Se tiedetään, että lapsille täytyy tuottaa pettymyksiä jotta heistä voi kasvaa tasapainoisia aikuisia MUTTA

Ei tietenkään mutta minun pikkusiskoni on suojeltu kuoliaaksi, etukäteen poistettu pieninkin kupru ja aikuisenakin häärätty helikopterina ympärillä "auttamassa".

Hän ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä, ei tajua oman käytöksensä yhteyttä syihin ja seurauksiin ja murenee käsiin kaikesta.

Mieluummin sitten vaikka se jatkuva pettyminen kuin tuo.

Aloitusviesti oli kuin omasta elämästäni

Tietenkään lasta ei saa kasvattaa, niin että hän kokee itsensä lopulta arvottomaksi, joka ei ansaitse mitään. Siitä suosta on vaikea nousta, vaikka toki sekin on mahdollista.

Ei, lapsille ei tarvitse TUOTTAA pettymyksiä. Ihan normaalisti niitä tulee elämässä eteen ilman erillistä tuottamista ja tehtailua.

Vierailija kirjoitti:

Ei, lapsille ei tarvitse TUOTTAA pettymyksiä. Ihan normaalisti niitä tulee elämässä eteen ilman erillistä tuottamista ja tehtailua.

Joo, no meillä äiti oli lukenut jonkun kasvatusoppaan ja ihan hullunkiilto silmissä vauhkosi siitä, miten nyt täytyy alkaa tuottamaan noille lapsille pettymyksiä ettei niistä vaan tule hemmoteltuja!

Vierailija kirjoitti:

Tietenkään lasta ei saa kasvattaa, niin että hän kokee itsensä lopulta arvottomaksi, joka ei ansaitse mitään. Siitä suosta on vaikea nousta, vaikka toki sekin on mahdollista.

On kyllä ollut läpi elämän tuo tunne, että olen jotenkin arvoton ja en ansaitse niitä asioita, mitä muilla on. Ei siitä tietty voi 100% syyttää kasvatusta, mutta uskon että se on iso osa ongelmaa. Koen, etten esim. ansaitse käydä lääkärillä, kampaajalla, elokuvissa yms. mitä normaalit ihmiset tekee. 

Toi on vähän vaarallinen ohje koska aina löytyy niitä jotka ottaa sen liian kirjaimellisesti. Alkavat sitten oikein järjestämällä järjestää lapselle pettymyksiä. Sehän ei ole missään nimessä tarkoitus. Riittää kun kaikkiin lapsen toiveisiin ja haluihin ei aina taivuta. Kaupasta ei tarvitse joka kerta ostaa lelua tai karkkia vaikka lapsi haluaa. Jos lapsi ei halua lähteä kyläilemään sukulaisten luo, vanhemmat kuitenkin tekevät päätöksen, ja lapsi lähtee, halusi tai ei. Jos lapsi kinuaa linnanmäelle lähtemistä, vanhempi voi päättää että eipä juuri nyt lähdetä. Ylipäätään lapsi ei päätä mitä tehdään ja mitä ostetaan, vaan vanhempi. Lapsen tarpeet pitää kuitenkin huomioida, ja toiveita pitää kuunnella. Haluamisen ja tarvitsemisen ero pitää opettaa. Lapsi ei näitä automaattisesti erota (ei muuten tunnu erottavan kaikki aikuisetkaan…). Joskus pitää saada myös jotain mítä kovasti haluaa, vaikka se nyt ei niin tarpeellista olisikaan, mutta vanhemmat arvioivat toiveiden relistisuuden, ja on myös hyvä oppia kärsivällisesti odottamaan. Kaikkea ei tarvitse saada heti. Tällaista tarkoitetaan pettynysten tuottamisella. Ei sitä että lapsi ei koskaan saa mitään, eikä varsinkaan sitä että lapselle luvataan asioita, ja sitten kuitenkin kielletään.

E ole omilleni mitään pettymyksiä halunnut tuottaa. Kaiken olen antanut, mikä vain on ollut mahdollista. Nyt kaksi jo aikuista lasta ja yksi teini. Luottavat, että minä autan. Vähään ovat tyytyväisiä.

Kyllä maailma opettaa pettymiseen. Eri asia muuten miten kasvattaa itsekkääksi ja huonokäytöksiseksi.

Kyllä lapselle voi sanoa, että kaikkea ei voi saada. Sen tajuaa maailman menosta jokainen täysjärkinen aikuinen ilman mitään lastenkasvatusoppaitakin. Onko se sitten pettymystä vai ihan arkirealismia, elämän realiteetteja.

Vierailija kirjoitti:

E ole omilleni mitään pettymyksiä halunnut tuottaa. Kaiken olen antanut, mikä vain on ollut mahdollista. Nyt kaksi jo aikuista lasta ja yksi teini. Luottavat, että minä autan. Vähään ovat tyytyväisiä.

Kyllä maailma opettaa pettymiseen. Eri asia muuten miten kasvattaa itsekkääksi ja huonokäytöksiseksi.

Minä tunnen ihmisiä, jotka yrittävät varjella lapsiaan pettymyksiltä. Ei kerrota etukäteen mistään, koska jos suunnitelmat muuttuisivat, lapsi pettyisi.

Väärä premissi, ap. Lapsia ei tarvitse psyykkisestä pahoinpidellä, päinvastoin.

Sadistit vauhdissa.

Ei, ap vain on...  P O I K A  L A P S I H U L L U. Mutta nyt hän on ilmeisesti laajentanut tyttöihin; ideologia vaatii uhrinsa niin hyvässä, kuin pahassa.

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen ihmisiä, jotka yrittävät varjella lapsiaan pettymyksiltä. Ei kerrota etukäteen mistään, koska jos suunnitelmat muuttuisivat, lapsi pettyisi.

Kai he sitten kuitenkin kertovat ennen lähtöä. Jopa päiviä aikaisemmin, jos täytyy pakata matkalaukut.

Ei kyse ole lapsuutesi pettymyksistä, kyse on siitä, että et koskaan oppinut käsittelemään niitä ja oletit, että ne ovat muiden vika. Aikuisena toimit edelleen samoin eli oletat, että muut aiheuttavat sinulle tahallaan pettymyksiä.

Voi olla myös lobbari. Levittää propagandaa, että vanhempien tulisi voida enemmän kiusata lapsiaan, jotta nämä alkaisivat vihata heitä - ja kääntyisivät myöhemmin ennemmin valtion puoleen... Yksi keino tähän on ollut pienten lasten viikoittainen koronatesteihin pakottaminen, koska uhrautuminen on hienoa.

Olen jo kolmekymppinen, joten kasvatustyyli on muuttunut joka tapauksessa, mutta usein olen pohtinut vanhempieni tapaa kasvattaa meitä lapsia. Jotenkin he onnistuivat kaikki kasvatusperiaatteet kääntämään päälaelleen. Esimerkiksi juuri tuo, että pitää tuottaa pettymyksiä. Lama-ajan lapsena niitä pettymyksiä tuli ihan pyytämättä ja paljon, mutta se ei riittänyt. Piti tuottaa kokemusta ettemme ole minkään arvoisia. Kirjoitin tarinoita, jotka luettuaan äitini totesi, että tajuanko edes mitä kirjoitan. Kun sain ensimmäisen kesätyöpaikkani, äitini kommentti oli, että minulle maksetaan liikaa palkkaa. Vähempi pitäisi riittää. Tietenkään mitään viikkorahoja ei ollut koskaan ja muutenkin pienenkin rahan saaminen oli todella nihkeää. Muutenkin hän kovaan ääneen selitti miten lapsille ei tarvi mitään ostaa ja paheksui erästä tuttavaa, joka harmitteli miten paljon lapseen menee rahaa. Eihän niihin lapsiin mene rahaa, jos ei laita. Meihin ei tietenkään laitettu. Vaatteet oli rumia ja halpoja, maksullisia harrastuksia ei ollut, emme käyneet missään. Kaiken lisäksi asuimme haja-asutusalueella missä ei ollut muita lapsia lainkaan eli emme päässeet edes kavereiden kanssa ulos. Äitini kasvoi kaupunkialueella, jossa kavereita oli jo naapuritontilla. Aivan kuin hän ei tajunnut ettei siellä helvetin metsässä ollut edes leikkikavereita, kun käski meidät ulos. Äitini myös kuvitteli, että kotihoito tarkoitti sitä, että meidät lapset pidetään kotona. Päiväkoti oli hänen mielestään pahasta. Tosin ei hän meidän kanssa mitään tehnyt, ei ohjannut meille mitään kehittävää tehtävää tai muutenkaan ajatellut, että päivähoidossa voisi oppia monia taitoja mitä hän ei meille opettanut. Tuohon aikaan puhuttiin perheiden laatuajasta ja äitini vain nauroi, että meillä on koko ajan laatuaikaa, kun olemme vain kotona. Hän ei tajunnut, että kotona lojuminen ja hänen omien asioiden puuhastelu ei ollut sitä mitä tuolla tarkoitettiin.

Kaikesta huolimatta olemme vanhempieni kanssa hyvissä väleissä. Ajattelen, että he ovat ihmisinä mukavia. Ihmettelen vain miten he vanhempina olivat aivan paskoja. Joskus äitini on viitannut lapsuuteeni ja jotenkin tuonut esiin, että meillä olisi ollut hyvä lapsuus, mutta itse haluaisin kertoa heille, että huono se oli. Henkiin jäätiin, mutta mitään eväitä ei elämään saatu. Olen aikuisena joutunut paljon opettelemaan kantapään kautta, koska kotoa ei sellaista oppia saanut. Toisaalta haluaisin antaa vain olla, sillä eivät he varmaan parempaan pystyneet.

Pitää pettyä totaalisesti, eli tulla kunnolla kiusatuksi, jotta voisi "irtisanoutua" vanhemmistaan psyykkisesti - muuten heihin takertuu, eikä milloinkaan kasva aikuiseksi... Tuollaine KIUSAAN PUOLIKSI on pahinta, mitä lapselle voi tehdä.

Tuntuuko siltä, että elämä on liian ihanaa? Että toista pitää kiusamalla kiusata, jotta turtuisi? Ikävä kyllä, tämä logiikka "ampuu itseään nilkkaan" - manipuloinnin eli kiusaamisen vaikutus on päinvastainen. Kiusaajasta tulee joko kiusaaja, tai pelokas.

Katsokaa vaikka, kuinka koiranpennun käy, kus sitä pyritään manipuloimaan kiusan kautta.