Lue keskustelun säännöt.
Painon arvostelu (lähi-/parisuhteissa) ja pitkäaikaiset seuraukset. Itsetunto on aika heikoilla ja inhoan kroppaani.
13.08.2021 |
Tämäkin on varmaan loppuunkulutettu aihe. Se kuitenkin varmasti aika monia koskettaa ja halusin avautua.
Ajattelin jos vaikka voisin arvostaa itseäni enemmän tai saada käsiteltyä tätä tässä kirjoittaessani.
Yritän saada tiivistettyä tätä tarinaa, niin ei ole niin puuduttavaa luettavaa.
Minulla on ollut jo syömisen suhteen mörköjä lapsuudesta asti. Meillä oli aika rikkinäinen perhe, jossa oli monenlaisia aika vakaviakin ongelmia. Minä opin tunnesyömisen lapsuudessa.
Se taisi johtua siitä, että aina kun oli jotain suurempia ongelmia tai laiminlyöntiä tapahtunut, niin vanhemmat ostivat tai tekivät jotain erityisiä lempiruokiamme ja ostivat muita naposteltavia. Tavallaan kaikkiin hyviin ja huonoihin päiviin tai kokemuksiin liitettiin ensimmäisenä hyvä ruoka.
Vanhempani eivät olleet ylipainoisia vaan ennemminkin kriittisiä ylipainoa kohtaan. Useita kertaa viikossa kuitenkin kun alkoholismiaan itse potivat, oli kosteiden iltojen jälkeen pahoittelupyyntö herkkujen kautta.
Sillä saatiin lapset iloisiksi ja tietysti lihoimme.
Tästä tuli itselleni psyykkinen ongelma vasta sitten kun äitini alkoi haukkumaan kehoani, nimitteli sekä tuijotti vihaisena ruoka-annoksiani, saattoi nöyryyttää ruokapöydässä, joka johti sitten syömättömyyteen.
Isä alkoi myös myöhemmin puuttumaan ja naureskeli lihomista tai aina kun näimme jokatoinen viikonloppu,
oli ensimmäisenä huomiona miltä näytin. Käytös oli ristiriitaista, kaikenlaista herkkua tuotiin pöytään kun vanhempi lähti baariin tai joivat - ja toisaalta sitä katsottiin halveksuen kun ylipainoa kertyi. Vastuu syömisessä olisi ollut meidän lapsien ehkä tietenkin jollain tasolla mutta en oikein ymmärtänyt oikeaoppisesta syömisestä mitään, en osannut erotella kaloripommeja vähäkalorisemmasta.
Kun sen kalorien laskun sain joskus varhaisteininä selville sitten, niin alkoi tietenkin pakonomainen laihdutus. Liikuin paljon, söin hyvin vähän ja laskin kaloreita. Laihduin ja sain paljon positiivista huomiota vanhemmiltani.
Muistan edelleen sen hetken kuin eilisen, kun äiti puhui puhelimessa, näki minut kun menin vessaan meikkaamaan ja sanoi puhelimessa isälle silmät pyöreänä: " Vau, herttinen sentään miten tuo tyttö on laihtunut, sehän on yhtä hyvässä kunnossa kun minä nuorena!" Tuli hämmentävä fiilis koska kärsin ajoittaisesta syömättömyydestä mutta pääsin sillä ainakin päämääräni.
Valitettavasti alkoi myös jojoilu ja myöskin aloin teininä itse juomaan. Lihoin, laihduin, lihoin, laihduin. Yritin kontroilloida aina äärimmäisin keinoin painoni nousua mutta kyllähän sitä nykyään tietää kuinka toimimatonta tuo oli.
Myös parisuhteissa, viiimeisimmässäkin näen arvoni painoni kautta. Kun tapasimme, olin jo todella tasapainossa kehoni suhteen. Olin normaalipainoinen ja söin terveellsiesti, olin todella onnellinen ja ylpeä itsestäni, että olin saanut kokonaisuudessaankin elämäni hyvään jamaan ihan itse vuosien työn jälkeen. Siihen tietysti liittyi paljon kaikkea muutakin kun tämä paino-ongelma. Voin kuitenkin henkisesti hyvin ja pärjäsin mainiosti omillani.
Jostain syystä jouduin kuitenkin taas arvostelun kohteeksi. Kuinka pitäisi olla kiinteämpi, ruokavaliooni kytättiin, nimittelyä yms. Tämä oli aivan tuttua minulle ja tavallaan ajattelin, että vika on minussa eikä siinä toisessa osapuolessa. Käytös oli todella halveksuttavaa näin jälkeenpäin ajatellen vaikka halusi vain "auttaa" omien sanojensa mukaan. Siihen liittyi muutakin arvostelua ja alistamista. Sitä jatkui pitkään ja jatkuu edelleen ajoittain..
jatkuu..
Kommentit (26)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän tietysti sitten lisäksi kun lapsuudessa oli pullea, niin olin koulussakin hyvä kohde haukuttavaksi. No onneksi siitä ei jäänyt kummoisempia traumoja mutta se huonommuuden tunne on vaivannut jo sieltä alle 10-vuotiaasta asti. Aika rämpimistä ollut itsetunnon vuoksi...
Tavallaan olen ihan vahvaksikin kasvanut mutta jokin häiritsee. Ehkä eniten se, että olen aika välinpitämätön ulkoisesti enkä erota aina huonoa käytöstä. Siksi jos joku ihmettelee miksi katselen esimerkiksi lyttääjää ympärilläni niin rajojen asettaminen on heikkoa laatua ja käytän defenssejä hyvin pitkälle.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Tiivistä
Juu tuli pidempi kuitenkin kun mitä ajattelin..
Niin paljon juolahti mieleen kesken kirjoituksen.
-ap
Kyllä ensimmäinen asia mitä voit tehdä parantumisesi suhteen on hankkiutua eroon myrkyllisistä ihmissuhteista. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta kuunnella lyttäystä tai haukkumista keneltäkään, ei vanhemmiltasi eikä puolisoltasi. Mielestäni sinun pitää olla tässä hyvin jyrkkä varsinkin kun rajojen asettelu on sinulle hankalaa, etkä tunnista mikä on normaalia. Minkäänlainen haukkuminen parisuhteessa ei ole normaalia.
Älä tuhlaa ainutlaatuista elämääsi moisiin ihmisiin. Kun olet hankkiutunut heistä eroon niin henkinen painolastisi kevenee ja sitä myötä voit myös ruumiillisesti paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ensimmäinen asia mitä voit tehdä parantumisesi suhteen on hankkiutua eroon myrkyllisistä ihmissuhteista. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta kuunnella lyttäystä tai haukkumista keneltäkään, ei vanhemmiltasi eikä puolisoltasi. Mielestäni sinun pitää olla tässä hyvin jyrkkä varsinkin kun rajojen asettelu on sinulle hankalaa, etkä tunnista mikä on normaalia. Minkäänlainen haukkuminen parisuhteessa ei ole normaalia.
Älä tuhlaa ainutlaatuista elämääsi moisiin ihmisiin. Kun olet hankkiutunut heistä eroon niin henkinen painolastisi kevenee ja sitä myötä voit myös ruumiillisesti paremmin.
Niinpä, tiedostan tämän.
Olen jo useita suhteita elämässäni työntänyt pois. Kyllä minullakin mitta tulee täyteen ja olen jossain määrin oppinut asettamaan rajoja mutta edelleen on siinäkin parantamisen varaa.
Äidin kanssa olen hyvin vähän tekemisissä nykyään - on ollut todella uuvuttava ihmissuhde minulle aina ja edelleen alkoholisoitunut. No matkan varrella on ollut vaikka minkälaista hiihtäjää ja nykyään olen aika yksinäinen. On vain yksi ihminen nykyään jonka kanssa vietän aikaani ja tämäkään ei ole se, joka olisi hyväksi itselleni. En kuitenkaan enää kuuntele murjoamista vaan sanon suoraan ja se loppuu siihen, ainakin hetkeksi.
Terapiaan olen hakeutumassa. Ehkä siitä sitten alkaa taas uusi sivu. Olen vielä nuori ja sitä suuremmalla syyllä minun kannattaisi repäistä itseni kokonaan pois näistä tilanteista ja aloittaa se mikä olisi välttämätöntä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ylipainoinen nainen joka ollut monissa parisuhteissa.
Näin tiivistettynä ongelmasi tuntuu olevan jotain hevonhuttua.
Vierailija kirjoitti:
Olen ylipainoinen nainen joka ollut monissa parisuhteissa.
Näin tiivistettynä ongelmasi tuntuu olevan jotain hevonhuttua.
Suhteilla en tarkoittanut vain parisuhteita vaan myös muita lähisuhteita. Parisuhteessa olen ollut kaksi kertaa.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiivistä
Juu tuli pidempi kuitenkin kun mitä ajattelin..
Niin paljon juolahti mieleen kesken kirjoituksen.
-ap
Ei sun tartte olla kävelevä anteeksipyyntö, ei edes tuolle joka sai anafylaktisen sokin silkasta kateudesta, kun sen mielestä sulla ei ole oikeutta valittaa ikinä mistään kun sun pitäisi olla kaikin tavoin häntä huonompi, huonostikohdeltu, lihava ja vielä nainenkin.
Rakasta itteäs, ja kyllä se siitä alkaa suttaantua. Päivä kerrallaan opettele pitämään ittestäs huolta, ja jos jää yli niin sitten muista sen verran kuin ansaitsevat sen. Eli käyttäytyvät hyvin ja arvostavasti. Ei toisin päin, että alat madella heidän edessään pakottaaksesi heidät rakastamaan ja arvostamaan.
Hyvin kirjoitettu ap. Ensimmäisenä minullekin tulee mieleen, että poista myrkylliset ihmiset elämästäsi puolisoa myöten. Vanhempasikin ovat täysiä tolloja.
Terveellinen elämä on parasta, mitä voit tehdä itsellesi. Sen myötä elämään tulee muita hyviä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu olette oikeassa, että myrkyllisistä suhteista kokonaan eroon.
Sitten kun yritän tosiaan miettiä, että mikä pidättelee etten kokonaan irrota vaan jään osittain roikkumaan sellaisiin suhteisiin. Muistutan kyllä nyt tässä itseänikin, että olen edistynyt paljonkin mutta silti pidättelen..
No tässä pohdin sellaista ajatusleikkiä, että irroitan kokonaan ja mitä ajatuksia siitä tulee.
Pelottaa se yksinäisyys ja masennus mikä tulee vaikka pysyn vahvana. Ei ole kuitenkaan ketään johon turvautua ja ahdistaa, mihin menisin ja alkaa lamaantuminen. Nämä on aika vaikeita tunteita mutta koska olen pärjännyt ennekin ja rakentanut elämääni aikaisemminkin yksinäisyydestä huolimatta niin pärjäisin varmasti nytkin kun olen ensin käynyt läpi näitä tunteita ja päässyt jaloilleni. Muistan selkeästi ne ajat vieläkin kun ponnistin todella pohjalta eteenpäin, tein valtavan työn ja onnistuin siinä tai ainakin luulin niin.
Sitten tipuin taas samaan rotkoon ja menetin itseluottamuksen - eli asetin toisen ihmisen oman hyvinvoinnin edelle.
Olin sitä ennen niin onnellinen sen kaiken läpikäymisen jälkeen, olin todella vahva henkisesti mielestäni ja ylpeä itsestäni. Tavallaan oli silloin jonkinlaista lapsenuskoa, herkkyyttä ja luottamusta elämään kun kovat ajat olivat muisto vain ja olin käsitellyt asiani siihen pisteeseen, että osasin kääntää ne vahvuudeksi.
Nyt on vain tullut pelko perseeseen, että epäonnistun taas jos tästä ponnistan eteenpäin. Kun sen teen niin on minulla kuitenkin terapia ja omat projektini, joista saan tukea ja sitä kaivattua itseluottamusta varmastikin takaisin.
Joten tiedän, että pelkoni ovat sittenkin aika turhia ja lyhytnäköisiä. Ainoa esteeni on oikeastaan pelko ja tavallaan pelastukseni on vain se, että teen niin kuin pitääkin, eli irroitan ja aloitan elämäni jälleen ihan vain itseäni varten ja eheytymiseni vuoksi. Enhän muuten pääse eteenpäin.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä eheytyminen alkoi, kun en enää ollut tekemisissä vanhempien kanssa ja löysin puolison, joka ei koskaan kommentoinut syömistäni tai painoani mitenkään. Vähitellen rohkaistuin kertomaan puolisolle ongelmistani ja yhdessä keksittiin ratkaisuja. Avoimuus ja tuki saivat jo suuren osan syömiseen liittyvistä huonoista tavoista pois. Ajan kuluessa olen opettelemalla opetellut oikeita annoskokoja ja yleistä hyvinvointia. Lopetin myös kaikenlaisen vierasvaran ostamisen. Jos kotona on herkkuja, ne saa syödä. Kaupassa ne päätökset tehdään. Miksi ostaa suklaata ja sitten syyllistää itseään sen syömisestä? Aiemmin paino sahaili 43kg ja 110kg välillä, nyt olen ollut normaalipainossa 5 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä eheytyminen alkoi, kun en enää ollut tekemisissä vanhempien kanssa ja löysin puolison, joka ei koskaan kommentoinut syömistäni tai painoani mitenkään. Vähitellen rohkaistuin kertomaan puolisolle ongelmistani ja yhdessä keksittiin ratkaisuja. Avoimuus ja tuki saivat jo suuren osan syömiseen liittyvistä huonoista tavoista pois. Ajan kuluessa olen opettelemalla opetellut oikeita annoskokoja ja yleistä hyvinvointia. Lopetin myös kaikenlaisen vierasvaran ostamisen. Jos kotona on herkkuja, ne saa syödä. Kaupassa ne päätökset tehdään. Miksi ostaa suklaata ja sitten syyllistää itseään sen syömisestä? Aiemmin paino sahaili 43kg ja 110kg välillä, nyt olen ollut normaalipainossa 5 vuotta.
Hienoa, että olet löytänyt tasapainon elämääsi myös syömisenkin suhteen!
Itse pärjään myös kun olen tarkka mutta harhaan astumisia tapahtuu josta saan myös kohtuuttomat tunnontuskat ja siinä saattaa mennä pitkäksi aikaa koko syöminen sekaisin.
Onneksi olet myös löytänyt sellaisen ihmisen elämääsi, joka on tukenut kasvuasi. Jospa itsekin vielä löytäisin mutta ensin pitäisi saada elämään eheyttä muualtakin kuin muista ihmisitä, täytyy vähän käsitellä tässä kaikkea.
-ap
Opettele ajattelemaan kuin mies. Jos joku arvostelee painoa, älä itke ja syö kahta kauheammin vaan pudota se perkeleen paino ja laita sanojille luu kurkkuun.
Jatkuu.
Sen jälkeen olen taas joutunut syöksykierteeseen, siitä alkoi tunnesyöminen ja lihominen. Ahdistus omasta kehostani, ne vanhat jutut tuli mieleen ja nyt olen lihonut paljon vuoden mittaan. Vaikka voin ihan ok enkä halua miettiä kehoani jatkuvasti niin se on tuolla syvällä mielessä koko ajan minulle kuiskimassa kuinka huono ja lihava olen. Paino on mielessä aivan jatkuvasti. Joka kerta kun syön niin tunnen syyllisyyttä tai jotain tunteita on mukana. Kun olen ihmisten seurassa niin koen huonommuutta vaikka en sitä varsinaisesti ajattele, se on vain jo olemassa taka-alalla, iskoutunut mieleen.
En tiedä miten pääsisin tästä kun se on kuitenkin vain paino. Miksi en pysty pitämään sitä normaalipainossa? Ei sen pitäisi olla vaikeaa. Tiedän eri ruokavalioista ja kaloreista, myös ketosta sekä vhh:sta, paastosta yms. Tiedän myös vatsan suoliston terveydestä.
Laihdun kyllä kun olen määrätietoinen ja tarkka mutta jostain syystä joku laukaisee joskus sen hälläväliä-asenteeni ja silloin ainoa ilo elämässä on ruoka.