Selviääkö oman lapsensa kuolemasta koskaan?

Isoäitini menetti 3 lasta, kaksi niistä alle kouluiässä. Pääsi yli, tai oli pakko, kun oli muitakin lapsia.

Sen kanssa oppii elämään.

Selviää. Ei siihen elämä lopu. Itse kokenut ja tiedän. 

Selviää, mutta se ei tietenkään tarkoita, että suru koskaan loppuisi. Sen kanssa vain oppii elämään. 

Riippuu mitä tarkoittaa selviämisellä.

Kyllä siitä normaaliin elämään kuntoutuu, eikä se millään tavalla mittaa sitä, minkä verran lasta rakasti.

Ei sitä koskaan unohda. Ei satavuotiaanakaan (ellei tule muistisairautta).

Jotkut eivät toivu ja "lähtevät lapsen perään", mutta elämä voittaa jossain vaiheessa sen halun.

Pakko selvitä, jos haluaa jatkaa elämää.

Vaikeaa on, ikävä ei lopu ja oma kuolema on merkityksetön.

Oma lapseni kuoli nuorena aikuisena, joten ei sama tilanne, mutta lapsi on aina lapsi äidillleen.

Terapiaa ja itsensä etsimistä selviytyminen vaatii paljon.

Voimia ja lohduttavia ajatuksia kaikille tämän helvetin kohdanneille.

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Vaikka saattaa kuulostaa karulta, niin sanon silti: Kaikesta muusta selviää paitsi omasta kuolemasta. Selviäminen kun on ainut keino jatkaa elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

On lapsen iällä merkitystä. Koska ainoa mitä jää ovat muistot. Isosta lapsesta jää ihan eri lailla muistoja kuin vauvana kuolleesta. Vaikein mitä ilmeisimmin on kun joudutaan synnyttämään kuollut lapsi. Muistoja ei ole, edes valokuvia. Moni ei edes kunnioita menetyksenä kohtuun kuollutta.

Ei ole yhtä oikeaa vastausta tähänkään . Joku alkaa elämään kauhean asian kanssa, toinen ei pysty ikinä . 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

On lapsen iällä merkitystä. Koska ainoa mitä jää ovat muistot. Isosta lapsesta jää ihan eri lailla muistoja kuin vauvana kuolleesta. Vaikein mitä ilmeisimmin on kun joudutaan synnyttämään kuollut lapsi. Muistoja ei ole, edes valokuvia. Moni ei edes kunnioita menetyksenä kohtuun kuollutta.

Pakko olla lapseton, että sanoo tuollaista. Muistojen määrällä ei mitata surun määrää. Muutoinhan mummon kuolema olisi paljon suurempi suru kuin oman lapsen kuolema. Niin ei kuitenkaan ole. 

Selviää, mutta omasta kuolemasta ei selviä koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

Toki, mutta jos samalta kuoleekin vaikka kaksi lasta niin kyllä esim. kouluikäistä kaipaa ihan eri tavalla kuin vastasyntynyttä. Ennen sotia oli yleistä että sama kulkutauti vei useamman lapsen. Kyllä niitä isompia lapsia surtiin pidempään kuin pieniä vauvoja.

Jotkut voivat tointua lapsen kuolemasta, useimmat kaiketi eivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

Toki, mutta jos samalta kuoleekin vaikka kaksi lasta niin kyllä esim. kouluikäistä kaipaa ihan eri tavalla kuin vastasyntynyttä. Ennen sotia oli yleistä että sama kulkutauti vei useamman lapsen. Kyllä niitä isompia lapsia surtiin pidempään kuin pieniä vauvoja.

Ei kannata kommentoida asiaa, josta et selkeästikään ymmärrä yhtään mitään. Suru ei ensinnäkään ole mikään kilpailu. Ja toisekseen, et taatusti elänyt sota-aikaa, joten et voi tietää, miten kauan kukakin silloin suri. Et voi tietää sitä, vaikka olisit elänytkin silloin, koska ihmisillä on erilaisia tapoja surra. Suru ei aina näy ulospäin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

On lapsen iällä merkitystä. Koska ainoa mitä jää ovat muistot. Isosta lapsesta jää ihan eri lailla muistoja kuin vauvana kuolleesta. Vaikein mitä ilmeisimmin on kun joudutaan synnyttämään kuollut lapsi. Muistoja ei ole, edes valokuvia. Moni ei edes kunnioita menetyksenä kohtuun kuollutta.

Pakko olla lapseton, että sanoo tuollaista. Muistojen määrällä ei mitata surun määrää. Muutoinhan mummon kuolema olisi paljon suurempi suru kuin oman lapsen kuolema. Niin ei kuitenkaan ole. 

Ei kyse ole muistoista pelkästään vaan siitäkin ettei muutaman viikon ikäinen ole vielä varsinaisesti persoona. Vastasyntynyttä ei voi tuntea ihmisenä samoin kuin isompaa lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

Toki, mutta jos samalta kuoleekin vaikka kaksi lasta niin kyllä esim. kouluikäistä kaipaa ihan eri tavalla kuin vastasyntynyttä. Ennen sotia oli yleistä että sama kulkutauti vei useamman lapsen. Kyllä niitä isompia lapsia surtiin pidempään kuin pieniä vauvoja.

Paskapuhetta. Oma lapsi on aina oma lapsi oli ikä mikä tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

Toki, mutta jos samalta kuoleekin vaikka kaksi lasta niin kyllä esim. kouluikäistä kaipaa ihan eri tavalla kuin vastasyntynyttä. Ennen sotia oli yleistä että sama kulkutauti vei useamman lapsen. Kyllä niitä isompia lapsia surtiin pidempään kuin pieniä vauvoja.

Ei kannata kommentoida asiaa, josta et selkeästikään ymmärrä yhtään mitään. Suru ei ensinnäkään ole mikään kilpailu. Ja toisekseen, et taatusti elänyt sota-aikaa, joten et voi tietää, miten kauan kukakin silloin suri. Et voi tietää sitä, vaikka olisit elänytkin silloin, koska ihmisillä on erilaisia tapoja surra. Suru ei aina näy ulospäin. 

Isoäidiltäni kuoli 1 kk lapsi, 5 v lapsi ja nuori aikuinen lapsi. Kyllä hän itse sanoi että vauvan kuolemasta selvisi helpoimmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

On lapsen iällä merkitystä. Koska ainoa mitä jää ovat muistot. Isosta lapsesta jää ihan eri lailla muistoja kuin vauvana kuolleesta. Vaikein mitä ilmeisimmin on kun joudutaan synnyttämään kuollut lapsi. Muistoja ei ole, edes valokuvia. Moni ei edes kunnioita menetyksenä kohtuun kuollutta.

Pakko olla lapseton, että sanoo tuollaista. Muistojen määrällä ei mitata surun määrää. Muutoinhan mummon kuolema olisi paljon suurempi suru kuin oman lapsen kuolema. Niin ei kuitenkaan ole. 

Ei kyse ole muistoista pelkästään vaan siitäkin ettei muutaman viikon ikäinen ole vielä varsinaisesti persoona. Vastasyntynyttä ei voi tuntea ihmisenä samoin kuin isompaa lasta.

Mitä ihmettä sinä oikein horiset? Totta hitossa äiti tuntee vauvansa. Oppii tuntemaan jo ennen tämän syntymää. Ja jokainen vauva on persoona siinä missä isompikin lapsi. Sitä ei toki lapseton tajua, mutta silloin ei myöskään pidä kommentoida asiaa tuohon malliin.