Väkivaltaisessa suhteessa elävät/eläneet

Tuo on ehkä se suurin syy, miksi en oikein käytännössä halua ryhtyä nykyisin tapailemaan ketään - tietää jo etukäteen, että on tosi vaikea saada sitä konkreettista apua, että joku tulisi ihan auttamaan pakkaamisessa, paperiasioissa ym., mitä ei itse siinä tilanteessa jaksa. Vääränlaisesta miehestä voi olla niin paljon haittaa, vaivaa ja vaaraa. Joutuu rekrytoimaan itse kaikki tukijansa ja selittämään heille tilanteen ja suurinpiirtein kouluttamaan terapeuttinsa. Eron jälkeen saa sitä tukea, mutta se varsinainen eroaminen pitää hoitaa yksin, tai siltä se vaikuttaa. Minä pääsin lopulta helpolla, kun eksä löysi uuden kiusattavan ja unohti minut. Tuskin osuu enää toista kertaa tuon mittakaavan onnenkantamoista kohdalle.

Onko joku teistä hakenut ja saanut eron jälkeen jonkunlaista apua? Miten olette kursineet itsenne kasaan?

Minä kävin kerran työpaikan psykologilla, mutten osannut siellä sanoa juuri mitään. En sanaakaan koko tilanteesta. En osannut koskaan lääkärissäkään, murtuneet sormet ja muut ruhjeet tuli milloin urheilusta ja milloin omasta kömpelyydestä.

Exä oli sen kaltainen ihminen, että harva uskoi niin mukavan ja supliikin ihmisen olevan todellinen hirviö. Se epäusko oli pahinta, kunnes onneksi moni lähipiiristäkin lopulta näki sen todellisen luonteen kun hänellä ei enää kulissit pitäneet ja pysyneet vain neljän seinän sisällä.

Olen miettinyt jotain terapiaa, mutta kamalan vaikea lähteä avautumaan kasvotusten kenellekään. Ei tiedä mistä edes alkaisi. Niin paljon mahtunut niihin vuosiin eikä toisaalta niihin haluaisi edes palata.

Nyt olen huomannut, että joku uusi ihmissuhde voisi jo huterasti alkaa olemaan ihan ok ajatus. En vaan tiedä olenko valmis ja uskallanko edes luottaa toiseen, en kuitenkaan halua alkaa suhteeseen johon kannan mukanani jotain edellisen suhteen tuomaa taakkaa, joten siksi olisi selvitettävä asioita vähän itsellenikin.

Että löytäisi sen tavan elää ja olla, ettei enää joutuisi samaan tilanteeseen ja ettei vanha enää kummittelisi taustalla.

Vierailija kirjoitti:

En uskaltanut kertoa kunnolla. Olin ihan pulassa ja jo liian traumatisoitunut selvitäkseni yksin lähdöstä. Elin koko ajan pelossa ja dissosioin; pää ei toiminut senkään vertaa, että olisin edes pystynyt suunnitella lähtöä tarpeeksi aikaisin. Yritin lopulta itsemurhaa eikä edes se saanut apua muilta alkamaan. Mieshän se oli sairaalasta päästyä ekana vastassa.

Jos elät lähes koko ajan ns. liskoaivoilla, ei analyyttinen mieli toimi. Olisin itse tarvinnut jonkun, joka konkreettisesti olisi auttanut mua pakkaamaan tavaroita ja lähtemään.

Miksi hän palasi` väkivaltaisen miehen luo, jota ystävät konkreettisesti auttoivat pakkaamaan tavaroita ja lähtemään? Siinä vaiheessa ei kai vielä ollut liskonaivoilla, mutta silti palasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En uskaltanut kertoa kunnolla. Olin ihan pulassa ja jo liian traumatisoitunut selvitäkseni yksin lähdöstä. Elin koko ajan pelossa ja dissosioin; pää ei toiminut senkään vertaa, että olisin edes pystynyt suunnitella lähtöä tarpeeksi aikaisin. Yritin lopulta itsemurhaa eikä edes se saanut apua muilta alkamaan. Mieshän se oli sairaalasta päästyä ekana vastassa.

Jos elät lähes koko ajan ns. liskoaivoilla, ei analyyttinen mieli toimi. Olisin itse tarvinnut jonkun, joka konkreettisesti olisi auttanut mua pakkaamaan tavaroita ja lähtemään.

Miksi hän palasi` väkivaltaisen miehen luo, jota ystävät konkreettisesti auttoivat pakkaamaan tavaroita ja lähtemään? Siinä vaiheessa ei kai vielä ollut liskonaivoilla, mutta silti palasi.

Tämä on yksi syy siihen, että ulkopuoliset eivät halua sekaantua. Moni haluaa pysyä ystävänä  ja tietää, että väkivaltaisessa suhteessa elävä luopuu mieluummin ystävistään kuin suhteestaan. On niin turhauttavaa tarjota apua ja ihmetellä sivusta, miksi se ei ota apua vastaan ja lähde, vaikka tässä olisi muuttoautoa ja apua valmiina odottamassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En uskaltanut kertoa kunnolla. Olin ihan pulassa ja jo liian traumatisoitunut selvitäkseni yksin lähdöstä. Elin koko ajan pelossa ja dissosioin; pää ei toiminut senkään vertaa, että olisin edes pystynyt suunnitella lähtöä tarpeeksi aikaisin. Yritin lopulta itsemurhaa eikä edes se saanut apua muilta alkamaan. Mieshän se oli sairaalasta päästyä ekana vastassa.

Jos elät lähes koko ajan ns. liskoaivoilla, ei analyyttinen mieli toimi. Olisin itse tarvinnut jonkun, joka konkreettisesti olisi auttanut mua pakkaamaan tavaroita ja lähtemään.

Miksi hän palasi` väkivaltaisen miehen luo, jota ystävät konkreettisesti auttoivat pakkaamaan tavaroita ja lähtemään? Siinä vaiheessa ei kai vielä ollut liskonaivoilla, mutta silti palasi.

Kuka palasi ja ketä ystävät auttoi? En minä, joka lainaamasi tekstin kirjoitti.

Vierailija kirjoitti:

Onko joku teistä hakenut ja saanut eron jälkeen jonkunlaista apua? Miten olette kursineet itsenne kasaan?

Minä kävin kerran työpaikan psykologilla, mutten osannut siellä sanoa juuri mitään. En sanaakaan koko tilanteesta. En osannut koskaan lääkärissäkään, murtuneet sormet ja muut ruhjeet tuli milloin urheilusta ja milloin omasta kömpelyydestä.

Exä oli sen kaltainen ihminen, että harva uskoi niin mukavan ja supliikin ihmisen olevan todellinen hirviö. Se epäusko oli pahinta, kunnes onneksi moni lähipiiristäkin lopulta näki sen todellisen luonteen kun hänellä ei enää kulissit pitäneet ja pysyneet vain neljän seinän sisällä.

Olen miettinyt jotain terapiaa, mutta kamalan vaikea lähteä avautumaan kasvotusten kenellekään. Ei tiedä mistä edes alkaisi. Niin paljon mahtunut niihin vuosiin eikä toisaalta niihin haluaisi edes palata.

Nyt olen huomannut, että joku uusi ihmissuhde voisi jo huterasti alkaa olemaan ihan ok ajatus. En vaan tiedä olenko valmis ja uskallanko edes luottaa toiseen, en kuitenkaan halua alkaa suhteeseen johon kannan mukanani jotain edellisen suhteen tuomaa taakkaa, joten siksi olisi selvitettävä asioita vähän itsellenikin.

Että löytäisi sen tavan elää ja olla, ettei enää joutuisi samaan tilanteeseen ja ettei vanha enää kummittelisi taustalla.

Itse käyn traumapsykoterapiassa ja suosittelen lämpimästi muillekin kohtalotovereille. Uusi parisuhdekin on ollut pari vuotta kiltin, rauhallisen ja lämpimän miehen kanssa. Haavat on kyllä syvät ja kannattanee varautua siihen, että ne vaikuttavat uuteen suhteeseen. Kannattaa hakea traumapsykoterapiaa.

Minä elin henkisesti väkivaltaisen miehen kanssa pitkään. Vaikka en kokenut puoliakaan siitä, mikä aiemmissa vastauksissa on ollut, niin tämä ketju kylmää minua. On niin totta, että väleissä kannattaa pysyä. Kun riitautuu, niin helvetti on irti.