Lue keskustelun säännöt.
Mistä tiesit, että haluat tehdä lapsen??
04.10.2021 |
Kysyn tätä 28v naisena koska minulle ei ole koskaan tullut mitään vauvakuumetta. Olen nyt rakastunut mieheeni mutta en silti mieti että "kamala vauvakuume, pakko tehdä vauva!" Niin, miltähän se tuntuu kun haluaa sen lapsen tehdä tai miltä pitäisi tuntua ja mistä tietää varmasti että haluaa tehdä lapsen? Herääkö vain yksi päivä ja tuntuu siltä että " vau, huomenna haluan laittaa lapsen aluilleen mieheni kanssa"? Hämmentävää.
Kommentit (45)
En halunnut olla se sukupuun hedelmätön oksa. Olin 33-v. kun tiesin että haluan lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enpä ole mitään vauvakuumetta kokenut, vauvat on aika raskaita... Mutta olen aina tiennyt, että haluan lapsia ja perheen ympärilleni. Nyt kun lapset on kouluikäisiä, niin on oikein mukavaa niiden kanssa touhuta - kun niillä alkaa olla jo sitä omaakin elämää ja ovat omia persooniaan.
En tykkäisi elää yksin eikä tuosta miehestä ja koirastakaan oikein ole perheeksi, joten joo, halusin lapsia. Olen paljon tekemisissä myös omien vanhempien ja siskoni perheen kanssa samoin kuin appivanhempia ym. sukulaisetkin on enimmäkseen kivoja. Perhe on minulle aina ollut läheisempi kuin ystävät.
Minä puolestani olen aina tiennyt että haluan lapsia, ihan pienestä tytöstä saakka. Eikä se ole mitään aivopesua, että "pakko hankkia koska niin kuuluu tehdä", koska esimerkiksi kaveripiiristäni olen melkeinpä ainoa, joka haluaa lapsia. Ainoastaan yksi minun lisäkseni harkitsee että ehkä haluaa joskus, mutta muut kaverini ovat aina sanoneet että eivät halua lapsia ikinä. Minulla puolestani on ollut pienestä asti haaveena ja unelmana olla joskus äiti, saada kasvattaa omat pienet lapset aikuiseksi ja opettaa heille kaikkea, huolehtia heistä ja olla mukana näkemässä heidän kehitystään. Äitiys on minulle paljon tärkeämpi haave kuin esimerkiksi joku ura tai unelma-ammatti, joten sen jääminen puuttumaan elämästäni olisi minulle pahin suru.
Olen kyllä muutenkin erittäin hoivaava ja "äidillinen" ihminen luonteeltani, minulla on aina ollut esimerkiksi paljon lemmikkejä joiden hoitamisesta nautin, enkä ymmärrä kun jotkut sanovat että esim. pienestä koirasta on "kamalasti vaivaa". Tai varmaan se tuntuu vaivalta, jos ei tykkää siitä itse hoitamisesta varsinaisesti. Minulla on myös kymmenen vuotta nuorempi pikkusisarus, joka on minulle erittäin läheinen, ja jonka hoitamisessa olin paljon mukana hänen kasvaessaan.
Vierailija kirjoitti:
En halunnut olla se sukupuun hedelmätön oksa. Olin 33-v. kun tiesin että haluan lapsia.
Lohduttavaa, että vasta tuossa iässä. Itse olen nyt 32-vuotias alkuvuodesta eronnut ja en tiedä haluanko äidiksi vai en. Mieskin siis nyt puuttuu ja hedelmällisyys laskee, mutta ihana kuulla että on muitakin "vanhempana" asiaan havahtuneita.
Pidän itseäni edelleen siis nuorena, mutta hedelmällisyys vanhenee koko ajan. Sen tiedän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
25-vuotiaaksi asti olin vahvasti sitä mieltä, että en halua koskaan lapsia. Lapset on ärsyttäviä ja maailmassa muutenkin liikaa ihmisiä, eivätkä geenini ole niin erinomaisia, että niitä pitäisi jatkaa, päinvastoin.
Sitten vaan tuli vauvakuume. Piti ensiksi erota renttumiehestä ja hommata isämatskua oleva mies ja saada se innostumaan vauvanteosta. Kyllä sen tiesi joka solulla, kun halusi lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena julistin, etten halua lapsia. Vähän ennen kolmeakymppiä huomasin, että äitihän on ollut tämän ikäinen kuin minä synnyin. Sitten punnitsin asioita ja päätin ryhtyä hankkimaan lapsia. Mies on aina tiennyt haluavansa lapsia, hänen kanssaan ei tarvinnut sen kummemmin neuvotella. Vauvakuumetta ei siis tullut.
Päätös oli elämäni paras. En ollut tiennyt, kuinka mukavia ja kiinnostavia tyyppejä lapset ovat. Toki pienten lasten hoidossa on työtä, mutta ei elämää kannata elää vaivannäköä vältellen, silloin ei mitään saakaan.
En tiennytkään, mutta miehelle ollut aina selvää, että haluaa lapsia. Kun 3-kymppiset alkoi lähestymään ja asia tuli ajankohtaiseksi, järkeilin, että minua kaduttaisi jos en lapsia hankkisi, sillä tunsin, että pelkkä työ ja harrastukset eivät olisi tuoneet tarpeeksi merkitystä elämään vuosien saatossa. Niinpä laskin sopivan ajankohdan urani ja ikäni kantilta ja jätin ehkäisyn pois. Sitten kun sain tietää raskaudesta, panikoin ensimmäisen päivän ja sen jälkeen päätin "loikata tuntemattomaan". Ensimmäiset vuodet raskaita, mutta ei kaduta yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh kirjoitti:
En tiennytkään, mutta miehelle ollut aina selvää, että haluaa lapsia. Kun 3-kymppiset alkoi lähestymään ja asia tuli ajankohtaiseksi, järkeilin, että minua kaduttaisi jos en lapsia hankkisi, sillä tunsin, että pelkkä työ ja harrastukset eivät olisi tuoneet tarpeeksi merkitystä elämään vuosien saatossa. Niinpä laskin sopivan ajankohdan urani ja ikäni kantilta ja jätin ehkäisyn pois. Sitten kun sain tietää raskaudesta, panikoin ensimmäisen päivän ja sen jälkeen päätin "loikata tuntemattomaan". Ensimmäiset vuodet raskaita, mutta ei kaduta yhtään.
Minulla sama. Tällä hetkellä lapsia on kaksi, kolmas harkinnassa. Eikä nytkään mitään vauvakuumetta ole, enemmänkin tunne siitä että kolmas lapsi sopisi perheeseen, ehkä täydentäisi sitä entisestään. Mies vauvakuumeilee täysillä, hänelle kolmas on tärkeä asia, haluaisi varmaan vielä neljännenkin. Olen tosi iloinen että hän on vetänyt minut mukaan lasten tekoon, tämä lapsiperheen elämä on aivan parasta. Toisaalta ilman osallistuvaa kumppania en kestäisi tätä yhtään :D
Vierailija kirjoitti:
25-vuotiaaksi asti olin vahvasti sitä mieltä, että en halua koskaan lapsia. Lapset on ärsyttäviä ja maailmassa muutenkin liikaa ihmisiä, eivätkä geenini ole niin erinomaisia, että niitä pitäisi jatkaa, päinvastoin.
Sitten vaan tuli vauvakuume. Piti ensiksi erota renttumiehestä ja hommata isämatskua oleva mies ja saada se innostumaan vauvanteosta. Kyllä sen tiesi joka solulla, kun halusi lapsen.
Mulla sama. 25-vuotiaaksi oli kaikki muu mielessä. Sitten se vauvan saamisen tarve alkoi jäytää, ihan kuin olisin ollut joku eläin jonka täytyy palata Sargassomerelle tai kotijokeen tai jotain.
Täytyi jättää kaksi miestä, kun sanoi suoraan ettei ikinä hanki lapsia, ja kolmas joka oli muutenkin vielä aivan liian nuori siihen. Oikein hyviä miehiä muuten. Löysin sitten isätyypin, ja kun hän alkoi minun ollessa yli kolmenkymmenen puhua, ettei ehkä haluakaan lapsia, sanoin että sitten tulee ero ja etsin miehen joka haluaa. Joten nyt on lapsia.
Todellisuudessa olisin varmaan lähtenyt hankkimaan tanskalaisella lahjaspermalla, koska ei niitä perheen haluavia miehiä paljon ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä puolestani olen aina tiennyt että haluan lapsia, ihan pienestä tytöstä saakka. Eikä se ole mitään aivopesua, että "pakko hankkia koska niin kuuluu tehdä", koska esimerkiksi kaveripiiristäni olen melkeinpä ainoa, joka haluaa lapsia. Ainoastaan yksi minun lisäkseni harkitsee että ehkä haluaa joskus, mutta muut kaverini ovat aina sanoneet että eivät halua lapsia ikinä. Minulla puolestani on ollut pienestä asti haaveena ja unelmana olla joskus äiti, saada kasvattaa omat pienet lapset aikuiseksi ja opettaa heille kaikkea, huolehtia heistä ja olla mukana näkemässä heidän kehitystään. Äitiys on minulle paljon tärkeämpi haave kuin esimerkiksi joku ura tai unelma-ammatti, joten sen jääminen puuttumaan elämästäni olisi minulle pahin suru.
Olen kyllä muutenkin erittäin hoivaava ja "äidillinen" ihminen luonteeltani, minulla on aina ollut esimerkiksi paljon lemmikkejä joiden hoitamisesta nautin, enkä ymmärrä kun jotkut sanovat että esim. pienestä koirasta on "kamalasti vaivaa". Tai varmaan se tuntuu vaivalta, jos ei tykkää siitä itse hoitamisesta varsinaisesti. Minulla on myös kymmenen vuotta nuorempi pikkusisarus, joka on minulle erittäin läheinen, ja jonka hoitamisessa olin paljon mukana hänen kasvaessaan.
Tämä. Minäkin olen lapsesta saakka haaveillut omasta perheestä, miehestä ja lapsista. Naimisiinkin olisin halunnut, en päässyt enkä varmaan pääsekään. Lapsi kyllä on ja toinen tulossa, että onneksi ei elämän tärkeimmästä haaveesta tarvinnut luopua :) Kaikesta muusta voi vielä luopua, mutta ei tästä.
Mutta oli minulla tuossa vähän ennen kolmeakymppiä sellainen fiilis, että saattaisin pärjätä ilmankin lapsia, mutta sitten kun tuli 30v mittariin, iski paniikki, että nyt täytyy saada ne lapset, jos meinaa saada, ettei käy niin, että ikä tuli vastaan ja jäi saamatta. Välillä mietin edelleen, että olisin saattanut pärjätä ilmankin, kun tykkään touhuta enemmän omissa oloissa omia asioita, mutta luultavasti olisin kokenut jääneeni tärkeistä asioista paitsi ja tullut katkeraksi, jos se elämän suurin haave olisi jäänyt toteuttamatta. Joten vaikka joudunkin luopumaan siitä kuuluisasta omasta ajasta, on ainakin oma perhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli kovat fyysiset tuntemukset, aivan järkky pakottava tarve raskautua. Ei tarvinnut asiaa pohtia yhtään kyllä kun se alkoi. Kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Minäkin olen nyt 28v, ja tämän vuoden tammikuussa koin tällaisen tilanteen:
Aamuvarhainen, hirveä pakkanen, kylmä.
Pieni, vaahtosammuttimen kokoinen ehkä 1,5-vuotias taapero menossa äitinsä kanssa luultavasti päiväkotiin, äiti yritti pitää lasta kädestä mutta lapsi riuhtaisi käden topakasti pois ja oli että "minä itse".
Siinä seisoivat liikennevaloissa ja vaikka järjellä tiedän, että sen ikäiset lapset ovat aika rasittavia, tuollainen arkinen aamu tammikuisessa pakkasessa kohti päiväkotia p er s ee st ä jne., niin koin sellaisen "awwwwwww haluan tuollaisen"-tunteen siinä.
Siitä tiesin, että olen nyt oikeasti valmis äidiksi.
En pode vauvakuumetta, mutta jos sopiva kumppani tulee vastaan, niin varmasti haluan jossain vaiheessa lapsen tai useammankin. En voisi alkaa miehen kanssa, joka ei halua olla isä.
Mut aivopestiin lapsena ajattelemaan, että musta tulee isona äiti. Aina kun kysyttiinkin, sanoin kuuliaisesti että musta tulee äiti.
Kun sitten sain lapsen, tajusin, etten ole koskaan ajatellut itseäni äitinä, tulevia lapsiani saatikka perhe-elämää. Olin jokseenkin yllättynyt tilanteesta. Onneksi lapseni on osoittautunut superihanaksi ja äitiys on mahtavaa, vaikken mikään perinteinen äiti olekaan miksi mua aivopestiin lapsena.
Olen siis hyvin kiltti ja tunnollinen (alistettu), en kapinoinut edes nuorena vanhempiani/odotuksia vastaan, enkä kyseenalaistanut mitään, joten pitkälle aikuisikää elin kuten... odotettiin.
En mä koskaan tiennyt varmasti. Mies halusi ja koska se oli sen ajan tapa, suostuin yhteen. Erottiin myöhemmin, kun se yksi ei riittänytkään.
En välttämättä suosittelisi ilman omaa palavaa halua.
Ei tullut koskaan sitä oloa vaikka olen naimisissa ja rakastunut. Ohi meni siis. N40