Selviääkö oman lapsensa kuolemasta koskaan?

Ei. Varjostaa koko elämää aina. T. Lapsi, jonka äiti menetti sisarukseni. Veli oli viisivuotias kuollessaan onnettomuudessa. Elämä jatkunut käytännössä monta vuosikymmentä sen jälkeen näennäisesti tavallisena, mutta kaikki muuttui äidissä lapsen menetyksen jälkeen - aito ilo, hauskuus ja pieninkään kepeys elämää kohtaan päättyi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu jossain määrin lapsen iästäkin, 1kk on kuitenkin aika eri kuin vaikka 11 v.

Ei mitään vaikutusta lapsen iällä. Oman lapsen kuolema on aina pahinta mitä ihminen voi kokea. Mutta siitäkin selviää. 

On lapsen iällä merkitystä. Koska ainoa mitä jää ovat muistot. Isosta lapsesta jää ihan eri lailla muistoja kuin vauvana kuolleesta. Vaikein mitä ilmeisimmin on kun joudutaan synnyttämään kuollut lapsi. Muistoja ei ole, edes valokuvia. Moni ei edes kunnioita menetyksenä kohtuun kuollutta.

Pakko olla lapseton, että sanoo tuollaista. Muistojen määrällä ei mitata surun määrää. Muutoinhan mummon kuolema olisi paljon suurempi suru kuin oman lapsen kuolema. Niin ei kuitenkaan ole. 

Ei kyse ole muistoista pelkästään vaan siitäkin ettei muutaman viikon ikäinen ole vielä varsinaisesti persoona. Vastasyntynyttä ei voi tuntea ihmisenä samoin kuin isompaa lasta.

Mitä ihmettä sinä oikein horiset? Totta hitossa äiti tuntee vauvansa. Oppii tuntemaan jo ennen tämän syntymää. Ja jokainen vauva on persoona siinä missä isompikin lapsi. Sitä ei toki lapseton tajua, mutta silloin ei myöskään pidä kommentoida asiaa tuohon malliin. 

Tämä ei kuitenkaan päde abortista puhuttaessa.

Ei tietenkään, koska abortti tehdään niin varhaisessa vaiheessa raskautta, ettei kyse oikeastaan ole vielä vauvasta. Äiti ei siinä vaiheessa ole tuntenut edes vauvan potkuja. 

Eihän jokaiset kuukautisetkaan ole vauvan menetys, jota pitäisi surra. 

Kai sekin on yksilöllistä niin kuin kaikki muukin ja riippuu tukiverkostosta ja resilenssistä. Mulla on jäänyt ikuisesti mieleen eräs lapsuudenystävä, tai oikeammin hänen vanhempansa. Oli tiedossa, että pojalla on sydänvika, eikä tule elämään aikuiseksi. Eikä sitten elänytkään, koulun pihalle tuupertui.

Hänen isänsä kuoli perässä (en tiedä syytä) ja äiti pimahti lopullisesti sen jälkeen.

Kamalaa sanoa näin, mutta todennäköisesti olisi ollut vanhemmille parempi menettää se poika jo vauvana, kuin elää siinä pelossa vuositolkulla samalla kiintyen ja rakastuen häneen ylitse kaiken. Tai olisi ollut parempi, että ei oltaisi kerrottu siitä, että lapsi tulee elämään vain muutaman vuoden.

Kyllä selviää. Toiset paremmin ja toiset huonommin.

Ja olen samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä iällä on merkitystä. Yhtä kamalaa se menettäminen on, onko lapsi 1 kk vai 1 v. Mitä enemmän ihmissuhde on kehittynyt, sitä pahempi.

Ja uskon, ettäasiaan vaikuttaa lapsen vaikeudet. On ehkä helpompi selvitä ongelmaisen tai sairaan lapsen kuolemasta kuin elämäniloisen. Ensimmäisen kohdalla voi vielä ajatella, että ei ole enää kärsimystä.

Riippuu, mitä tarkoitetaan selviämisellä.

Suurimmalle osalle lapsensa menettäneistä se suru jää ikuisesti vaikuttamaan elämään. Se on vähän kuin hengittäminen, eihän sitäkään huomaa ennenkuin tekee jotain fyysistä tai sairastuu johonkin hengityselinsairauteen - silloin kyllä huomaa hengittävänsä ja kuinka vaikeaa se on jossain vaiheessa. Samalla lailla surukin ON, mutta se iskee päälle vain "sopivissa" tilanteissa.

Mitä nuorempana lapsen menettää, niin se menetys on tavallaan totaalisempi. Vanhemman lapsen kanssa on saanut elää, on muodostunut muistoja. Ja syntymättömän vauvan tai vastasyntyneen kanssa sitä yhteistä aikaa ei ole, ei ole niitä muistoja - ja se on aivan käsittämättömän hirveää. Ja siihen päälle vielä se, että ympäristö kuvittelee, että kun lapsen kanssa ei ole ehtinyt elää (syntymätön lapsikin on jo persoona, meillä oli kaksosetkin jo ihan erilaiset kohdussa, vaikka ovatkin identtiset) niin se menetys ja suru on vähäisempää. Ei ole. Siihen tulee päälle vielä sen kaiken toteutumattoman menetys. Ja se on sietämätöntä.

Surun määrän ja vahvuuden voi tietää vain se, joka sen surun kokee, ei kukaan muu.

Lapsen kuolemasta ei koskaan selviä, se ihan oikeasti kulkee mukana. Se voi aiheuttaa ennenaikaisen kuoleman (ei pelkästään itsemurhariski kasva, vaan tapaturmaiset kuolemat lisääntyvät lapsen kuoleman jälkeen, ja myös sairaudet - elimistö kuluttaa suremiseen niin paljon voimia, ettei pysty enää puolustautumaan sairaudenaiheuttajia vastaan). Iso osa perheistä, joista on lapsi kuollut, hajoaa - ei tietenkään kaikki perheet, eikä enemmistö, mutta suurempi osa kuin niistä perheistä, joissa lapset pysyvät hengissä ja suht terveinä.

Tutkimusten mukaan miehelle elämän suurin suru on puolison kuolema. Naiselle lapsen kuolema. Tottakai ihmiset ovat erilaisia!

On myös turhaa verrata "entisaikoja" ja nykypäivää. Entisaikoina lapset eivät aina olleet toivottuja, ja toisaalta elämä oli niin rankkaa, että kuolemaa pidettiin helpotuksena, pelastuksena. Ja silti moni perhe suri jokaista menetettyä vauvaa ihan yhtä voimakkaasti kuin nykyäänkin.

Lapsen kuoleman jälkeen pystyy toimimaan normaalisti, olemaan yhteiskunnan toimiva jäsen, pystyy työskentelemään, rakentamaan uraa, perhettä, elämää. Mutta ilman sitä lapsen kuolemaa elämä olisi niin paljon parempaa.

Ja tässä nyt on pystynyt vertailemaan erilaisia menetyksiä elämänsä aikana. Kyllä ne lasten kuolemat ovat pahimpia, ja edelleen sitä toivoo vuosikymmenten jälkeen, että olisi itse kuollut tai tullut hulluksi. Kumpaakaan ei ole (vielä) tapahtunut, joten pakko jatkaa. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Kertokaa, jos on.

On monia muitakin menetyksiä, jotka eivät näköjään poistu koskaan, mutta niiden kanssa on helpompi elää, ovat luonnollisempia. Mikään ei ole luonnottomampaa kuin vanhemman haudata lapsensa.