Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalinen fobia - vertaistukea?
03.09.2021 |
Tämä hävettää tosi paljon, eli sosiaalisten tilanteiden pelko. Se tuntuu myös järjettömältä, koska en ole koskaan ennen kärsinyt siitä. En ollut ujo lapsi, nuori tai nuori aikuinen. Vasta nyt keski-ikäisenä, kohdattuani merkittäviä haasteita työelämässä - jossa juuri muiden mielestä minun persoonani oli ongelma, eivät koskaan kyvykkyyteni tai työsuoritukseni, jotka olivat kuulemma aina huipputasoa - olen viime vuodet kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta.
Ongelma muiden mielestä työyhteisössä oli, etten ollut tarpeeksi kiinnostunut heistä ihmisinä, heidän yksityisestä elämästään. Sosiaalisissa taidoissani ei kuulemma ollut vikaa ja monen entisen työkaverin kanssa olen edelleen hyviä ystäviä, joten ihan kauhea en voinut olla. Mutta osa oli sitä mieltä, että en ollut tarpeeksi mukana sosiaalisessa porukassa, viettänyt tarpeeksi aikaa kahvitauoilla, ollut heistä tarpeeksi kiinnostunut yksityisinä ihmisinä.
Kyllä, olen introvertti, mutta minulla ei ole koskaan ennen tätä ole ollut mitään vaikeutta tulla toimeen ihmisten kanssa. Itse asiassa tässäkään ei ollut, minusta kuulemma pidettiin ihmisenä, mutta en vain halunnut viettää niin paljon vapaa-aikaani työpaikan ihmisten kanssa kuunnellen heidän yksityiselämänsä juttuja kuin he olisivat halunneet. Ja tämä ei heille käynyt, vaan minut savustettiin työpaikasta ulos.
Olen nyt uudessa työpaikassa, kaikki menee hyvin, mutta niin järjettömältä kuin se tuntuukin, niin kärsin edelleen sosiaalisesta pelosta. Pelkään valtavasti, että olen liian omituinen, liian erilainen, en kelpaa, minut savustetaan taas ulos.
Onko ketään joka pystyy samaistumaan kokemuksiini? Kuka kärsii samoista asioista? Mistä ihmeestä näin järjetön juttu johtuu ja miten olette päässeet siitä eroon?
Kommentit (29)
Et vakuuttanut mua. En oikein usko tarinaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et vakuuttanut mua. En oikein usko tarinaasi.
Mikä siinä on epäuskottavaa?
Kyllä meitä on paljon ja moni on varmasti tälläkin palstalla kirjoitellut aiheesta jo kyllästymiseen asti.
Mulla on ollut sosfobiaa varmaan viimeiset 20 vuotta ainakin. Pienestä pitäen ollut ujo ja herkkä ja vuosien myötä se kasvoi pikkuhiljaa niin pahaksi että mulle alettiin jo huomauttelemaan asiasta ja joskus kävi niinkin että menin jonnekin kauppaan ja lähdin sieltä pois ilman tuotteita koska kassalle meneminen ahdisti liikaa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä meitä on paljon ja moni on varmasti tälläkin palstalla kirjoitellut aiheesta jo kyllästymiseen asti.
Mulla on ollut sosfobiaa varmaan viimeiset 20 vuotta ainakin. Pienestä pitäen ollut ujo ja herkkä ja vuosien myötä se kasvoi pikkuhiljaa niin pahaksi että mulle alettiin jo huomauttelemaan asiasta ja joskus kävi niinkin että menin jonnekin kauppaan ja lähdin sieltä pois ilman tuotteita koska kassalle meneminen ahdisti liikaa.
Kiitos. Niin varmasti täällä on kirjoitettu paljon siitä. Mutta miten ihmeessä tästä pääsee eroon? Itselläni ei tosiaan ole ujoustaustaa, mutta tuo tosi paha työpaikkakiusaamiskokemus aikuisiällä. Tuntuu järjettömältä, että sellainen vaikuttaa vielä parisen vuotta myöhemmin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyseessä on siis tapauksessasi työpaikkakiusaaminen ja sen aiheuttamat ongelmat. Ehkä vähän eri juttu kuin sosiaalinen fobia.
Pystyt kuitenkin olemaan ihmisten seurassa? Minun fobiani oli lamauttavaa. Tärisin ja koko kroppa nyki. Se oli erittäin noloa, kun oli niin näkyvää. Sulkeudun nuorena lähinnä kotiini.
Nyt vanhempana pärjään jo paremmin. Tarvitsen jatkuvaa altistusta, eli ihmisten seuraan on vaan mentävä, vaikka kuinka hirvittäisi. Propral auttaa hyvin fyysisiin oireisiin. Olen jo melkein normaali, tyytyväinen elämääni, vaikka vieläkin olen ujo ja usein varautunut. Suuret ihmisjoukot ahdistaa edelleen. Kahvia en myöskään enää juo. Työn jouduin valitsemaan sairauteni ehdoilla. Olen tämän takia hieman alisuoriutunut elämässä. Se tietysti harmittaa välillä, mutta kaikilla meillä on omat rajoitteemme. Ole itsellesi armollinen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pystyt kuitenkin olemaan ihmisten seurassa? Minun fobiani oli lamauttavaa. Tärisin ja koko kroppa nyki. Se oli erittäin noloa, kun oli niin näkyvää. Sulkeudun nuorena lähinnä kotiini.
Nyt vanhempana pärjään jo paremmin. Tarvitsen jatkuvaa altistusta, eli ihmisten seuraan on vaan mentävä, vaikka kuinka hirvittäisi. Propral auttaa hyvin fyysisiin oireisiin. Olen jo melkein normaali, tyytyväinen elämääni, vaikka vieläkin olen ujo ja usein varautunut. Suuret ihmisjoukot ahdistaa edelleen. Kahvia en myöskään enää juo. Työn jouduin valitsemaan sairauteni ehdoilla. Olen tämän takia hieman alisuoriutunut elämässä. Se tietysti harmittaa välillä, mutta kaikilla meillä on omat rajoitteemme. Ole itsellesi armollinen :)
Voi kiitos viestistäsi. Viimeiset pari vuotta en ole kyennyt olemaan ihan normaalisti ihmisten ilmoilla. Toimin välillä pari vuotta tuon tosi huonon työkokemuksen jälkeen yrittäjänä ihan vain koska kykenin tekemään töitä, mutta en olemaan osa työpaikan vaatimaa sosiaalista porukkaa. Muuten en ole ollut normaalisti ihmisten kanssa tekemisissä pariin vuoteen, lähes aina kun ystävät tai sukulaiset pyytävät jonnekin, niin keksin tekosyitä koska en uskalla lähteä kotoani. Välillä oli vaikea lähteä edes ovesta ulos ruokakauppaan. Työelämään uskalsin takaisin koronan takia, kun kaikki tehtiin etänä ja luvattiin, että niin jatkuisi. Nyt olen kauhuissani, kun muut ovat innostuneita palaamaan toimistolle että "saa käydä yhdessä lounaalla". Ja kyllä tämä rajoittaa tosi paljon muutakin elämää, vaikka en enää ole niin kauhuissani ja ahdistunut menemään ruokakauppaan kun olin vielä pari vuotta sitten, tuon työpaikkakiusaamisen ja siitä johtuneen työpaikan menetyksen jälkeen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pystyt kuitenkin olemaan ihmisten seurassa? Minun fobiani oli lamauttavaa. Tärisin ja koko kroppa nyki. Se oli erittäin noloa, kun oli niin näkyvää. Sulkeudun nuorena lähinnä kotiini.
Nyt vanhempana pärjään jo paremmin. Tarvitsen jatkuvaa altistusta, eli ihmisten seuraan on vaan mentävä, vaikka kuinka hirvittäisi. Propral auttaa hyvin fyysisiin oireisiin. Olen jo melkein normaali, tyytyväinen elämääni, vaikka vieläkin olen ujo ja usein varautunut. Suuret ihmisjoukot ahdistaa edelleen. Kahvia en myöskään enää juo. Työn jouduin valitsemaan sairauteni ehdoilla. Olen tämän takia hieman alisuoriutunut elämässä. Se tietysti harmittaa välillä, mutta kaikilla meillä on omat rajoitteemme. Ole itsellesi armollinen :)
Voi kiitos viestistäsi. Viimeiset pari vuotta en ole kyennyt olemaan ihan normaalisti ihmisten ilmoilla. Toimin välillä pari vuotta tuon tosi huonon työkokemuksen jälkeen yrittäjänä ihan vain koska kykenin tekemään töitä, mutta en olemaan osa työpaikan vaatimaa sosiaalista porukkaa. Muuten en ole ollut normaalisti ihmisten kanssa tekemisissä pariin vuoteen, lähes aina kun ystävät tai sukulaiset pyytävät jonnekin, niin keksin tekosyitä koska en uskalla lähteä kotoani. Välillä oli vaikea lähteä edes ovesta ulos ruokakauppaan. Työelämään uskalsin takaisin koronan takia, kun kaikki tehtiin etänä ja luvattiin, että niin jatkuisi. Nyt olen kauhuissani, kun muut ovat innostuneita palaamaan toimistolle että "saa käydä yhdessä lounaalla". Ja kyllä tämä rajoittaa tosi paljon muutakin elämää, vaikka en enää ole niin kauhuissani ja ahdistunut menemään ruokakauppaan kun olin vielä pari vuotta sitten, tuon työpaikkakiusaamisen ja siitä johtuneen työpaikan menetyksen jälkeen.
Ap
Ja lisäyksenä vielä, niin onnistun ilmeisesti feikkaamaan vieläkin hyvin, aiemman elämän pohjalta, joten ihmiset eivät taida yhtään aavistaa tätä ongelmaa. Ihmettelevät vain, miksi en koskaan lähde minnekään. Mutta minulle toisten ihmisten seurassa olo on tosi rasittavaa ja väsyttävää, vältän sitä jos voin (esimerkiksi en haluaisi käydä kampaajalla), ja jos en voi, niin jännitän sitä päiväkausia etukäteen ja koen oloni tosi ahdistukseeksi, epämukavaksi ja olen kauhuissani, että taas jotenkin mokaan tai olen "vääränlainen" tai "omituinen". Tuo oli tosiaan ihan kauhea kokemus työelämässä kun parin vuoden ajan minua haukuttiin, että olen "vääränlainen" ihmisenä kun en halunnut käydä muun tiimin kanssa pelaamassa sulkkista vapaa-ajalla, istua kahvitauoilla heidän kanssaan, käydä saunailloissa kuuntelemassa heidän avioliitto-ongelmiaan, yms. Varmaan saattaa kuulostaa jollekulle uskomattomalta, että tuollainen on tärkeää jossakin työpaikassa, mutta tuolla se oli, kuulemma "tiimihengen" takia. Enkä sitten kuulemma sopinut tiimiin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena itsellä ei ollut ongelmaa työpaikan ihmissuhteissa mutta juoruilua en ymmärrä vieläkään. Tai sitä että oikein tutkitaan jonkin ihmisen taustat yms. vaikka kyseessä siis työkaveri! Jotkut pitävät ihan luonnollisena sitä että taustat tutkitaan jos ei kerro kaikkea…
Nykyään nautin siitä, että teen töitä yksin. Olen introvertti ja muutama ystävä löytyy.
Eli ihan normaali olet. Jos et enää vain jaksa näitä raskaita ihmissuhteita töissä. Ylipäätään töissä on oikeasti kilpailutilanne … se joka on paras tienaa enemmän tai etenee urallaan.
Minulla samaa. Olin lapsena jo ujompi, mutta myöhemmin kiusattiin. Se muutti paljon kaikkea ja vie rohkeutta pois. Jäin todella yksin ja en enää edes uskaltanut tutustua muihin. Nyt vuosien päästä aikuisena edelleen tämä vaikuttaa. Pystyn jotenkin puhumaan viralliset jutut tai hoitamaan esim työharjoittelussa tehtäviäni, mutta muuten en oikein osaa olla rennosti ja puhua mitään epävirallista. Monet tästä sanovatkin, että olen liian ujo.
Tuli mieleen, että luin uutisia ja siinä kerrottiin yliopistojen lukuvuoden alusta. Kuvissa oppilaita ekana päivänä siellä seisomassa ryhmissä sekä toisessa kuvassa istumassa luentosalissa. Mietin itseäni sinne joukkoon ja ajattelin, että miten enää pystyisin siihen. Seisomaan siellä mahdollisesti yksin, kun en uskaltaisi tutustua muihin tai miettimässä kuka haluaisi minut porukkaan tai viereensä istumaan. Olen hakenut yliopistoon sinne pääsemättä, mutta todellisuudessa en tiedä olisiko minusta edes sinne muiden joukkoon enää. Olin lukioon asti kiusattu ja melkein aina yksin. En kestäisi enää jos kokisin jotain vastaavaa edelleen ja toisaalta ymmärrän tietysti sen, ettei kenenkään tarvisi pakosta kanssani olla, mutta samalla olisi vaikeaa kestää yksinäisyyttä enää jos sinne yliopistoon joskus pääsisin. Sori ohiskin tuli vaan mieleen tämä ja yritin todella sijoittaa itseäni sinne muiden joukkoon mielessäni, mutta ei edes ajatus siitä ollutkaan enää niin helppo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin ”esitän” töissä sosiaalista ja ”iloista” vaikka olen introvertti enkä halua olla hirveästi ihmisten kanssa tekemisissä.
Vie hirveästi energiaa.
Ihmettelen, miksi välität siitä jos ne pitää sinua outona? Itse olen aspergerina ja ääri-introverttina ihan aidosti outo eikä työkaverit ole koskaan voineet sietää minua, mutta mitäpä siitä? Yksinhän minä haluan töissä ollakin joten hyvä etteivät "huoli porukoihin". Ja koska olen alani kova asiaosaaja, minua ei todellakaann potkita pois siksi että jotkut tyypit ei tykkää minusta kahvi- tai tiimipäiväseurana. (Työhön liittyvän kommunikaation osaan hoitaa)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on tosi rankka kokemus missä iässä tahansa, kun kerrotaan, että ei kelpaa jostain syystä muiden joukkoon.
Vierailija kirjoitti:
Minulla samaa. Olin lapsena jo ujompi, mutta myöhemmin kiusattiin. Se muutti paljon kaikkea ja vie rohkeutta pois. Jäin todella yksin ja en enää edes uskaltanut tutustua muihin. Nyt vuosien päästä aikuisena edelleen tämä vaikuttaa. Pystyn jotenkin puhumaan viralliset jutut tai hoitamaan esim työharjoittelussa tehtäviäni, mutta muuten en oikein osaa olla rennosti ja puhua mitään epävirallista. Monet tästä sanovatkin, että olen liian ujo.
Tuli mieleen, että luin uutisia ja siinä kerrottiin yliopistojen lukuvuoden alusta. Kuvissa oppilaita ekana päivänä siellä seisomassa ryhmissä sekä toisessa kuvassa istumassa luentosalissa. Mietin itseäni sinne joukkoon ja ajattelin, että miten enää pystyisin siihen. Seisomaan siellä mahdollisesti yksin, kun en uskaltaisi tutustua muihin tai miettimässä kuka haluaisi minut porukkaan tai viereensä istumaan. Olen hakenut yliopistoon sinne pääsemättä, mutta todellisuudessa en tiedä olisiko minusta edes sinne muiden joukkoon enää. Olin lukioon asti kiusattu ja melkein aina yksin. En kestäisi enää jos kokisin jotain vastaavaa edelleen ja toisaalta ymmärrän tietysti sen, ettei kenenkään tarvisi pakosta kanssani olla, mutta samalla olisi vaikeaa kestää yksinäisyyttä enää jos sinne yliopistoon joskus pääsisin. Sori ohiskin tuli vaan mieleen tämä ja yritin todella sijoittaa itseäni sinne muiden joukkoon mielessäni, mutta ei edes ajatus siitä ollutkaan enää niin helppo.
Jos haluat yliopistoon niin hae avoimen yliopiston kautta.
Ymmärrän täysin tilanteesi. Itse olen ujo jännittäjä. Toisaalta en kyllä näe itseäni ikinä minään ihmisenä joka olisi rento ja nauttisi ihmisten huomioista…
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen, miksi välität siitä jos ne pitää sinua outona? Itse olen aspergerina ja ääri-introverttina ihan aidosti outo eikä työkaverit ole koskaan voineet sietää minua, mutta mitäpä siitä? Yksinhän minä haluan töissä ollakin joten hyvä etteivät "huoli porukoihin". Ja koska olen alani kova asiaosaaja, minua ei todellakaann potkita pois siksi että jotkut tyypit ei tykkää minusta kahvi- tai tiimipäiväseurana. (Työhön liittyvän kommunikaation osaan hoitaa)
👍
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen, miksi välität siitä jos ne pitää sinua outona? Itse olen aspergerina ja ääri-introverttina ihan aidosti outo eikä työkaverit ole koskaan voineet sietää minua, mutta mitäpä siitä? Yksinhän minä haluan töissä ollakin joten hyvä etteivät "huoli porukoihin". Ja koska olen alani kova asiaosaaja, minua ei todellakaann potkita pois siksi että jotkut tyypit ei tykkää minusta kahvi- tai tiimipäiväseurana. (Työhön liittyvän kommunikaation osaan hoitaa)
Välitän siksi, että omassa työpaikassani osaaminen ei riittänyt työpaikan pitämiseen, joten menetin työni tuon takia että olin introvertti. Tämä oli se syy, minkä esimieheni ihan aidosti ja suoraan kertoi minulle (tätä ennen en ollut edes ajatellut olevani introvertti vaan ihan "normaali"), miksi en kelvannut tiimiin ja hän savusti minut ulos työpaikastani. Kyllä se pelottaa edelleen, että en kelpaa ansiotyöhön tästä syystä, kun palkkaa kuitenkin tarvitsen elämiseen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et vakuuttanut mua. En oikein usko tarinaasi.
Mikä siinä on epäuskottavaa?
Ohiksena: ei kuulosta vaan uskottavalta, että joku sinänsä mukava ja taitava työntekijä savustettaisiin työpaikasta siksi, että hän ei notku kahvitauoilla ja juorua.
Kuulostat tyypilliseltä "ekstrovertit ovat itsekeskeisiä ja tyhjiä ihmishirviöitä ja me introvertit ainoista fiksuja ja järkeviä" -tyypiltä, joka täällä tehtailee useita aloituksia viikossa.
Sori, en osta tätä pupellustasi tänäänKÄÄN.
tä, kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen, miksi välität siitä jos ne pitää sinua outona? Itse olen aspergerina ja ääri-introverttina ihan aidosti outo eikä työkaverit ole koskaan voineet sietää minua, mutta mitäpä siitä? Yksinhän minä haluan töissä ollakin joten hyvä etteivät "huoli porukoihin". Ja koska olen alani kova asiaosaaja, minua ei todellakaann potkita pois siksi että jotkut tyypit ei tykkää minusta kahvi- tai tiimipäiväseurana. (Työhön liittyvän kommunikaation osaan hoitaa)
Välitän siksi, että omassa työpaikassani osaaminen ei riittänyt työpaikan pitämiseen, joten menetin työni tuon takia että olin introvertti. Tämä oli se syy, minkä esimieheni ihan aidosti ja suoraan kertoi minulle (tätä ennen en ollut edes ajatellut olevani introvertti vaan ihan "normaali"), miksi en kelvannut tiimiin ja hän savusti minut ulos työpaikastani. Kyllä se pelottaa edelleen, että en kelpaa ansiotyöhön tästä syystä, kun palkkaa kuitenkin tarvitsen elämiseen.
Ap
Sulla oli harvinaisen paska työpaikka. Useimmissa paikoissa saa olla introvertti tai vähän erikoisempikin, kunhan työnsä hoitaa. Ja kun nuo sinun jututkin liittyi työn ulkopuoliiseen kuten kahvitaukoihin ja vapaa-ajan aktiviteetteihin niin eihän ne ole mikään peruste kenenkään irtisanomiselle tai ulos savustamiselle.
Eikö kukaan?