Lue keskustelun säännöt.
Se tunne kun tuntuu että ei elä ollenkaan omannäköistä elämää
30.07.2021 |
Onko jollakin muilla samanlaisia tuntemuksia? Minulla periaatteessa jonkun mielestä kaikki hyvin. On mies, lapset, työ ja omistusasunto. Ystäviäkin on muutama hyvä. Mutta silti. En voi olla vertailematta elämääni jonkun toisen elämään, esim joidenkin vanhojen kavereiden. Kuinka he elävät paljon vaihtoehtoisempaa ja mielenkiintoisemmalta vaikuttavaa elämää. Osalla on lapsiakin, joten ei ole siitä kiinni.
Koen että mieheni on siinä mielessä ”tylsä” että hänelle ei tulisi kuuloonkaan asua esim vuokralla tai muuttaa jonnekin maaseudulle. Asumme hänen vanhempiensa lähellä, tylsässä mutta lasten kanssa turvallisessa lähiössä. Jotenkin vuosi vuodelta tuntuu enemmän siltä, että elämä muuttuu enemmän ja enemmän harmaaksi. Toki koronakin on tähän vaikuttanut, mutta kuinka yritän olla kiitollinen ja tyytyväinen siihen mitä minulla on, niin silti tuntuu siltä että esitän vain onnellista. En edes ole aikoihin uskaltanut kysyä itseltäni mitä itse haluan, kun ei sillä ole mitään merkitystä, koska elämämme on nyt tässä. Sitten koen myös syyllisyyttä näistä ajatuksista, pitäisi ajatella lapsia, heillä on hyvät koulu tässä vieressä, kaverit jne. Silti itselläni sellainen olo, että olen aivan pystyynkuollut. Mies ei tosiaan ymmärrä ollenkaan kun yritän avata ajatuksiani, tai sitten ei halua ymmärtää, en rehellisesti osaa sanoa.
Kommentit (210)
Vierailija kirjoitti:
Minkänäköinen elämäsi sitten oikeasti olisi?
Tää on just ydinpointti. Monet meistä, minäkään, ei osaa visualisoida sitä, mitä se hyvä elämä on. Tietää vain sen, mitä ei halua tai missä on tällä hetkellä tyytymätön. Jos pystyisi tietämään, mitä tosiaan haluaa, pystyisi menemään sitä kohti ja ehkä jopa sitten sen saisi.
Tää ei liity ap:n tilanteeseen vaan enemmän omaani köyhänä: rikkaat elää täyttä elämää, paljon täydempää kuin kertovat julkisuuteen. Me köyhät ei osata mennä sitä kohti, koska me ei edes konkreettisesti tiedetä mitä se on, on vain epämääräisiä aavistuksia ja haaveita. Jos olisi konkretiaa, pystyisimme mekin määrätietoisesti tai ainakin paremmilla, perustellummilla keinolla edetä itsekin sinne, minne etuoikeutetut. Mutta kaikki ei mahdu pyramidin kärkeen. Joten etuoikeutetuille on iso onni, että muut tuntevat olonsa korkeintaan epämääräisen tyytymättömiksi mutta eivät osaa oikein edes itselleen perustella, mitä kohti täsmälleen pitäisi edetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkänäköinen elämäsi sitten oikeasti olisi?
En tiedä.. Todennäköisesti olisin muuttanut ulkomaille jo kauan aikaa sitten. Se oli suurin haaveeni nuorena, mutta sitten tulin raskaaksi, ja mieheni on aina ollut ehdoton sen suhteen ettei ulkomaille halua muuttaa. Tai olisi hän saattanut lähteä väkisin kanssani, jos olisin tehnyt kaiken suunnittelun itse, mukaanlukien hankkinut hänelle työpaikan jne. Aika suoralta kädeltä hän on ajatuksen tyrmännyt jo aikoinaan.
Jos en asuisi ulkomailla, niin voisin hyvin kuvitella asuvani jossain kommuunissa, vaikka maaseudulla tai vuokralla jossain vähän ”värikkäämmässä” paikassa, jossa olisi enemmän elämää ympärillä. Vaikea selittää... Jotenkin vaan en ole onnellinen nykyisessä asuinpaikassani, joka on mielestäni yksinkertaisesti tylsä. En jotenkin tunne kuuluvani joukkoon. Mutta sitten taas koen huonoa omatuntoa kun en ”tyydy” näihin puitteisiin (ei siis mitään rikkaita olla) tai sopeudu joukkoon. Mietin et mikä minussa on vikana.
En minäkään koe eläväni ns. "omaa elämää". Kaikki on sinällään mullakin ihan hyvin. En voi valittaa. Iso osa asioista on omia valintojani mutta silti usein tuntuu siltä, että elän jonkun muun elämää. Tai ei varsinaisesti jonkun muun vaan hyvin outoa ja kummallista elämää mitä en yhtään tunnista omakseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkänäköinen elämäsi sitten oikeasti olisi?
Tää on just ydinpointti. Monet meistä, minäkään, ei osaa visualisoida sitä, mitä se hyvä elämä on. Tietää vain sen, mitä ei halua tai missä on tällä hetkellä tyytymätön. Jos pystyisi tietämään, mitä tosiaan haluaa, pystyisi menemään sitä kohti ja ehkä jopa sitten sen saisi.
Tää ei liity ap:n tilanteeseen vaan enemmän omaani köyhänä: rikkaat elää täyttä elämää, paljon täydempää kuin kertovat julkisuuteen. Me köyhät ei osata mennä sitä kohti, koska me ei edes konkreettisesti tiedetä mitä se on, on vain epämääräisiä aavistuksia ja haaveita. Jos olisi konkretiaa, pystyisimme mekin määrätietoisesti tai ainakin paremmilla, perustellummilla keinolla edetä itsekin sinne, minne etuoikeutetut. Mutta kaikki ei mahdu pyramidin kärkeen. Joten etuoikeutetuille on iso onni, että muut tuntevat olonsa korkeintaan epämääräisen tyytymättömiksi mutta eivät osaa oikein edes itselleen perustella, mitä kohti täsmälleen pitäisi edetä.
En usko että raha tekee onnelliseksi. Olen nähnyt sen tosi läheltä miten yksinäistä ja tyhjää rikkaan ihmisen elämä voi myös olla. Ei ole oikeita ystäviä, kaikki yrittävät vaan hyötyä, ei voi luottaa kehenkään. Rahalla ei voi ostaa ystäviä tai rakastavaa puolisoa. Rahaa rakastavia on kyllä jonossa.
Mutta noin muuten hyviä pointteja kyllä, kun eihän sitä voi tietää jos ei ole kokeillut, tietää sen vaan ettei tämänhetkinen tilanne tee onnelliseksi. T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisitko aloittaa jonkun "värikkään" harrastuksen, joka mahdollistaisi sinulle jotain uusia haasteita ja seikkailuja? Esimerkiksi yksinään matkailu, vaeltaminen tms.
Toisten "värikkäältä" näyttävä elämä ei muuten todellisuudessa ole mitenkään erikoista.
Mulla samaa. Asutaan lähiössä omakotitalossa keskisuuressa kaupungissa. 2 lasta ja 2 lemmikkiä. Mies etätöissä ja itse kuntoutustuella takana 15v töitä ja loppuun palaminen. Tää ei ole sitä mistä haaveilin. Haaveissani olin menestynyt, asuisin jossain 1800 luvun loppupuolen kämpässä kaupungin keskustassa. Se olisi tyylikkäästi sisustettu harkiten, ei näillä Ikean kalusteilla mitä nyt on. Lapset olisi hyvin käyttäytyviä ja hyviä opiskelijoita. Ei lemmikkejä vaikka niistä pieniin hurjasti, ne ei vaan sovi hyvin sisustettuja asuntoon. Mitäs vielä, ehkä kesämökki jossain vesistön rannalla mihin voisi mennä hengähtämään kaupungin vilskettä. Ystäviä ja tapahtumia. Oikeasti kökötetään miehen kanssa aina kotona ja lapset samanlaisia. Mies ei halua mitään tapahtumia tai mennä minnekään ja itse haluaisin mutta on sosiaalisten tilanteiden kammo.
Mies jonka kuvittelin itselle olisi komea ja pitkä ja hyvin lukenut, ei tämä vastakohta unen mies mikä nyt on. Siis kaikki tavallaan on hyvin mutta hyvin erilaista mitä haluaisin. Ja olen kyllä kiitollinen siitä missä nyt olemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeastaan elämäni lähti menemään pieleen jo alunperin opiskelupaikkaa valitessani. Opiskelin alan joka ei tuntunut omalta. Osittain vanhempien painostuksesta. Vaikka minulla oli tosi ristiriitaisia ajatuksia noina vuosina ja masennuinkin pahasti tuolloin, niin kävin kuitenkin koulun loppuun ja olen pysynyt samalla alalla. Haaveilin harrastuksen pohjalta paljon epävarmemmasta alasta aikoinaan, mutta koska en sitä hakeutunut opiskelemaan niin olen sysännyt koko harrastuksen sivuun, yrittänyt unohtaa että joskus edes nautin tällaisesta harrastuksesta.
Jotenkin tuntuu siltä että vuosien varrella olen koittanut vaan tukahduttaa niitä todellisia minut onnelliseksi tekeviä asioita, ja nyt en vaan jaksa sitä enää. Elämä on vain puurtamista päivästä toiseen. Taas lomakin meni siinä kun toteutettiin miehen ja lasten toiveita, mitäpä minä edes voisin toivia tai onko sillä jotain väliä jos jotain toivoisimkin? Toiveet ovat kuitenkin vääränlaisia eikä niitä ole mahdollista toteuttaa. T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet?
Olen 37v. T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkänäköinen elämäsi sitten oikeasti olisi?
En tiedä.. Todennäköisesti olisin muuttanut ulkomaille jo kauan aikaa sitten. Se oli suurin haaveeni nuorena, mutta sitten tulin raskaaksi, ja mieheni on aina ollut ehdoton sen suhteen ettei ulkomaille halua muuttaa. Tai olisi hän saattanut lähteä väkisin kanssani, jos olisin tehnyt kaiken suunnittelun itse, mukaanlukien hankkinut hänelle työpaikan jne. Aika suoralta kädeltä hän on ajatuksen tyrmännyt jo aikoinaan.
Jos en asuisi ulkomailla, niin voisin hyvin kuvitella asuvani jossain kommuunissa, vaikka maaseudulla tai vuokralla jossain vähän ”värikkäämmässä” paikassa, jossa olisi enemmän elämää ympärillä. Vaikea selittää... Jotenkin vaan en ole onnellinen nykyisessä asuinpaikassani, joka on mielestäni yksinkertaisesti tylsä. En jotenkin tunne kuuluvani joukkoon. Mutta sitten taas koen huonoa omatuntoa kun en ”tyydy” näihin puitteisiin (ei siis mitään rikkaita olla) tai sopeudu joukkoon. Mietin et mikä minussa on vikana.
Tämä on niin epäreilua, koska sun elämä on juuri sellaista mitä minä olisin halunnut elää. Mutta en saanut mitään niistä, en miestä, en lapsia, en omistusasuntoa.
Olen huomannut kuinka moni perheellinen ihailee mun elämää, kun olen vapaa tekemään mitä haluan eikä tarvitse tehdä mitään kompromisseja. Tosiasiassa minäkin vain yritän olla kiitollinen, kuten sinäkin. En kuitenkaan koskaan haaveillut tällaisesta elämästä. Tuntuu että elän väärän ihmisen elämää, tällainen haahuilu ei sovi mulle.
Tyypillinen "keskiluokkaisuuden"ansa.
Hautakivessäsi lukee sitten varmaan tyyliin:
Tässä lepää joku, joka ei oikein tiennyt kenen elämää eli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis kaipaat oman näköistä elämää, tietämättä millaista se olisi? Ilmeisesti joku kriisi menossa? Koetko, että nuoruus jäänyt elämättä? Joku vienyt nuoruuden, mahdollisesti jopa kultaisen nuoruuden.
Vierailija kirjoitti:
Minkänäköinen elämäsi sitten oikeasti olisi?
No tapaat lähikaupassa ranskalaismiehen joka vie jalat alta ja alatte tapailla salaa. Mies lupaa viedä sinut Rivieralle ja kaikkialle maailmaan, koukutut koska rakastelette useasti viikossa.
Sitten se ketale katoaa, itket asiaa salassa mutta mie laitta tiukan. Kerrottuasi sanoo mies saat lhteä lapset jäävät tänne turvaan....
Ranskalainen on häipynyt maasta pantuaan kymmentä sinun ohella...ei vastaa puhelimeen, olet vielä raskaana, etkä halua aborttia....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en elä omaa elämääni. Pääasiassa yritän unohtaa sen, vaikka välillä iskee suoranainen pakokauhu ja ahdistus. Käyn ehkä kerran vuodessa yksin pidemmän reissun pohjoisessa ja joka ikinen kerta minun tekee vain mieli jatkaa sitä ajamista, olo on sellainen, etten enää milloinkaan tahdo palata kotiin. Takaisin lähtö on hirveää, vaikka kotona odottaa ihanat lapset. Tosin tiedän myös, että tämä tunne on siksi, että kotiin voi ja täytyykin palata. En ikipäivänä hylkäisi lapsiani. Mutta silti se tunne on tunahduttava, kun ahdistaa ja haluaa vain pois omasta elämästä. Ja tästä tuntee myös syyllisyyttä. Toisinaan olen miettinyt myös eroa, mutta koska sekään ei takaisi sitä oman näköistä elämää (vaikka ehkä edes enemmän oman näköistä), niin en ainakaan vielä ole siihen lähtenyt.
Inhoan sittenkun-elämää, mutta siitä huolimatta toistan mielessäni kuin mantraa, sitten kun lapset ovat isoja, minä myyn omaisuuteni ja lähden pois, elämään sitä minun elämää.
Elämä ei automaattisesti 'tarjoa' mitään. No ehkä rikkaille on kaikki helpompaa. Mutta se ajattelu, että voisi saada kaiken tuosta vain on ihan kummallinen. Että jossain on se unelmaelämä ja minä en sitten siihen ylettynyt.
Kukaan ei elä unelmaelämää, kuin ehkä joskus hetkittäin. Jokainen toivoo jotain muuta välillä, vaikka olisi kaikki ns. hyvin. Ja se toisten elämä - vierestä katsottuna se näyttää aina täydelliseltä, totuuden tietää vain se kohde.
Elämä on kumma juttu. Välillä se painaa alas, välillä tukee ja antaa onnistumisen. Aina se jaksaa yllättää kun vähiten uskoo ja odottaa.
Mä olen oppinut että pitää itse ottaa ensimmäinen askel. Pitää rohjeta. Parhaat asiat olen saavuttanut siten.
Vierailija kirjoitti:
Siis kaipaat oman näköistä elämää, tietämättä millaista se olisi? Ilmeisesti joku kriisi menossa? Koetko, että nuoruus jäänyt elämättä? Joku vienyt nuoruuden, mahdollisesti jopa kultaisen nuoruuden.
Ehdin elää nuoruuttani, vaikka reilusti alle 30-vuotiaana sainkin ensimmäisen lapseni ja menimme naimisiin. Ehdin matkustella paljon, oli poikaystäviä, elämä oli värikästä ja mielenkiintoista. Mutta elämä muuttui pienen ajan sisällä tosi paljon. Ja nyt se on ollut pitkään jo todella jumiutunutta, tylsää, enkä koe iloa oikeastaan enää juuri mistään. En ainakaan sellaista todellista iloa. ”Ihan kivaa” on jotkut jutut, mutta kuitenkin kaikki tuntuu sellaiselta esittämiseltä. Mies on tyytyväinen kun saa työpäivän jälkeen jumittua tietokoneella leffan parissa ja juoda pari olutta. Eli siis todella tylsää. T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkänäköinen elämäsi sitten oikeasti olisi?
Tää on just ydinpointti. Monet meistä, minäkään, ei osaa visualisoida sitä, mitä se hyvä elämä on. Tietää vain sen, mitä ei halua tai missä on tällä hetkellä tyytymätön. Jos pystyisi tietämään, mitä tosiaan haluaa, pystyisi menemään sitä kohti ja ehkä jopa sitten sen saisi.
Tää ei liity ap:n tilanteeseen vaan enemmän omaani köyhänä: rikkaat elää täyttä elämää, paljon täydempää kuin kertovat julkisuuteen. Me köyhät ei osata mennä sitä kohti, koska me ei edes konkreettisesti tiedetä mitä se on, on vain epämääräisiä aavistuksia ja haaveita. Jos olisi konkretiaa, pystyisimme mekin määrätietoisesti tai ainakin paremmilla, perustellummilla keinolla edetä itsekin sinne, minne etuoikeutetut. Mutta kaikki ei mahdu pyramidin kärkeen. Joten etuoikeutetuille on iso onni, että muut tuntevat olonsa korkeintaan epämääräisen tyytymättömiksi mutta eivät osaa oikein edes itselleen perustella, mitä kohti täsmälleen pitäisi edetä.
Ei onni ole rahasta kiinni. Onni on pään sisäinen asia eikä liity mitenkään rahaan ja materiaan. Jos luulet näin olet henkisesti köyhä. Minä olen aina elänyt omannäköistä elämää joten muusta en tiedä. Se vaatii rohkeutta , olen ollut köyhä ja olen ollut hyvin toimeentuleva , silti olen ollut onnellinen. Se onnen tunne tulee pienistä asioista , se pitää löytää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet?
Olen 37v. T. Ap
Mulle tuli suunnilleen samassa iässä ihan samoja fiiliksiä. Tunne, että olin junassa, jolle on vain yhdet raiteet ja juna puksutti suoraan eteenpäin. Mietin monesti, että tässäkö mun elämäni nyt sitten oli. Kaikki oli ihan hyvin. Oli perhe, työpaikka, mukava asunto, hyvät välit läheisiin jne. Mutta jotain vain puuttui, koska elämä oli kuin Päiväni murmelina -elokuvassa. Olen nimennyt tuon elämänvaiheen "neljnkympin kriisiksi". Silloin ollaan noin puolessa välissä elämää. Pari vuotta myöhemmin päätin lähteä työn ohessa ammattikorkeakouluun opiskelemaan ihan eri alaa. En edes ajatellut, että lopulta päätyisin uudelle alalle töihinkin. Mutta niin siinä vain kävi. Uudet opinnot, uudet ihmissuhteet, uusia mahdollisuuksia, uusia asioita elämään.
Joku jo ehdottikin ihan uutta harrastusta. Päiväni murmelina -leffaan pitää saada jotain muutosta. Jotain, minkä vuoksi jaksaa pyörittää murmeliarkeaankin. Rutiinit on hyviä tiettyyn pisteeseen asti, mutta jos koko elämä on yhtä samaa rutiinien toistamista, sitten se on huono juttu.
Tee yksi pieni tai keskisuuri muutos ja katso mitä tapahtuu. Itse jäin pois kamalasta työpaikasta ja pikku hiljaa moni muukin asia alkoi loksahdella. Johtuen siitäkin että jatkuva uupumus poistui, ei ollut burn-out ennemminkin bore-out. Yh:na aika isolla riskillä lähdin.
Minkänäköinen elämäsi sitten oikeasti olisi?