskin häneenkin luotto on välillä kadoksissa, ihan oman mielikuvitukseni takia.



Miessuhteita minulla on ollut aika paljon, koska olen aina etsinyt "sitä oikeaa". Heti pienenkin vastoinkäymisen takia, olen jättänyt miehen ja taas alkanut etsimään "sitä oikeaa". Nyt toivon etten pilaa tätäkin suhdetta omien lapsuuteni ongelmien vuoksi.

"lasten edun" nimissä antavat todella huonon mallin lapsilleen. Itse opin ainakin, että ei sillä niin väliä, että nainen/ äiti ei saa minkäänlaista hellyyttä tai hyvänäpitoa koskaan, ja että on ihan normaalia että asioista ei puhuta :(



Edelleenkin säälittää äitini, joka hukkasi elämänsä väärän miehen kanssa. Ja me lapset (molemmat tyttöjä) olemme joutuneet tekemään itsearvostuksemme kanssa paljon töitä, molemmat olemme käyneet terapiassa.

Se on lastesikin etu. Tuo on pelkkä tekosyy että nykyinen elämäntilanne ei anna myöden - milloin se sopiva tilanne sitten olisi? Sitten kun olet eläkkeellä ja lapset lentäneet pesästä?

Pieninä ne lapset sen tasapainoisen äidin tarvitsevat.

Ajatteletko että aloitettuasi terapian, jotenkin romahdat? Ei siinä niin käy.

t. yksi terapoitu

Mitenhän tämän sukupolvien ongelmaketjun nyt saisi poikki?

tärkeä asia