Mitä haittaa sinulle oli siitä, että elit lapsuutesi vanhempiesi kulissiliitossa.

Eikö se ole kuitenkin eri kuin vanhemmat, jotka haluavat olla yhdessä, mutta heillä on välillä kovin vaikeaa ja viileää? Eivät ehkä jotenkin kehtaa lasten nähden osoittaa hellyyttä?

En halua kyseenalaistaa kokemuksianne, kiinnostaa vain mistä nuo erottaa.

Kiitos kehuista! Olen itse miettinyt tätä aihetta oikeasti ihan tosi paljon. Olen puhunut siitä ystävilleni, olen jutellut siitä psykologille, olen hakenut itseäni kauan.



Todella pohdin syvällisesti, mikä on lapsilleni parasta. Mikä on hinta siitä, että suostumme ajattelematta elämään sosiaalisessa konstruktiossa avioliitto, vaikka se sisimmässä tuntuisi pahalta.



Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus on elämässä tärkeintä. Sisäinen rauha.



Minä en voi käsittää, että avioliitto tekisi onnellisia lapsia. Minua pohdituttaan, mitä kaikkea tunnekylmyys saa sukupolvissa aikaa. Kuinka kauaskantoiset vaikutukset ovat sillä, etteivät ihmiset ole onnellisia ja etteivät he edes tiedä, mitä he ovat.

äitini sanoi, että ovat lasten takia yhdessä. eivät vetäneet isän kanssa yhtä köyttä missään.

up

kaikki on tullut esille tunneköyhyytenä, siis en pysty näyttämään tunteitani ja vältän riitoja. Tähän on kaksi aiempaakin suhdettani kaatunut.

Tarkoitatko nyt vain ja ainoastaan romanttista rakkautta? Minäkin olen miettinyt tätä paljon, koska oma avioliittoni on nykyään lähinnä toverillinen ja välillä jopa kylmä. Romanttinen rakkaus on hävinnyt mutta jäljellä on rakkaus lapsiin ja, myönnetään, mukavuudenhalu. Olenko siis onneton ja kärsivätkö lapset siitä? En koe niin.



Minusta on hitusen lapsellista ajatella, että ihminen ei voi olla onnellinen ja tasapainoinen, jos hänellä ei ole hyvä rakkauselämä. Ei ole montaakaan kymmentä vuotta siitä, kun aikuisten ihmisten elämässä rakkaus (romanttinen) oli ihan toissijaista ja elämässä keksityttiin muihin asioihin. Oli silloinkin varmaan onettomia ihmisiä mutta useimmat kokivat sen ihan luonnolliseksi. Nykyään ollaan toisessa ääripäässä: avioeron jälkeen rynnätään heti etsimään uutta rakastettua, kun ei uskota että yksinkin voi elää hyvää elämää.



Eli kai se riippuu siitä millainen kulissiavioliitto on kyseessä. Jos toista halveksitaan tai vihataan avoimesti, ei kukaan perheessä ole onnellinen. Mutta jos on asialliset välit ja vanhemmat ovat tilanteeseen tyytyväisiä, en usko että ero olisi sen parempi ratkaisu.

ei mun lähimmistä kavereista ainakaan kukaan elännyt perheessä, jossa vanhemmilla on kulissiliitto. Yhden kaverin vanhemmat erosi ja varmaan siinä pidettiin kulissia muutama vuosi alle isän juomisen takia, mutta muiden kotona oli ihan tavallinen henki. Eihän se nyt suurta pusipusia ollut, mutta sellaista tavallista, peruslämmintä arkielämää. Ja nämä samat vanhemmat on edelleen naimisissa.

Olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni kulissielämää. Isäni oli lähes ammattipeluri, joka salattiin kaikilta: naapureilta, tutuilta, kavereilta, sukulaisilta. Ulkoisesti elimme menestyvän kauppiasperheen elämää, jolla oli rahaa ja mahdollisuuksia mihin vain. Pyysin usein äitiäni eroamaan, koska kodin seinien sisäpuolella elimme henkisessä helvetissä. Olin pienestä asti äidin uskottu, mikä on jättänyt sieluuni pysyvät arvet. Opin taitavaksi valehtelijaksi. Hain hyväksyntää pojilta seksillä. En tajunnut, että toisen kanssa naiminen loukkaa poikaystävää jne. Vasta kun tapasin 23-vuotiaana nykyisen aviomieheni, rakastuin ensimmäistä kertaa ja aloin oivaltaa, miten parisuhteessa toimitaan. Aluksi luulin, että eroamme, kun meillä oli joku pieni riita. Nyt olen 35 v. ja uskallan ja osaan jo riidelläkin ja näyttää tunteita.

Olen katkera lapsuudestani ja nuoruudestani. En voi elää sitä aikaa uudestaan, mutta nautin nyt aikuisena normaalista perhe-elämästä. Se on minulle todella terapeuttista.

yhdessä minun takiani. Lopputuloksena toinen kuoli onnettomana, toinen ei oppinut koskaan tuntemaan itseään koska liitosta oli lähes kaikki energiavarannot käytetty (hyvässä liitossa molemmilla on tilaa kehittyä ja luoda) eikä puhe(huuto)yhteys ollut siitä parhaimmasta päästä.



Ja minä en saanut koskaan hyvän parisuhteen mallia, jonka takia minulla on mennyt pitkään ja kantapään kautta oppia mitä ylipäätänsä on toimiva, onnellinen parisuhde ja mitä on rakkaus, toisesta välittäminen sekä miten sitä otetaan vastaan ja annetaan.

Kiitos kehuista! Olen itse miettinyt tätä aihetta oikeasti ihan tosi paljon. Olen puhunut siitä ystävilleni, olen jutellut siitä psykologille, olen hakenut itseäni kauan. Todella pohdin syvällisesti, mikä on lapsilleni parasta. Mikä on hinta siitä, että suostumme ajattelematta elämään sosiaalisessa konstruktiossa avioliitto, vaikka se sisimmässä tuntuisi pahalta. Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus on elämässä tärkeintä. Sisäinen rauha. Minä en voi käsittää, että avioliitto tekisi onnellisia lapsia. Minua pohdituttaan, mitä kaikkea tunnekylmyys saa sukupolvissa aikaa. Kuinka kauaskantoiset vaikutukset ovat sillä, etteivät ihmiset ole onnellisia ja etteivät he edes tiedä, mitä he ovat.

edes yrittää korjata? Milloin tietää, että "kaikki on mennyttä"?

Olen nro 29, ja mulla on jatkuvasti vaikeaa liitossani, on kylmyyttä ja kuumuutta ja mykkyyttä ja ties mitä - onneksi mieheni kestää minua. Ja onneksi on tämäkin ketju, joka antoi peilin kasvojeni eteen, tajuan aika selvästi, että meidän perheen ongelmat ovat lähtöisin minusta ja siitä tunnekylmästä perheestä jossa kasvoin. Ja joka erosi, eikä asiat sillä ainakaan parantuneet.

Aion muuttaa toimintaani. Avaan silmäni, teen liitostani paremman, enkä ole ikuisen tyytymätön kaikkeen, mitä tähän asti olen ollut. Mun paha olo liitossani on ainakin tullut ihan jostain muualta kuin miehestäni.

ei mun lähimmistä kavereista ainakaan kukaan elännyt perheessä, jossa vanhemmilla on kulissiliitto. Yhden kaverin vanhemmat erosi ja varmaan siinä pidettiin kulissia muutama vuosi alle isän juomisen takia, mutta muiden kotona oli ihan tavallinen henki. Eihän se nyt suurta pusipusia ollut, mutta sellaista tavallista, peruslämmintä arkielämää. Ja nämä samat vanhemmat on edelleen naimisissa.

Minä olen jälkikäteen kuullut että ainakin kahden lapsuudenkaverin vanhemmilla on ollut kulissiliitto. Toisessa vaimolla oli suhde ulkomailla, kävi "kursseilla" pari kertaa vuodessa. Toisessa miehellä oli muutamakin suhde ja aviopari eli suosiolla arkipäivät erossa "töiden takia". Sekä lapset että me lasten kaverit pidettiin näitä ihan normaaliperheinä, eihän meidän muidenkaan vanhemmat koko ajan pusutelleet tai käyneet millään romanttisilla lomilla. Elettiin sitä lämmintä perusarkea, jossa lapsille pääasia oli että vanhemmat huolehtii ja kotona on turvallista olla. Niin ja kumpikaan noista kulissiliitoista ei päättynyt lopulliseen eroon. Ovat vain lasten lähdettyä järjestäneet entistä enemmän sitä omaa ja itsenäistä aikaa kummallekin, vaikka asuvatkin yhä samassa talossa.

Isä oli väkivaltainen alkoholisti. Kun olin teini hän joi aamusta iltaan kotona työttömänä. Hän kävi herkästi äidin kimppuun ja lääkärireissuja jouduttiin tekemään, poliisejakin kutsumaan. Mutta kulisseja pidettiin pystyssä koko perheen voimin. Me lapsetkin selittelimme ja keksimme ihmeellisiä tarinoita ettei totuus paljastuisi.



Mutta mitä meille lapsille kävi? Ihan hyvin. Olemme ehkä keskimääräistä herkempiä, tunnistamme ihmisten mielialojen muutokset helposti. Kaikilla on elämä suhteellisen hallussa, on kivat työpaikat, omat perheet, omakotitalo. Mä koen että selvisimme hyvin sillä tiesimme äidin ja isän rakastavan meitä kaikesta huolimatta. Ei sitä edes sanottu, mutta näytettiin. Halattiin, kyseltiin kuulumisia, huolehdittiin, hymyiltiin, vaikka sitten sitä kännistä hymyä kun ilmestyimme näköpiiriin.



On mulla kuitenkin elämässä vaikeuksiakin, lähinnä oman pään kehittelemiä mutta toki joku voisi vetää siitä suoria viivoja lapsuuteenkin. Mutta kuka sanoo että mun ongelmat johtuu automaattisesti lapsuudesta? Kai minä olen myös oma persoonani eikä minua ole kokonaan rakennettu lapsuudessa. Ongelmat on suhteellisen pieniä. Olen kärsinyt masennuksesta mutta samalla lailla siitä kärsii onnellisten perheidenkin lapset. Parisuhteessakin on välillä kitkaa, mutta harvalla ei ole. En missään nimessä halua syyttää vanhempiani asioista joille he eivät enää voi mitään. En muutenkään ymmärrä että pitää etsiä syyllisiä, eikö pitäisi sen sijaan keskittyä asioiden korjaamiseen. Kävin terapiassa mutta mielestäni se oli aika hyödytöntä, miksi masentuneena pitää miettiä niitä synkimpiä asioita?

iahn surullista, että monilla tällaista, itsellänikin

tärkeää

Näin on!!!!!

nostan

oli jo aika pienenä tunne, että ne ei tykää toisistaan. äiti piikitteli isää ja isä oli hiljaa. tunnelma oli jäätävä. piti tavallaan valita puolensa, mikä oli aika mahdoton tehtävä.



oli aika kamala lapsuus akateemisessa kasvatusalan ihmisten ydinperheessä.

mutta mun mieheni on tuollaisesta kulissiavioliittoperheestä lähtöisin. Miehelle on tunteiden osoittaminen tosi vaikeaa, ja on todellakin epävarma siitä, voiko luottaa mun tunteisiini, että rakastan häntä kun sanon niin. Hän on myös todella herkästi mustasukkainen, saattaa monta päivää hermoilla esim. jos kaupassa miespuolinen myyjä hänen mielestään hymyilee minulle "liian tuttavallisesti", ja maalailee välillä melkoisia skenaarioita tyyliin "sulla on ihan varmaan suhde sen myyjän kanssa, ei se muuten olis sulle niin hymyillyt". Molempien lapsien raskausaikoina oli neuvolassa mukana vain ultratessa sekä lääkärintarkastuksissa varmistamassa, että jos sattuu olemaan miespuolinen lääkäri, ettei tämä lääkäri "yritä mitään ylimääräistä". Ylipäänsä hellyys ja läheisyys hänelle on vaikeaa, ei juuri koskettele minua muulloin kuin seksiä halutessaan.



Meidän parisuhdekin on ajoittain ollut kovalla koetuksella tämän vuoksi, vaikka miten yritänkin ymmärtää tätä käytöstä, mutta se rasittaa silti. Enkä todellakaan halua lapsiani tällaiselle alistaa.

rakastaneet teitä lapsiakaan? Kun niin moni kertoo että jäi kamala rakkauden kaipuu ja että kasvoivat tunnekylmiksi.



Tuli vain mieleen kun meillä menee miehen kanssa huonosti mutta lapsille osoitetaan paljon rakkautta ja välittämistä. Ainakin minä.

en osoita tunteita mitenkään. En suutele tai hyväile millääntavoin. En nähnyt sellaista kotona. Nukun erikseen eri sängyssä. Isäni nukkui aina sohvalla.