Olen vasta 25v ja nyt jo ymmärtänyt, että tämä elämä on täyttä hevonpskaa.

Ymmärrän. Itse olen tällä hetkellä työtön. Työtahti sai kuin saikin minut muserrettua. Keho alkoi oireilemaan, tuli mm ruokahaluttomuutta ja unettomuuden kierre ja aloin saamaan jatkuvasti ensimmäistä kertaa elämässäni aivan hirveitä unihalvauksia ja useamman kerran yössä, kehon ainaisesta stressitilasta johtuen ja yliväsymyksestä. Oli pakko puhaltaa peli poikki ja otin loparit. Nyt olo alkaa olemaan suht normaali pikkuhiljaa. Olen 30v

Itse olen pyrkinyt aina elämässä eteenpäin ja olen päässytkin. Onnellisuutta en ole kuitenkaan löytänyt. Olen 40 ja takaraivossa on ajatus ettei tämä tästä varmaan enää paremmaksi muutu.

Elämä tosiaan on ihan hevonpaskaa. Elämme täysin satunnaisessa fysikaalisissa myllyssä, jolla ei ole mitään merkitystä loppujen lopuksi, kuten ei sullakaan.

Mikä koulutus ja ala?

Welcome to the real world.

-Morpheus

Niin, jos luulee että saa jonkun pokaalin siitä hyvästä että raataa elämänsä piloille, niin on pahasti erehtynyt.

Enää 75 vuotta jäljellä! Onneksi olkoon!

Tuolta elämä tuntuu, jos ei ole merkitystä elämässä. Tuo olo ei helpota, jos et sitä merkitystä löydä. Se on eri ihmisille eri asioita.

Minä tajusin jo 6 vuotiaana.

Samat setit. Tuntuu että uuvuin yhteiskunnan vaatimuksiin jo ekaluokalla. Mikään ei koskaan riitä ja en motivoidu siitä että mun tekemisissä on jatkuvasti parannettavaa. Nyt yliopistossa sentään opet on älykkäitä ja niitä on helpompi kunnioittaa, silti 30op puuttuu kandista ja tänä syksynä minun on ollut haastavaa motivoitua opiskeluun... Tuntuu että tällä hetkellä olen vain oravanpyörän kevytversiossa ennen sitä oikeaa oravanpyörää. Ja vaikka lipastossa ei aamuheräämisiä yms velvotteita pahemmin olekaan, niin silti joka lukuvuosi en ole saanut siivottua, tiskattua, syötyä kunnolla yms... Ja jos nyt vielä pidennän opintoja niin jää opintolainahyvitykset saamatta. Olen jo pitkään ajatellut olevani työkyvytön, muutama työkokeilu kaupassa sai mut it..riajatuksiin enkä saanut syötyä tai nukuttua. Tuntuu järjettömältä että yhteiskunnan pellesääntöjä ja niiden mukaan orjailua pidetään itsestäänselvyytenä. Kun jaksais vaan elää päivä kerrallaan ja nauttia siitä mitä on - pitäis olla välittämättä ympäristön/työnantajan/työkkärin painostuksista mutta se on niin vaikeaa. Perustuloa odotellessa...

N25

Niin, elämä voi päättyä milloin vaan ja loppuu kuitenkin jossakin vaiheessa. Kuoleman jälkeen emme palaa tänne enää koskaan. Se, että on ylipäätänsä elossa, on valtava ihme. Sitähän olisi voinut elää ja kuolla jo aikoja sitten? Sitähän olisi voinut syntyä vaikka 1700-luvulle ja kuolla 3 - vuotiaana kurkkumätään. Se, että elää tänään vuonna 2021 on valtava ihme. Elämästä kannattaa ottaa kaikki irti. Ei kukaan ole meille luvannut huomista. Mistä sä tykkäät? Mitä rakastat? Miten arjen pitäisi muuttua, jotta olisit onnellinen? Minkälaisesta työstä tykkäät? Elämä on asennoituskysymys. Kaikki on mahdollista. Elämä on myös suhteellista. Miljardit ihmiset elävät kehitysmaissa, tekevät ympäripyöreää päivää huonolla palkalla, kärsivät nälänhädästä, sodista, sairauksista. Meillä on Suomessa moni asia hyvin, se pitää vain nähdä.

Kuulostaa aivan minun elämältäni, kunnes sairastuin vakavasti ja jouduin jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle. Elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa, vaikka ei tämä mennyt kyllä yhtään niinkuin toivoin.

Olen saman ikäinen ja täysin samat ajatukset. Yritän elää jossain lapsenomaisessa mielikuvitusmaailmassa jossa minusta tulee superrikas ja menestyvä. Totuus on se että teen loppuelämäni max keskipalkkaista työtä ja olen aina väsynyt. Yritän olla ajattelematta sitä koska muuten varmaan päättäisin päiväni.

Tästähän poistui juuri useampikin aivan asiallinen kommentti 🙄

Voi kun nelikymppinen voisi sanoa päätelmääsi vääräksi, mutta ei näin ole. Se, etten ole synnyttänyt yhtäkään lasta tähän maailmaan, on asia johon olen kaikista tyytyväisin.

Se on jokin illuusio, että elämän pitäisi olla koko ajan helppoa ja mukavaa. Se on elämä, jota meille syötetään mediassa ja somessa. Jos miettii elämää taaksepäin, niin harvalla sukupolvella se on ollut helppoa tai mukavaa. Ei tarvitse mennä kuin 100 vuotta taaksepäin kun Suomessakin elettiin maalla, perheessä oli 10 lasta, nainen oli koko ajan raskaana ja synnyttämässä, joka aamu herättiin aikaisin, tehtiin maatilan töitä ja hoidettiin ne kakarat, sitten oli sota-ajat, miehet lähti sotaan ja palasivat sieltä traumatisoituneita ja suuri osa ei koskaan palannut. Sitten oli pula-ajat ja mihinkään ei ollut varaa, joka päivä syötiin jotain vellejä. Ei ollut tällaistä terveydenhuoltoa ja lapsikuolleisuus oli valtava.

Todella surullista kuulla. Toivottavasti asiat kirkastuvat. Itse olen jo yli kuusikymppinen ja vahvasti elämässä kiinni. En ole edes vaikeimpina hetkinä ajattelut, että elämä olisi hevonpaa....ja niitä hetkiä on todella ollut. Päinvastoin. Koen, että elämä on mielettömän rikasta ja rakasta.

Samoja ajatuksia minullakin. Tosin en ole nyt 27-vuotiaana vielä edes päässyt kunnolla siihen "oravanpyörään" kiinni edes. Työkokemus huono ja opiskelut niin kesken, että jos ammatin edes nyt itselleni saisin. En tiedä onko minusta edes yliopistoon. Olen sinne hakenut, mutta en ole päässyt. Mietin vaan, että enhän saisi olla näin väsynyt ja kyllästynyt elämään, kun en ole edes vielä mukana siinä todellisessa pyörityksessä. Miten ihmeessä kestäisin silloin jos nyt jo olen liian heikko tähän kaikkeen. Uuvuin joskus yläkoulussa varmaan jo ensimmäistä kertaa, mutta lukioon asti uskoin elämästä silti parempaa. Nyt se on paljolti karissut. Samalla vanhempien elämää katsoessa isäni eläke tulee jäädään johonkin 1400 brutto, vaikka olen ollut koko elämänsä aina 15-vuotiaasta asti ntöissä. Äitini tulee samaan korkeintaan tonnin, koska on ollut niin vähän ( ehkä yli 20 vuotta) töissä. Eihän se riitä mihinkään. Amisammatit kyseessä. Itseni tilannetta en uskalla edes miettiä.

Onneksi olkoot, olet valaistunut.

Vierailija kirjoitti:

Samoja ajatuksia minullakin. Tosin en ole nyt 27-vuotiaana vielä edes päässyt kunnolla siihen "oravanpyörään" kiinni edes. Työkokemus huono ja opiskelut niin kesken, että jos ammatin edes nyt itselleni saisin. En tiedä onko minusta edes yliopistoon. Olen sinne hakenut, mutta en ole päässyt. Mietin vaan, että enhän saisi olla näin väsynyt ja kyllästynyt elämään, kun en ole edes vielä mukana siinä todellisessa pyörityksessä. Miten ihmeessä kestäisin silloin jos nyt jo olen liian heikko tähän kaikkeen. Uuvuin joskus yläkoulussa varmaan jo ensimmäistä kertaa, mutta lukioon asti uskoin elämästä silti parempaa. Nyt se on paljolti karissut. Samalla vanhempien elämää katsoessa isäni eläke tulee jäädään johonkin 1400 brutto, vaikka olen ollut koko elämänsä aina 15-vuotiaasta asti ntöissä. Äitini tulee samaan korkeintaan tonnin, koska on ollut niin vähän ( ehkä yli 20 vuotta) töissä. Eihän se riitä mihinkään. Amisammatit kyseessä. Itseni tilannetta en uskalla edes miettiä.

Oi ei. Oletko siis tällä hetkellä aikuislukiossa? Onko sulle tehty uutta opintosuunnitelmaa mistä voisit yrittää nyt pitää kiinni? Kuinka monta vuotta oot käynyt tuota koulua ja monennellako vuodella oot menossa niiden kurssien osalta?