Lue keskustelun säännöt.
Väkivaltaisessa suhteessa elävät/eläneet
Kommentit (27)
Turpaan tulee usein, puristelua käsistä ja mollausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi haluat tietää?
Uskalsitko kertoa kenellekään? Jos uskalsit, niin muuttuiko tilanne mitenkään?
Mikä on oikea tapa toimia jos on ns vankina suhteessa missä ei halua olla
Ei pidä kiltteillä. Laitoin kunnolla kampoihin, jokaisessa suhteessa. Sitten huomasin ettei tyhmä opi, ja se tyhmä olin minä. Itsepäinen ja provosoitava.
Sitten lähdin, ja prosessi oli pitkä mutta palkitseva.
Nyt katson kodistani avautuvaa syysmaisemaa, juon lämmintä kaakaota ja napostelen suolakaloja.
Tiedän jo ominaisuuteni ja mistä ne johtuvat.
Juoppojen, sadistien ja muitten vastaavien todella kannattaa kiertää mut.
En ole suhteillut vuosiin, mutta mitään sitä vastaan ei olisi.
On kasvanut tutka, nääs.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En uskaltanut kertoa kunnolla. Olin ihan pulassa ja jo liian traumatisoitunut selvitäkseni yksin lähdöstä. Elin koko ajan pelossa ja dissosioin; pää ei toiminut senkään vertaa, että olisin edes pystynyt suunnitella lähtöä tarpeeksi aikaisin. Yritin lopulta itsemurhaa eikä edes se saanut apua muilta alkamaan. Mieshän se oli sairaalasta päästyä ekana vastassa.
Jos elät lähes koko ajan ns. liskoaivoilla, ei analyyttinen mieli toimi. Olisin itse tarvinnut jonkun, joka konkreettisesti olisi auttanut mua pakkaamaan tavaroita ja lähtemään.
Vierailija kirjoitti:
Miksi sua kiinnostaa?
Miksi sua kiinnostaa miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En uskaltanut kertoa kunnolla. Olin ihan pulassa ja jo liian traumatisoitunut selvitäkseni yksin lähdöstä. Elin koko ajan pelossa ja dissosioin; pää ei toiminut senkään vertaa, että olisin edes pystynyt suunnitella lähtöä tarpeeksi aikaisin. Yritin lopulta itsemurhaa eikä edes se saanut apua muilta alkamaan. Mieshän se oli sairaalasta päästyä ekana vastassa.
Jos elät lähes koko ajan ns. liskoaivoilla, ei analyyttinen mieli toimi. Olisin itse tarvinnut jonkun, joka konkreettisesti olisi auttanut mua pakkaamaan tavaroita ja lähtemään.
Kamala kokemus. Voimia. Eikö kukaan huomannut että olet hädässä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En uskaltanut kertoa kunnolla. Olin ihan pulassa ja jo liian traumatisoitunut selvitäkseni yksin lähdöstä. Elin koko ajan pelossa ja dissosioin; pää ei toiminut senkään vertaa, että olisin edes pystynyt suunnitella lähtöä tarpeeksi aikaisin. Yritin lopulta itsemurhaa eikä edes se saanut apua muilta alkamaan. Mieshän se oli sairaalasta päästyä ekana vastassa.
Jos elät lähes koko ajan ns. liskoaivoilla, ei analyyttinen mieli toimi. Olisin itse tarvinnut jonkun, joka konkreettisesti olisi auttanut mua pakkaamaan tavaroita ja lähtemään.
Kamala kokemus. Voimia. Eikö kukaan huomannut että olet hädässä?
Kiitos. Mies on nykyään kuollut.
Huomasi, esimerkiksi siskoni ja äitini soittivat poliisinkin paikalle erillisillä kerroilla. Mutta ongelma on se, että kun ihmiset ei ymmärrä mitä pelossa eläminen ja dissosiointi on, he vain sanovat "lähde" tai vielä pahempaa; kysyvät "mikset vain lähde?" . Mutta jos ei kykene enää muuhun kuin yrittämään hengissä pysymistä taistele tai pakene-tilassa, ei kykene yksin ilman konkreettista apua lähtemään. Tosiasia myös on, että suurin hengenvaara on eron liepeillä.
Lisäksi se, että kun yhteys mieheen säilyi, pystyin myös paremmin turvaamaan itseäni - paitsi silloin, kun en pystynyt. No, selitän tarkemmin: pystyin aina viesteistä ja puheluista päättelemään, koska mies on vihainen ja se taas auttoi mua joko lähtemään ajoissa piiloon tai lepyttämään miehen. Niin hullulta kuin se saattaa kuulostaa, välillä pahimpia oli hetket, kun en tiennyt onko mies vihainen vai ei. Silloin tuntui, että itselläni ei ollut mitään hallintaa (tai edes tunnetta siitä) ja pelkäsin niin paljon, että tuli sekoamisen tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset eivät ymmärrä noitten epäsuhteitten luonnottomuutta.
Jos itsellä on paha olo jostain öyhöttäjästä, niin saa siitä ns oppirahan. Oli ratkaisu mikä vaan.
Harmi kun joistain ei tajua heti. Pitäs kehitellä joku korona tutkaa vastaava k pää tutka...
Puhelin sanoo poks...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En uskaltanut kertoa kunnolla. Olin ihan pulassa ja jo liian traumatisoitunut selvitäkseni yksin lähdöstä. Elin koko ajan pelossa ja dissosioin; pää ei toiminut senkään vertaa, että olisin edes pystynyt suunnitella lähtöä tarpeeksi aikaisin. Yritin lopulta itsemurhaa eikä edes se saanut apua muilta alkamaan. Mieshän se oli sairaalasta päästyä ekana vastassa.
Jos elät lähes koko ajan ns. liskoaivoilla, ei analyyttinen mieli toimi. Olisin itse tarvinnut jonkun, joka konkreettisesti olisi auttanut mua pakkaamaan tavaroita ja lähtemään.
Kamala kokemus. Voimia. Eikö kukaan huomannut että olet hädässä?
Kiitos. Mies on nykyään kuollut.
Huomasi, esimerkiksi siskoni ja äitini soittivat poliisinkin paikalle erillisillä kerroilla. Mutta ongelma on se, että kun ihmiset ei ymmärrä mitä pelossa eläminen ja dissosiointi on, he vain sanovat "lähde" tai vielä pahempaa; kysyvät "mikset vain lähde?" . Mutta jos ei kykene enää muuhun kuin yrittämään hengissä pysymistä taistele tai pakene-tilassa, ei kykene yksin ilman konkreettista apua lähtemään. Tosiasia myös on, että suurin hengenvaara on eron liepeillä.
Lisäksi se, että kun yhteys mieheen säilyi, pystyin myös paremmin turvaamaan itseäni - paitsi silloin, kun en pystynyt. No, selitän tarkemmin: pystyin aina viesteistä ja puheluista päättelemään, koska mies on vihainen ja se taas auttoi mua joko lähtemään ajoissa piiloon tai lepyttämään miehen. Niin hullulta kuin se saattaa kuulostaa, välillä pahimpia oli hetket, kun en tiennyt onko mies vihainen vai ei. Silloin tuntui, että itselläni ei ollut mitään hallintaa (tai edes tunnetta siitä) ja pelkäsin niin paljon, että tuli sekoamisen tunteita.
Todella ikävää tuo mitä olet joutunut käymään läpi. Mielestäni juuri tuon kaltaisten kokemusten vuoksi tulisi terveydenhuollossa ja muiden viranomaisten saada jonkinlaista lisäkoulutusta siihen miten bongata lähisuhdeväkivallan uhri joka pelkää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En uskaltanut kertoa kunnolla. Olin ihan pulassa ja jo liian traumatisoitunut selvitäkseni yksin lähdöstä. Elin koko ajan pelossa ja dissosioin; pää ei toiminut senkään vertaa, että olisin edes pystynyt suunnitella lähtöä tarpeeksi aikaisin. Yritin lopulta itsemurhaa eikä edes se saanut apua muilta alkamaan. Mieshän se oli sairaalasta päästyä ekana vastassa.
Jos elät lähes koko ajan ns. liskoaivoilla, ei analyyttinen mieli toimi. Olisin itse tarvinnut jonkun, joka konkreettisesti olisi auttanut mua pakkaamaan tavaroita ja lähtemään.
Kamala kokemus. Voimia. Eikö kukaan huomannut että olet hädässä?
Kiitos. Mies on nykyään kuollut.
Huomasi, esimerkiksi siskoni ja äitini soittivat poliisinkin paikalle erillisillä kerroilla. Mutta ongelma on se, että kun ihmiset ei ymmärrä mitä pelossa eläminen ja dissosiointi on, he vain sanovat "lähde" tai vielä pahempaa; kysyvät "mikset vain lähde?" . Mutta jos ei kykene enää muuhun kuin yrittämään hengissä pysymistä taistele tai pakene-tilassa, ei kykene yksin ilman konkreettista apua lähtemään. Tosiasia myös on, että suurin hengenvaara on eron liepeillä.
Lisäksi se, että kun yhteys mieheen säilyi, pystyin myös paremmin turvaamaan itseäni - paitsi silloin, kun en pystynyt. No, selitän tarkemmin: pystyin aina viesteistä ja puheluista päättelemään, koska mies on vihainen ja se taas auttoi mua joko lähtemään ajoissa piiloon tai lepyttämään miehen. Niin hullulta kuin se saattaa kuulostaa, välillä pahimpia oli hetket, kun en tiennyt onko mies vihainen vai ei. Silloin tuntui, että itselläni ei ollut mitään hallintaa (tai edes tunnetta siitä) ja pelkäsin niin paljon, että tuli sekoamisen tunteita.
Lähes samanlainen kokemus itsellä.
Tuo välien säilyttäminen oman itseni turvaamiseksi oli ehkä loppuviimein kaikkein raskainta. Se oli itsellä jo eron jälkeen, mutta mies hallitsi edelleen monin tavoin. Raskainta oli olla puoliksi ovesta ulkona ja vapaa ja puoliksi kahleissa.
Ei sitä kukaan muu ymmärtänyt, tosin en ehkä osannut sitä selittääkään. Sen tietää vain jos on kokenut.
Itsellä alkoi melkein jo omakin mielenterveys keikkumaan.
Jälkeenpäin on vasta tajunnut sen kaiken hallitsemisen, kahlinnan, omistamisen ja manipuloinnin kamaluuden. Itse tilanteessa ei niinkään osannut kuin mennä putkikatseella eteenpäin.
Kiitos. Olen miettinyt miten voisi vaikuttaa siihen, että oikea tieto lisääntyisi. Perusterveydenhuollon osaaminen on paikoin erittäin ohutta. Parikin kertaa jouduin poliisien viemänä lääkärille valokuvauttamaan kaikki jäljet eikä terveysasemalta koskaan tarjottu minkäänlaista kriisiapua, lääkäri ei edes kysynyt tarvitsenko mitään. Itse en tätä toki silloin tajunnut, koska olin shokissa ja puhumaton. Vasta, kun terapeuttini sanoi näistä "heitteillejätöistä", aloin tajuta miten paljon parannettavaa näissä asioissa olisi vielä ihan ammattilaisten osaamistasossakin. Ehkä joskus voimat riittää ja voin tehdä asialle jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En uskaltanut kertoa kunnolla. Olin ihan pulassa ja jo liian traumatisoitunut selvitäkseni yksin lähdöstä. Elin koko ajan pelossa ja dissosioin; pää ei toiminut senkään vertaa, että olisin edes pystynyt suunnitella lähtöä tarpeeksi aikaisin. Yritin lopulta itsemurhaa eikä edes se saanut apua muilta alkamaan. Mieshän se oli sairaalasta päästyä ekana vastassa.
Jos elät lähes koko ajan ns. liskoaivoilla, ei analyyttinen mieli toimi. Olisin itse tarvinnut jonkun, joka konkreettisesti olisi auttanut mua pakkaamaan tavaroita ja lähtemään.
Kamala kokemus. Voimia. Eikö kukaan huomannut että olet hädässä?
Kiitos. Mies on nykyään kuollut.
Huomasi, esimerkiksi siskoni ja äitini soittivat poliisinkin paikalle erillisillä kerroilla. Mutta ongelma on se, että kun ihmiset ei ymmärrä mitä pelossa eläminen ja dissosiointi on, he vain sanovat "lähde" tai vielä pahempaa; kysyvät "mikset vain lähde?" . Mutta jos ei kykene enää muuhun kuin yrittämään hengissä pysymistä taistele tai pakene-tilassa, ei kykene yksin ilman konkreettista apua lähtemään. Tosiasia myös on, että suurin hengenvaara on eron liepeillä.
Lisäksi se, että kun yhteys mieheen säilyi, pystyin myös paremmin turvaamaan itseäni - paitsi silloin, kun en pystynyt. No, selitän tarkemmin: pystyin aina viesteistä ja puheluista päättelemään, koska mies on vihainen ja se taas auttoi mua joko lähtemään ajoissa piiloon tai lepyttämään miehen. Niin hullulta kuin se saattaa kuulostaa, välillä pahimpia oli hetket, kun en tiennyt onko mies vihainen vai ei. Silloin tuntui, että itselläni ei ollut mitään hallintaa (tai edes tunnetta siitä) ja pelkäsin niin paljon, että tuli sekoamisen tunteita.
Todella ikävää tuo mitä olet joutunut käymään läpi. Mielestäni juuri tuon kaltaisten kokemusten vuoksi tulisi terveydenhuollossa ja muiden viranomaisten saada jonkinlaista lisäkoulutusta siihen miten bongata lähisuhdeväkivallan uhri joka pelkää.
Itse välttelin viranomaisia viimeiseen asti. Exä on kova puhumaan ja manipuloimaan ja ne kerrat, kun virkavaltaa kohtasimme, meni niin että hän sai sepitettyä tilanteet aivan toisiksi kuin mitä ne oli. Lisäksi ainakin omien sanojensa mukaan hänellä on meidän kaupungissa tuttuja poliiseja paljon ja vetosi siihen usein, että itsesi nolaat jos soittelet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En uskaltanut kertoa kunnolla. Olin ihan pulassa ja jo liian traumatisoitunut selvitäkseni yksin lähdöstä. Elin koko ajan pelossa ja dissosioin; pää ei toiminut senkään vertaa, että olisin edes pystynyt suunnitella lähtöä tarpeeksi aikaisin. Yritin lopulta itsemurhaa eikä edes se saanut apua muilta alkamaan. Mieshän se oli sairaalasta päästyä ekana vastassa.
Jos elät lähes koko ajan ns. liskoaivoilla, ei analyyttinen mieli toimi. Olisin itse tarvinnut jonkun, joka konkreettisesti olisi auttanut mua pakkaamaan tavaroita ja lähtemään.
Kamala kokemus. Voimia. Eikö kukaan huomannut että olet hädässä?
Kiitos. Mies on nykyään kuollut.
Huomasi, esimerkiksi siskoni ja äitini soittivat poliisinkin paikalle erillisillä kerroilla. Mutta ongelma on se, että kun ihmiset ei ymmärrä mitä pelossa eläminen ja dissosiointi on, he vain sanovat "lähde" tai vielä pahempaa; kysyvät "mikset vain lähde?" . Mutta jos ei kykene enää muuhun kuin yrittämään hengissä pysymistä taistele tai pakene-tilassa, ei kykene yksin ilman konkreettista apua lähtemään. Tosiasia myös on, että suurin hengenvaara on eron liepeillä.
Lisäksi se, että kun yhteys mieheen säilyi, pystyin myös paremmin turvaamaan itseäni - paitsi silloin, kun en pystynyt. No, selitän tarkemmin: pystyin aina viesteistä ja puheluista päättelemään, koska mies on vihainen ja se taas auttoi mua joko lähtemään ajoissa piiloon tai lepyttämään miehen. Niin hullulta kuin se saattaa kuulostaa, välillä pahimpia oli hetket, kun en tiennyt onko mies vihainen vai ei. Silloin tuntui, että itselläni ei ollut mitään hallintaa (tai edes tunnetta siitä) ja pelkäsin niin paljon, että tuli sekoamisen tunteita.
Lähes samanlainen kokemus itsellä.
Tuo välien säilyttäminen oman itseni turvaamiseksi oli ehkä loppuviimein kaikkein raskainta. Se oli itsellä jo eron jälkeen, mutta mies hallitsi edelleen monin tavoin. Raskainta oli olla puoliksi ovesta ulkona ja vapaa ja puoliksi kahleissa.
Ei sitä kukaan muu ymmärtänyt, tosin en ehkä osannut sitä selittääkään. Sen tietää vain jos on kokenut.
Itsellä alkoi melkein jo omakin mielenterveys keikkumaan.
Jälkeenpäin on vasta tajunnut sen kaiken hallitsemisen, kahlinnan, omistamisen ja manipuloinnin kamaluuden. Itse tilanteessa ei niinkään osannut kuin mennä putkikatseella eteenpäin.
Hyvin kuvattu, juurikin joku "putkikatse" kuvaa dissosiaatiota hyvin. Itsekin vasta vuosia myöhemmin pystynyt saamaan sanoja tapahtuneille ja tajuamaan miten valtavan raskasta oli yksin yrittää selvitä kaikesta. Yhteydenpito antaa tosiaan vain lyhytaikaisen, osin valheellisen hallinnan tunteen. Hirveän raskasta sekin oli. Hyvä, että olet päässyt irti miehestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En uskaltanut kertoa kunnolla. Olin ihan pulassa ja jo liian traumatisoitunut selvitäkseni yksin lähdöstä. Elin koko ajan pelossa ja dissosioin; pää ei toiminut senkään vertaa, että olisin edes pystynyt suunnitella lähtöä tarpeeksi aikaisin. Yritin lopulta itsemurhaa eikä edes se saanut apua muilta alkamaan. Mieshän se oli sairaalasta päästyä ekana vastassa.
Jos elät lähes koko ajan ns. liskoaivoilla, ei analyyttinen mieli toimi. Olisin itse tarvinnut jonkun, joka konkreettisesti olisi auttanut mua pakkaamaan tavaroita ja lähtemään.
Kamala kokemus. Voimia. Eikö kukaan huomannut että olet hädässä?
Kiitos. Mies on nykyään kuollut.
Huomasi, esimerkiksi siskoni ja äitini soittivat poliisinkin paikalle erillisillä kerroilla. Mutta ongelma on se, että kun ihmiset ei ymmärrä mitä pelossa eläminen ja dissosiointi on, he vain sanovat "lähde" tai vielä pahempaa; kysyvät "mikset vain lähde?" . Mutta jos ei kykene enää muuhun kuin yrittämään hengissä pysymistä taistele tai pakene-tilassa, ei kykene yksin ilman konkreettista apua lähtemään. Tosiasia myös on, että suurin hengenvaara on eron liepeillä.
Lisäksi se, että kun yhteys mieheen säilyi, pystyin myös paremmin turvaamaan itseäni - paitsi silloin, kun en pystynyt. No, selitän tarkemmin: pystyin aina viesteistä ja puheluista päättelemään, koska mies on vihainen ja se taas auttoi mua joko lähtemään ajoissa piiloon tai lepyttämään miehen. Niin hullulta kuin se saattaa kuulostaa, välillä pahimpia oli hetket, kun en tiennyt onko mies vihainen vai ei. Silloin tuntui, että itselläni ei ollut mitään hallintaa (tai edes tunnetta siitä) ja pelkäsin niin paljon, että tuli sekoamisen tunteita.
Todella ikävää tuo mitä olet joutunut käymään läpi. Mielestäni juuri tuon kaltaisten kokemusten vuoksi tulisi terveydenhuollossa ja muiden viranomaisten saada jonkinlaista lisäkoulutusta siihen miten bongata lähisuhdeväkivallan uhri joka pelkää.
Itse välttelin viranomaisia viimeiseen asti. Exä on kova puhumaan ja manipuloimaan ja ne kerrat, kun virkavaltaa kohtasimme, meni niin että hän sai sepitettyä tilanteet aivan toisiksi kuin mitä ne oli. Lisäksi ainakin omien sanojensa mukaan hänellä on meidän kaupungissa tuttuja poliiseja paljon ja vetosi siihen usein, että itsesi nolaat jos soittelet.
Kauhealta kuulostaa. Toivottavasti toi on jo ohi.
Tuttuja poliiseja...
Noi lipittää vaikka viranomaisen jotain...
🤫
Väärinkäyttö voi olla myös henkistä ja henkistä väkivaltaa ja uhkaa fyysistä väkivaltaa. Se tapahtuu suljettujen ovien takana. Mies teeskentelee olevansa hyvä ihminen, mutta vahingoittaa kumppania kodin sisällä.
Vierailija kirjoitti:
En uskaltanut kertoa kunnolla. Olin ihan pulassa ja jo liian traumatisoitunut selvitäkseni yksin lähdöstä. Elin koko ajan pelossa ja dissosioin; pää ei toiminut senkään vertaa, että olisin edes pystynyt suunnitella lähtöä tarpeeksi aikaisin. Yritin lopulta itsemurhaa eikä edes se saanut apua muilta alkamaan. Mieshän se oli sairaalasta päästyä ekana vastassa.
Jos elät lähes koko ajan ns. liskoaivoilla, ei analyyttinen mieli toimi. Olisin itse tarvinnut jonkun, joka konkreettisesti olisi auttanut mua pakkaamaan tavaroita ja lähtemään.
Oon kohtalotoveri: päädyin myös yrittämään itsemurhaa, koska olin aivan loppu, traumatisoitunut ja avuton. Omituista, miten paljon oli pelännyt kuolevansa (mies uhkasi usein tappaa, kuristi jne) ja sitten kuitenkin itse päätyi siihen, että kuolema on ainoa ratkaisu.
Miksi haluat tietää?