Painon arvostelu (lähi-/parisuhteissa) ja pitkäaikaiset seuraukset. Itsetunto on aika heikoilla ja inhoan kroppaani.

Tämäkin on varmaan loppuunkulutettu aihe. Se kuitenkin varmasti aika monia koskettaa ja halusin avautua.
Ajattelin jos vaikka voisin arvostaa itseäni enemmän tai saada käsiteltyä tätä tässä kirjoittaessani.
Yritän saada tiivistettyä tätä tarinaa, niin ei ole niin puuduttavaa luettavaa.

Minulla on ollut jo syömisen suhteen mörköjä lapsuudesta asti. Meillä oli aika rikkinäinen perhe, jossa oli monenlaisia aika vakaviakin ongelmia. Minä opin tunnesyömisen lapsuudessa.
Se taisi johtua siitä, että aina kun oli jotain suurempia ongelmia tai laiminlyöntiä tapahtunut, niin vanhemmat ostivat tai tekivät jotain erityisiä lempiruokiamme ja ostivat muita naposteltavia. Tavallaan kaikkiin hyviin ja huonoihin päiviin tai kokemuksiin liitettiin ensimmäisenä hyvä ruoka.
Vanhempani eivät olleet ylipainoisia vaan ennemminkin kriittisiä ylipainoa kohtaan. Useita kertaa viikossa kuitenkin kun alkoholismiaan itse potivat, oli kosteiden iltojen jälkeen pahoittelupyyntö herkkujen kautta.
Sillä saatiin lapset iloisiksi ja tietysti lihoimme.
Tästä tuli itselleni psyykkinen ongelma vasta sitten kun äitini alkoi haukkumaan kehoani, nimitteli sekä tuijotti vihaisena ruoka-annoksiani, saattoi nöyryyttää ruokapöydässä, joka johti sitten syömättömyyteen.
Isä alkoi myös myöhemmin puuttumaan ja naureskeli lihomista tai aina kun näimme jokatoinen viikonloppu,
oli ensimmäisenä huomiona miltä näytin. Käytös oli ristiriitaista, kaikenlaista herkkua tuotiin pöytään kun vanhempi lähti baariin tai joivat - ja toisaalta sitä katsottiin halveksuen kun ylipainoa kertyi. Vastuu syömisessä olisi ollut meidän lapsien ehkä tietenkin jollain tasolla mutta en oikein ymmärtänyt oikeaoppisesta syömisestä mitään, en osannut erotella kaloripommeja vähäkalorisemmasta.

Kun sen kalorien laskun sain joskus varhaisteininä selville sitten, niin alkoi tietenkin pakonomainen laihdutus. Liikuin paljon, söin hyvin vähän ja laskin kaloreita. Laihduin ja sain paljon positiivista huomiota vanhemmiltani.
Muistan edelleen sen hetken kuin eilisen, kun äiti puhui puhelimessa, näki minut kun menin vessaan meikkaamaan ja sanoi puhelimessa isälle silmät pyöreänä: " Vau, herttinen sentään miten tuo tyttö on laihtunut, sehän on yhtä hyvässä kunnossa kun minä nuorena!" Tuli hämmentävä fiilis koska kärsin ajoittaisesta syömättömyydestä mutta pääsin sillä ainakin päämääräni.
Valitettavasti alkoi myös jojoilu ja myöskin aloin teininä itse juomaan. Lihoin, laihduin, lihoin, laihduin. Yritin kontroilloida aina äärimmäisin keinoin painoni nousua mutta kyllähän sitä nykyään tietää kuinka toimimatonta tuo oli.

Myös parisuhteissa, viiimeisimmässäkin näen arvoni painoni kautta. Kun tapasimme, olin jo todella tasapainossa kehoni suhteen. Olin normaalipainoinen ja söin terveellsiesti, olin todella onnellinen ja ylpeä itsestäni, että olin saanut kokonaisuudessaankin elämäni hyvään jamaan ihan itse vuosien työn jälkeen. Siihen tietysti liittyi paljon kaikkea muutakin kun tämä paino-ongelma. Voin kuitenkin henkisesti hyvin ja pärjäsin mainiosti omillani.

Jostain syystä jouduin kuitenkin taas arvostelun kohteeksi. Kuinka pitäisi olla kiinteämpi, ruokavaliooni kytättiin, nimittelyä yms. Tämä oli aivan tuttua minulle ja tavallaan ajattelin, että vika on minussa eikä siinä toisessa osapuolessa. Käytös oli todella halveksuttavaa näin jälkeenpäin ajatellen vaikka halusi vain "auttaa" omien sanojensa mukaan. Siihen liittyi muutakin arvostelua ja alistamista. Sitä jatkui pitkään ja jatkuu edelleen ajoittain..

jatkuu..