Lue keskustelun säännöt.
Mitä haittaa sinulle oli siitä, että elit lapsuutesi vanhempiesi kulissiliitossa.
29.11.2009 |
Minulle jäi vääristynyt käsitys rakkaudesta.
Tunnela oli kylmä. Kaikki oiereilivat. Itse join teininä ja jaoin persettä aika herkästi. Välit molempiin !!!! vanhempiin olivat viileät. Opettelin vasta aikuisena sanat musta tuntuu. Meillä ei tunteita nimetty eikä tunteista puhuttu.
Tajusin aika pienenä, että perheessä ei ole hyvä olla.
Yläasteikäisenä olin paljon yksin. Vanhemmat kävivät ulkomailla ja laivalla ja baareissa jne. Toivoin että he ajaisivat kolarin ja kuolisivat.
Molemmat vanhemmat akateemisesti korkealle koulutettuja ja hyvissä ja näkyvissä asemissa kunnassa.
Kommentit (77)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- en tunne paljon mitään.
- en osaa olla koskaan tyytyväinen.
- pessimismi!
- kyvyttömyys itkeä.
- en osaa pyytää anteeksi.
- häpeän, jos suutun jollekulle. Häpeän, jos näytän negatiivisia tunteita.
- vaikeus mennä eteenpäin elämässä. Juutun esimerkiksi opintoihin.
- en osaa pitää puoliani, vaan suostun lähes kaikkeen ja miellytän kaikkia. Mietin koko ajan, mitä pitäisi tehdä, että kaverit tai kotiväki ilahtuisi.
- olen liian avoin; en osaa suojella itseäni, en valehdella. Tuntuu, että minun pitää aina olla huippurehellinen ja pälättää kaikki asiat. Kaikilla on oikeus tietää minun elämäni kaikki astiat.
- vaikea uskoa, että joku välittää oikeasti.
- omien lasten kanssa en välillä osaa asettua heidän ikätasolleen, en koe yhteyttä heihin.
- vain ulkopuolelta tuleva kehu motivoi, sisäinen ei.
- narsistisia piirteitä: ajattelen olevani muita ihmisiä älykkäämpi ja parempi ihminen. En tunne kateutta ketään kohtaan, koska en arvosta kenenkään muun minkäänlaisia saavutuksia. Toisaalta en myöskään omiani.
- olen masentunut ja teini-iässä harkitsin vakavasti itsemurhaa. Tunsin, ettei kukaan välittänyt.
- huonot välit sisaruksiin.
- syyllisyys siitä, etten vanhimpana lapsena tehnyt jotain asian suhteen.
Vasta tutustuttuani lastenpsykiatriaan ja sen piiriin kuuluviin oireisiin olen ymmärtänyt, miten häiriintynyt olen n. 10-vuotiaana ollut. Muistan kerran istuneeni koulussa koulukuraattorilla (4.luokalla). Hänelle en kertonut mitään, puhuimme korvakoruista. Toista tapaamista ei tullut. Juuri tuona vuonna oireilin pahiten. Juuri tuona vuonna isällä ja äidillä oli kaikkein kamalin ja rajuin riita, johon menin väliin. Siitä ei koskaan puhuttu sen illan jälkeen.
Tiedän, että joudun joku päivä menemään terapiaan, jotta pääsen eteenpäin elämässä, mutta nyt en kykene siihen. Pienet lapset ja kesken olevat akateemiset opinnot eivät anna tilaa omalle "repeämiselle". Nykyinen mieheni on aivan uskomattoman ihana, mutta kyllä hän paljon saa kestää. Suoranaista henkistä väkivaltaa välillä kun minulla menee hermot.
Toisaalta olen paljon herkempi ja osaavampi äiti, kuin omani, joka puhuu yleiskieltä lapsilleni ja jättää etäisyyden omiin lapsiinsa ja lastenlapsiinsä. Tajuan hänen toiminnassaan, miten kylmä hän on ollut minulle ja sisaruksille. Hän ei koskaan puolustanut minua, ei kehunut vaikka olin tosi kunnollinen ja huippu koulussa. Aina ajattelin olevani huono. Äitini pilkkasi minua, kun yritin pitää puoliani. Hän kertoi minulle aina paljon negatiivisia asioita elämästään, haukkui aina isää. En ole koskaan kuvitellut, että he pitävät toisistaan. Ymmärsin jo pienenä, että vanhemmille on turha mennä kertomaan jos on paha mieli (n. 6-vuotiaana). Tukea ei tipu.
Suhde äitiin on räjähdysaltis, en jaksa kuunnella niitä ikuisia valituksia. Kuitenkin koen pakkoa antaa lapsille normaali mummosuhde ja äidille lapsenlapset. Oma isä on nyt kuollut. Nyt äiti laittaa koko avioliiton ongelmien syyt isän harteille, vaikka itse on ollut ihan samanlainen valittava, tunnekylmä surkea vaimo.
Molemmat vanhempani ovat todella tunnekylmistä perheistä.
Mitenhän tämän sukupolvien ongelmaketjun nyt saisi poikki?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että terapiasta tulee pitkä ja työläs prosessi, joka syö omat ja perheen voimat enemmän kuin nykyinen tilanne. Ehkä pelkään turhaan tuota, mutta en ole koskaan osannut oikein hakea apua enkä koe saavani apua siitä, että puhun asioista toisille.
Mielummin mietin itse tai luen alan kirjallisuutta tms.
Vanhempani eivät myöskään KOSKAAN koskettaneet toisiaan ainakaan muiden ihmisten nähden.
Pakko sanoa, että mulle kaikenlainen koskettaminen on ollut erityisen vaikeaa, sekä parisuhteessa., ystävien kesken, että lapsienkin kanssa.
Silti voin vilpittömästi sanoa, että elin mieluummin hiukan kylmässä ydinperheessä kuin eroperheessä. Meillä ei kukaan ollut tahallaan ilkeä, ei ollut vihaa eikä pelkoa. Ei tosin ollut myöskään lämpöä.
Itselleni kaikki läheisyys on edelleen kovin vaikeaa ja joudun tekemään jatkuvasti töitä, että kykenen osoittamaan tunteitani. Mitä pienempi lapsi, sitä helpompi mun on osoittaa tunteita
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halusin vastata vertailukohteen vuoksi. Itse olisin toivonut että vanhempani olisivat vaikka jatkaneet kulissiavioliitossa, vaikka se olisikin ollut ongelmaista. Mutta kun vanhempani erosivat, he eivät enää edes jaksaneet yrittää mitään perheeseen liittyvää, vaan elivät vain itselleen.
Sen jälkeen kun vanhempani erosivat ei ollut enää perhettä. Isä joi urakalla ja vietti aikaa naisissa (ja loppujen lopuksi teki itsemurhan). Äiti löysi uuden miehen ja muutti käytännössä hänen luokseen, sekä kärsi mielenterveysongelmista. Jäin yksin ja selvisin miten selvisin.
Mielummin olisin ottanut tunnekylmän tai riitaisan perheen, siis ihan minkälaisen perheen tahansa kuin että ei perhettä ollenkaan. Muistan vieläkin sen ajan kun jouluna olen ollut lapsena yksin kotona siskon kanssa (joka oli minua vanhempi ja muutti aikaisemmin pois kotoa ja jäin vielä enemmän yksin, tosin siskoni ei ollut ihan helppoa seuraa).
Tuloksena minusta tuli paljon alkoholia käyttävä, välinpitämätön itseäni kohtaan ja paljon seksin kautta läheisyyttä hakeva irtosuhteita harrastava, välillä masentunut nuori (oli viikkoja kun en välittänyt ulkonäöstäni ja viikonloppuja kun makasin sängyssä).
Kun joskus löysin tuon nykyisen mieheni olen kipuillut ja paljon. Olen huutanut, raivonnut, tapellut, pettänyt, ollut välinpitämätön, päällepäsmäri ja kaikkea mahdollista hänen kanssaan. Pitkään meni että sain itseni ja elämäni hallintaan ja en uskalla edes ajatella mitä minusta olisi tullut ilman miestäni.
Pidän itseäni onnekkaana ja vahvana että selvisin. Minusta ei tosin tullut tunnekylmää kun vanhempani erosivat, vaan täysin holtiton ja en osaa kontrolloida mitenkään tunteitani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itse irtautua omasta kulissiliitostani :(
Vääristynyt käsitys rakkaudesta. Olen maksanut siitä paljon omassa elämässäni.
Vaikka lapsiaan rakastaisi, lasten rakkaus on siinä vanhempien välillä, siksi se haavoittaa niin paljon.
Toiseksi onnettomat vanhemmat, varsinkin äiti on epäherkkä näkemään lastaan omana persoonana, tulee läheisriippuvaisia lapsia jotka sopeutuvat ja mielyttävät koko elämäsnä voimatta itse hyvin, tuntematta itseään.
Edelleenkään äitini ei kykene näkemään minua aikuisena ihmisenä, jolle omat lapset, oma perhe, oma työ ja oma koti menevät hänen edelleen! Äitini mielestä minun pitäisi edelleen olla aina valmis kuuntelemaan ja tukemaan häntä, kun "isä on taas niin ilkeä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani elivät kulissiliitossa kunnes teininä käskin heidät vihdoinkin eroamaan. Ei kestänyt kauaa kun kotimme oli myyty! Meilläkin oli kaikki ns. hyvin, materiaa ja rahaa riitti, mutta talo oli täynnä yksinäisiä ihmisiä. Itse vetäydyin aina yksin kun en sietänyt vanhempieni teeskentelyä (silloin kuin olivat paikalla). Rahalla, matkoilla yms korvasivat rakkauden.
Itse sitten teininä kaipasin rakkautta, "suuria tunteita" niin valtavasti,että päädyin ihan vääränlaisiin suhteisiin. Löysin kyllä myös miehen, joka vieläkin 12v myöhemmin rakastaa minua,mutta itse en silloin sitten osannutkaan tyytyä siihen. Nyt 3-kymppisenä olen onneksi löytänyt jonkilaisen rauhan,että osaan olla ja yksin ja todellakin halusin olla yksin monta vuotta. Vanhempiini minulla ei ole kovinkaan lämpimät välit, oikeastaan aika kieroutuneet. Jos he haluavat antaa jotain, otan vastaan tuosta vain, kuten jo lapsena opin, vaikka pärjäisin ihan itsekin.
mulle jäi tosi kummallinen olo ihmissuhteista. meillä ei juteltu mitään henkevää, vain tyyliin miten koulussa meni.
ei puhuttu oikeista asioista. kukaan ei halannut minua. en muista istuneeni vanhempieni sylissä koskaan. äitini halasi minua, kun sain ajokortin ja kun pääsin ylioppilaaksi.ne ovat ainoat kerrat.
otin ihan hyvän turvallisen miehen, mutta en rakasta häntä. olemme olleet yhdessä nyt 16 vuotta mutta en uskalla lähteä. en rakasta häntä, seksiä ei ole, hellyyttä ei ole. elämme kulississa, mutta en ole uskaltanut lähteä. nyt kun pyristelen, minua syyllistetään, että kulissia pitäisi elää. tiedän, että mies ei ole ollenkaan minua, eil ole minunlaiseni, mutta mitä menin valitsemaan. ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mullakaan ei ole juuri välejä vanhempiini. tosi pinnalliset ja etäiset. nähdään muutama kerta vuodessa, jolloin keskustellaan äitini työasioista. ei ole mitään yhteistä.
myos jai rakkauden kaipuu ja olin ihan kamala jakorasia teinina kun kuvittelin sen olevan rakkautta kun joku osoitti minkaanlaista kiinnostusta.
Viha on myos jaanyt sita kohtaan etta jos vanhempani pitivat liittoa ylla meidan lasten takia, niin eipa olis kannattanut.
Joo, noi useat loppupään jutut eivät kuulu tähän. NUohan ovat ulkoisten merkkien takia kammottavia liittoja. Kulissiliitolla tarkoitan juuri liittoa, joka on painajainen ilman väkivaltaa ja viinaa.
Onpa kiva - no kiva ja kiva - nähdä, että meitä on muitakin.