Selviääkö oman lapsensa kuolemasta koskaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

Toki, mutta jos samalta kuoleekin vaikka kaksi lasta niin kyllä esim. kouluikäistä kaipaa ihan eri tavalla kuin vastasyntynyttä. Ennen sotia oli yleistä että sama kulkutauti vei useamman lapsen. Kyllä niitä isompia lapsia surtiin pidempään kuin pieniä vauvoja.

Paskapuhetta. Oma lapsi on aina oma lapsi oli ikä mikä tahansa. 

Vauva jää sulle ihmisenä vieraaksi, isompi lapsi on jo oma persoonansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

Toki, mutta jos samalta kuoleekin vaikka kaksi lasta niin kyllä esim. kouluikäistä kaipaa ihan eri tavalla kuin vastasyntynyttä. Ennen sotia oli yleistä että sama kulkutauti vei useamman lapsen. Kyllä niitä isompia lapsia surtiin pidempään kuin pieniä vauvoja.

Ei kannata kommentoida asiaa, josta et selkeästikään ymmärrä yhtään mitään. Suru ei ensinnäkään ole mikään kilpailu. Ja toisekseen, et taatusti elänyt sota-aikaa, joten et voi tietää, miten kauan kukakin silloin suri. Et voi tietää sitä, vaikka olisit elänytkin silloin, koska ihmisillä on erilaisia tapoja surra. Suru ei aina näy ulospäin. 

Isoäidiltäni kuoli 1 kk lapsi, 5 v lapsi ja nuori aikuinen lapsi. Kyllä hän itse sanoi että vauvan kuolemasta selvisi helpoimmin.

Äläpä jonne valehtele!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

Toki, mutta jos samalta kuoleekin vaikka kaksi lasta niin kyllä esim. kouluikäistä kaipaa ihan eri tavalla kuin vastasyntynyttä. Ennen sotia oli yleistä että sama kulkutauti vei useamman lapsen. Kyllä niitä isompia lapsia surtiin pidempään kuin pieniä vauvoja.

Paskapuhetta. Oma lapsi on aina oma lapsi oli ikä mikä tahansa. 

Vauva jää sulle ihmisenä vieraaksi, isompi lapsi on jo oma persoonansa.

Menepä ylisjonne helvettiin. Sairasta vängätä tällaisesta asiasta! Ei ole leikinpaikka. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

Toki, mutta jos samalta kuoleekin vaikka kaksi lasta niin kyllä esim. kouluikäistä kaipaa ihan eri tavalla kuin vastasyntynyttä. Ennen sotia oli yleistä että sama kulkutauti vei useamman lapsen. Kyllä niitä isompia lapsia surtiin pidempään kuin pieniä vauvoja.

Paskapuhetta. Oma lapsi on aina oma lapsi oli ikä mikä tahansa. 

Vauva jää sulle ihmisenä vieraaksi, isompi lapsi on jo oma persoonansa.

Paskapuhetta. Ihminen ei synny aivottomana, joten hänellä on persoona jo ennen syntymäänsä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

On lapsen iällä merkitystä. Koska ainoa mitä jää ovat muistot. Isosta lapsesta jää ihan eri lailla muistoja kuin vauvana kuolleesta. Vaikein mitä ilmeisimmin on kun joudutaan synnyttämään kuollut lapsi. Muistoja ei ole, edes valokuvia. Moni ei edes kunnioita menetyksenä kohtuun kuollutta.

Pakko olla lapseton, että sanoo tuollaista. Muistojen määrällä ei mitata surun määrää. Muutoinhan mummon kuolema olisi paljon suurempi suru kuin oman lapsen kuolema. Niin ei kuitenkaan ole. 

Ei kyse ole muistoista pelkästään vaan siitäkin ettei muutaman viikon ikäinen ole vielä varsinaisesti persoona. Vastasyntynyttä ei voi tuntea ihmisenä samoin kuin isompaa lasta.

Mitä ihmettä sinä oikein horiset? Totta hitossa äiti tuntee vauvansa. Oppii tuntemaan jo ennen tämän syntymää. Ja jokainen vauva on persoona siinä missä isompikin lapsi. Sitä ei toki lapseton tajua, mutta silloin ei myöskään pidä kommentoida asiaa tuohon malliin. 

Ei ole persoona niin kuin iso lapsi, et tiedä hänen toiveistaan, ajatuksistaan jne. Tiedät vain sellaisia piirteitä mitä vastasyntynyt ylipäätään kykenee ilmentämään. Et tiedä yhtään millainen ihminen hänestä kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Niin onkin.

Toisen kanssa sai 11 vuotta enemmän elämää.

Jos sinun pitäisi valita kuoleeko lapsesi 1 kk iässä vai 11 vuoden iässä, sinäkö oikeasti valitsisit 1 kk?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

On lapsen iällä merkitystä. Koska ainoa mitä jää ovat muistot. Isosta lapsesta jää ihan eri lailla muistoja kuin vauvana kuolleesta. Vaikein mitä ilmeisimmin on kun joudutaan synnyttämään kuollut lapsi. Muistoja ei ole, edes valokuvia. Moni ei edes kunnioita menetyksenä kohtuun kuollutta.

Pakko olla lapseton, että sanoo tuollaista. Muistojen määrällä ei mitata surun määrää. Muutoinhan mummon kuolema olisi paljon suurempi suru kuin oman lapsen kuolema. Niin ei kuitenkaan ole. 

Ei kyse ole muistoista pelkästään vaan siitäkin ettei muutaman viikon ikäinen ole vielä varsinaisesti persoona. Vastasyntynyttä ei voi tuntea ihmisenä samoin kuin isompaa lasta.

Mitä ihmettä sinä oikein horiset? Totta hitossa äiti tuntee vauvansa. Oppii tuntemaan jo ennen tämän syntymää. Ja jokainen vauva on persoona siinä missä isompikin lapsi. Sitä ei toki lapseton tajua, mutta silloin ei myöskään pidä kommentoida asiaa tuohon malliin. 

Ei ole persoona niin kuin iso lapsi, et tiedä hänen toiveistaan, ajatuksistaan jne. Tiedät vain sellaisia piirteitä mitä vastasyntynyt ylipäätään kykenee ilmentämään. Et tiedä yhtään millainen ihminen hänestä kasvaa.

Et ole ilmeisesti koskaan nähnyt vauvaa. Etkä tiedä muutenkaan elämästä mitään, kun et edes erota persoonaa ja ajattelukyvyn kehittymistä toisistaan. Ei ihmisen tuntemiseen tarvita tulevaisuuden ennustamista. Ethän sinä voi itsestäsikään tietää, millainen olet vaikka 30 vuoden päästä. Tarkoittaako se sinusta, että et tunne itseäsi nytkään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

Toki, mutta jos samalta kuoleekin vaikka kaksi lasta niin kyllä esim. kouluikäistä kaipaa ihan eri tavalla kuin vastasyntynyttä. Ennen sotia oli yleistä että sama kulkutauti vei useamman lapsen. Kyllä niitä isompia lapsia surtiin pidempään kuin pieniä vauvoja.

Paskapuhetta. Oma lapsi on aina oma lapsi oli ikä mikä tahansa. 

Vauva jää sulle ihmisenä vieraaksi, isompi lapsi on jo oma persoonansa.

Pahoja ongelmia tunne-elämässä, jos ei omaa vauvaansa tunne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

Toki, mutta jos samalta kuoleekin vaikka kaksi lasta niin kyllä esim. kouluikäistä kaipaa ihan eri tavalla kuin vastasyntynyttä. Ennen sotia oli yleistä että sama kulkutauti vei useamman lapsen. Kyllä niitä isompia lapsia surtiin pidempään kuin pieniä vauvoja.

Olen menettänyt sekä juuri aikuisuuden saavuttaneen tyttären että alkuraskaudessa keskenmenossa sikiön ja kyllä kumpikin menetys käy päivittäin mielessä. Minulla asioista on jo niin kauan, että koen selvinneeni, mutta on niitäkin, joille asia on tuore ja olisi mukava, jos keskusteluissa säilytettäisiin hienotunteinen asenne. Oma lapsen menettäminen on todella ylivoimainen suru.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

On lapsen iällä merkitystä. Koska ainoa mitä jää ovat muistot. Isosta lapsesta jää ihan eri lailla muistoja kuin vauvana kuolleesta. Vaikein mitä ilmeisimmin on kun joudutaan synnyttämään kuollut lapsi. Muistoja ei ole, edes valokuvia. Moni ei edes kunnioita menetyksenä kohtuun kuollutta.

Pakko olla lapseton, että sanoo tuollaista. Muistojen määrällä ei mitata surun määrää. Muutoinhan mummon kuolema olisi paljon suurempi suru kuin oman lapsen kuolema. Niin ei kuitenkaan ole. 

Ei kyse ole muistoista pelkästään vaan siitäkin ettei muutaman viikon ikäinen ole vielä varsinaisesti persoona. Vastasyntynyttä ei voi tuntea ihmisenä samoin kuin isompaa lasta.

Mitä ihmettä sinä oikein horiset? Totta hitossa äiti tuntee vauvansa. Oppii tuntemaan jo ennen tämän syntymää. Ja jokainen vauva on persoona siinä missä isompikin lapsi. Sitä ei toki lapseton tajua, mutta silloin ei myöskään pidä kommentoida asiaa tuohon malliin. 

Ei ole persoona niin kuin iso lapsi, et tiedä hänen toiveistaan, ajatuksistaan jne. Tiedät vain sellaisia piirteitä mitä vastasyntynyt ylipäätään kykenee ilmentämään. Et tiedä yhtään millainen ihminen hänestä kasvaa.

Todellakin tietää vauvan toiveista ja ajatuksista. Kun vauva on tyytyväinen, hän on rauhallinen. Kun vauva on iloinen, hän hymyilee tai nauraa. Kun vauva huutaa tietyllä tavalla, hänellä on nälkä. Kun vauva huutaa toisenlaisella tavalla, hänellä on vaipassa tavaraa. Jne. jne. Kyllä oma äiti lapsensa tuntee.

Ajattelepa, kuinka paljon on julkisuuden henkilöitäkin, jotka ovat menettäneet lapsensa. Näyttävät silti jotenkin pärjänneen.

Ja menneinä vuosisatoina oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että lapsia kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

Toki, mutta jos samalta kuoleekin vaikka kaksi lasta niin kyllä esim. kouluikäistä kaipaa ihan eri tavalla kuin vastasyntynyttä. Ennen sotia oli yleistä että sama kulkutauti vei useamman lapsen. Kyllä niitä isompia lapsia surtiin pidempään kuin pieniä vauvoja.

Paskapuhetta. Oma lapsi on aina oma lapsi oli ikä mikä tahansa. 

Vauva jää sulle ihmisenä vieraaksi, isompi lapsi on jo oma persoonansa.

Paskapuhetta. Ihminen ei synny aivottomana, joten hänellä on persoona jo ennen syntymäänsä. 

Kyllähän noissa psykologian kirjoissa kerrotaan siitä, miten ihmiselle kehittyy persoonallisuus. Pieni vauva ei edes erota itseään muusta maailmasta. Jotain taipumuksia ja luonteenpiirteitä toki on jo vauvallakin, mutta ei varsinaista persoonaa.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelepa, kuinka paljon on julkisuuden henkilöitäkin, jotka ovat menettäneet lapsensa. Näyttävät silti jotenkin pärjänneen.

Ja menneinä vuosisatoina oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että lapsia kuoli.

Niin no , esim sukulaiseni on juuri lapsensa menetystä purkanut työuraansa.  vaimonsa on selinnyt paremmin, kun on käsitellyt asiaa muutenkin kuin hullulla työnteolla. Vaimo pystyy puhumaan asiasta, mies ei. 

Vierailija kirjoitti:

Ajattelepa, kuinka paljon on julkisuuden henkilöitäkin, jotka ovat menettäneet lapsensa. Näyttävät silti jotenkin pärjänneen.

Ja menneinä vuosisatoina oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että lapsia kuoli.

Olen lukenut mummini isän päiväkirjamerkintöjä. On surrut lasten kuolemia todella paljon mutta kirjoittanut juuri sitä, että on pakko esittää kaiken olevan hyvin jotta muu perhe selviää. Heille syntyi 14 lasta joista 5 menehtyi pienenä . 1892-1911.  Kahdet kaksoset.

Varmasti voi selvitä, tiedän muutamia jotka ovat ainakin päällisin puolin selvinneet. Toisin sanoen ovat saaneet ehkä lisää lapsia, elävät normaalia työssäkäyvän ihmisen elämää, vaikuttavat onnellisilta ja aivan tavallisilta.

Mutta tiedän lähipiiristäni myös äidin joka ei selvinnyt. Tai selvisi osittain, mutta lopulta alkoholi ja terveysongelmat veivät ennenaikaisesti hautaan. En tietenkään voi sanoa, etteikö näin olisi voinut käydä muutenkin. Mutta henkilön tuntevana kaikki muuttui lapsen kuoleman jälkeen ja uskon lapsen menetyksen olleen isossa osassa. Uskon että ilman lapsensa kuolemaa nainen olisi elossa ja ehkä jopa voisi hyvin. Hän kyllä haki ammattiapua, lääkitystä jne, mutta ei vaan saanut enää elämästään kunnolla kiinni.

"Päällisin puolin" voi selvitä, mutta ei siitä oikeasti, sisäisesti selviä.

Toivoisin, että täällä eivät totuutena huutelisi juuta tai jaata ihmiset, jotka eivät itse ole lasta menettäneet. On todella ylimielistä tulla toitottamaan, että kukaan ei lapsensa menetyksestä selviä, ellei itsellä ole sitä kokemusta. Vähän vastaavaa kuin sanoa, että raiskausten/kidutusten uhrit eivät koskaan selviä.

Ystäväni menetti lapsensa muutaman vuoden ikäisenä. Toipuminen oli pitkä ja raskas prosessi, mutta hän elää nyt vuosien jälkeen elämäänsä ja väittäisin, että kokee myös onnellisuutta. Menetetty lapsi käy varmasti mielessä lähes joka päivä ellei joka päivä, mutta suru ei liene kaiken nielevää enää.

Lapsia menetetään joka päivä. Ja joka päivä lapsensa menettäneet selviävät. Elämä ei ole enää samanlaista kuin ennen menetystä, mutta kukaan ulkopuolinen ei voi tulla sanomaan, että sinä et tuosta selvinnyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

On lapsen iällä merkitystä. Koska ainoa mitä jää ovat muistot. Isosta lapsesta jää ihan eri lailla muistoja kuin vauvana kuolleesta. Vaikein mitä ilmeisimmin on kun joudutaan synnyttämään kuollut lapsi. Muistoja ei ole, edes valokuvia. Moni ei edes kunnioita menetyksenä kohtuun kuollutta.

Pakko olla lapseton, että sanoo tuollaista. Muistojen määrällä ei mitata surun määrää. Muutoinhan mummon kuolema olisi paljon suurempi suru kuin oman lapsen kuolema. Niin ei kuitenkaan ole. 

Ei kyse ole muistoista pelkästään vaan siitäkin ettei muutaman viikon ikäinen ole vielä varsinaisesti persoona. Vastasyntynyttä ei voi tuntea ihmisenä samoin kuin isompaa lasta.

Mitä ihmettä sinä oikein horiset? Totta hitossa äiti tuntee vauvansa. Oppii tuntemaan jo ennen tämän syntymää. Ja jokainen vauva on persoona siinä missä isompikin lapsi. Sitä ei toki lapseton tajua, mutta silloin ei myöskään pidä kommentoida asiaa tuohon malliin. 

Tämä ei kuitenkaan päde abortista puhuttaessa.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti voi selvitä, tiedän muutamia jotka ovat ainakin päällisin puolin selvinneet. Toisin sanoen ovat saaneet ehkä lisää lapsia, elävät normaalia työssäkäyvän ihmisen elämää, vaikuttavat onnellisilta ja aivan tavallisilta.

Mutta tiedän lähipiiristäni myös äidin joka ei selvinnyt. Tai selvisi osittain, mutta lopulta alkoholi ja terveysongelmat veivät ennenaikaisesti hautaan. En tietenkään voi sanoa, etteikö näin olisi voinut käydä muutenkin. Mutta henkilön tuntevana kaikki muuttui lapsen kuoleman jälkeen ja uskon lapsen menetyksen olleen isossa osassa. Uskon että ilman lapsensa kuolemaa nainen olisi elossa ja ehkä jopa voisi hyvin. Hän kyllä haki ammattiapua, lääkitystä jne, mutta ei vaan saanut enää elämästään kunnolla kiinni.

Minusta jäisi tyhjä kuori, varmaan sortuisin huumeisiin.

Vierailija kirjoitti:

Selviää, mutta se ei tietenkään tarkoita, että suru koskaan loppuisi. Sen kanssa vain oppii elämään. 

Meillä suru on hävinnyt. Ikävä ei katoa koskaan, sen kanssa oppii elämään.