Se tiedetään, että lapsille täytyy tuottaa pettymyksiä jotta heistä voi kasvaa tasapainoisia aikuisia MUTTA

Äitini tekee tuota edelleen, vaikka olen aikuinen. Ostetaanko vaikka X ja X, kysyy kaupassa, hän tarjoaa. Hehkuttaa koko matkan hyllylle miten X ja X on hyvää. Sittten toteaa kohdalla, että  X ja X ei sittenkään ole hyvä idea. No, en osta hänelle, mutta ostan myöhemmin itselleni mikäli kiinnostuin tuotteesta X. Kaava on joka tapauksessa sama kuin silloin kun olin nuorempi (ja ilman rahaa). Nenän edessä heilutellaan vaikka mitä ja innostetaan tahallaan. Sitten kun innostuu, niin todetaan, että ei sittenkään. Totuin jossain vaiheessa tuohon meininkiin, enkä lotkauta korvaanikaan nykyään.

Suosittelen kirjaa:

KUINKA KIUKKU KESYTETÄÄN? Lasten aggressiokasvatus   Riikka Riihonen, Minna Koskinen

En ole kaikista nykyopeista samaa mieltä, mutta edellä mainitussa kirjassa on paljon pohtimisen aihetta.

Esimerkiksi Mieti lasta havainnoidessasi s. 125, jos oikein muistan...

Vierailija kirjoitti:

Äitini tekee tuota edelleen, vaikka olen aikuinen. Ostetaanko vaikka X ja X, kysyy kaupassa, hän tarjoaa. Hehkuttaa koko matkan hyllylle miten X ja X on hyvää. Sittten toteaa kohdalla, että  X ja X ei sittenkään ole hyvä idea. No, en osta hänelle, mutta ostan myöhemmin itselleni mikäli kiinnostuin tuotteesta X. Kaava on joka tapauksessa sama kuin silloin kun olin nuorempi (ja ilman rahaa). Nenän edessä heilutellaan vaikka mitä ja innostetaan tahallaan. Sitten kun innostuu, niin todetaan, että ei sittenkään. Totuin jossain vaiheessa tuohon meininkiin, enkä lotkauta korvaanikaan nykyään.

Suomalaiset ovat jossakin sukupolvessa erittäin traumatisoituneita. Se ilmenee kaikenlaisina luonteen  kummallisuuksina... 

Vierailija kirjoitti:

Olen jo kolmekymppinen, joten kasvatustyyli on muuttunut joka tapauksessa, mutta usein olen pohtinut vanhempieni tapaa kasvattaa meitä lapsia. Jotenkin he onnistuivat kaikki kasvatusperiaatteet kääntämään päälaelleen. Esimerkiksi juuri tuo, että pitää tuottaa pettymyksiä. Lama-ajan lapsena niitä pettymyksiä tuli ihan pyytämättä ja paljon, mutta se ei riittänyt. Piti tuottaa kokemusta ettemme ole minkään arvoisia. Kirjoitin tarinoita, jotka luettuaan äitini totesi, että tajuanko edes mitä kirjoitan. Kun sain ensimmäisen kesätyöpaikkani, äitini kommentti oli, että minulle maksetaan liikaa palkkaa. Vähempi pitäisi riittää. Tietenkään mitään viikkorahoja ei ollut koskaan ja muutenkin pienenkin rahan saaminen oli todella nihkeää. Muutenkin hän kovaan ääneen selitti miten lapsille ei tarvi mitään ostaa ja paheksui erästä tuttavaa, joka harmitteli miten paljon lapseen menee rahaa. Eihän niihin lapsiin mene rahaa, jos ei laita. Meihin ei tietenkään laitettu. Vaatteet oli rumia ja halpoja, maksullisia harrastuksia ei ollut, emme käyneet missään. Kaiken lisäksi asuimme haja-asutusalueella missä ei ollut muita lapsia lainkaan eli emme päässeet edes kavereiden kanssa ulos. Äitini kasvoi kaupunkialueella, jossa kavereita oli jo naapuritontilla. Aivan kuin hän ei tajunnut ettei siellä helvetin metsässä ollut edes leikkikavereita, kun käski meidät ulos. Äitini myös kuvitteli, että kotihoito tarkoitti sitä, että meidät lapset pidetään kotona. Päiväkoti oli hänen mielestään pahasta. Tosin ei hän meidän kanssa mitään tehnyt, ei ohjannut meille mitään kehittävää tehtävää tai muutenkaan ajatellut, että päivähoidossa voisi oppia monia taitoja mitä hän ei meille opettanut. Tuohon aikaan puhuttiin perheiden laatuajasta ja äitini vain nauroi, että meillä on koko ajan laatuaikaa, kun olemme vain kotona. Hän ei tajunnut, että kotona lojuminen ja hänen omien asioiden puuhastelu ei ollut sitä mitä tuolla tarkoitettiin.

Kaikesta huolimatta olemme vanhempieni kanssa hyvissä väleissä. Ajattelen, että he ovat ihmisinä mukavia. Ihmettelen vain miten he vanhempina olivat aivan paskoja. Joskus äitini on viitannut lapsuuteeni ja jotenkin tuonut esiin, että meillä olisi ollut hyvä lapsuus, mutta itse haluaisin kertoa heille, että huono se oli. Henkiin jäätiin, mutta mitään eväitä ei elämään saatu. Olen aikuisena joutunut paljon opettelemaan kantapään kautta, koska kotoa ei sellaista oppia saanut. Toisaalta haluaisin antaa vain olla, sillä eivät he varmaan parempaan pystyneet.

Nykyaikana äitisi olisi varmasti vela.

Minuakin leimaa pettymykset. Syvällä sisimmässäni on ollut uskomus, että en koskaan saa mitään.

On kestänyt kymmenen vuotta muuttaa tämä uskomus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini tekee tuota edelleen, vaikka olen aikuinen. Ostetaanko vaikka X ja X, kysyy kaupassa, hän tarjoaa. Hehkuttaa koko matkan hyllylle miten X ja X on hyvää. Sittten toteaa kohdalla, että  X ja X ei sittenkään ole hyvä idea. No, en osta hänelle, mutta ostan myöhemmin itselleni mikäli kiinnostuin tuotteesta X. Kaava on joka tapauksessa sama kuin silloin kun olin nuorempi (ja ilman rahaa). Nenän edessä heilutellaan vaikka mitä ja innostetaan tahallaan. Sitten kun innostuu, niin todetaan, että ei sittenkään. Totuin jossain vaiheessa tuohon meininkiin, enkä lotkauta korvaanikaan nykyään.

Suomalaiset ovat jossakin sukupolvessa erittäin traumatisoituneita. Se ilmenee kaikenlaisina luonteen  kummallisuuksina... 

Tuota kaavaa toteuttava henkilö ei välttämättä tiedosta käyttäytymisensä neuroottisuutta; tai hänen on pakko purkaa siihen jotain omaa häpeäänsä, ahdistustaan. On aina ikävää, että lapsen joutuvat häpeän välineiksi. Se on eräänlaista hyväksikäyttöä. Hyvä, että tiedostat kohtelun etkä enää suostu hyväksikäyttöön, oli se viatonta tai ei.

Joskus vaikuttaa siltä, että suku vihaa itseään masokistisella tavalla.

Ei niitä pettymyksiä tarvitse erikseen tuottaa. Mutta keppiä ja porkkanaa vuorotellen. Ei ulos leikkimään, ennenkuin huone on siivottu. Karkkia ja herkkuja ostetaan harvemmin. Ei missään tapauksessa kaikilla kauppareissuilla. Kehuja annetaan hyvästä työstä ja yrittämisestä. Mutta esim. uutta puhelinta ei saa heti, vaan vasta jouluna tai synttärinä. Siihen saakka mennään vanhalla yms.

Ja kyllä niitä pettymyksiä tulee koulussa ja kaverisuhteissa ihan riittävästi.

Pettymyksien tahallinen tuottaminen - KIUSAAMINEN - on eräs sadismin muoto. Mutta sitä on varmaan vaikea analysoida; itse sadistille se näyttäytyy "järkevänä kasvatuksena". Tämä on tekosyy manifestoida omia psyykkisiä vammoja... asiaa lainkaan tuomitsematta, sillä minkäs sadisti sille mahtaa, että häntäkin aikoinaan kiusattiin?

"Keppiä ja porkkana" on mentaliteettinä erittäin manipulatiivista - ei hyvä ensisijaisena keinona... sikäli kuin perhe ja rakkaus on KEINO!  Siihen se joskus menee, ikävä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Minuakin leimaa pettymykset. Syvällä sisimmässäni on ollut uskomus, että en koskaan saa mitään.

On kestänyt kymmenen vuotta muuttaa tämä uskomus.

Kiitos sinulle tästä kommentista. Et uskokaan kuinka suuren vuoren juuri siirsit edestäni pois.  <3

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä pettymyksiä tarvitse erikseen tuottaa. Mutta keppiä ja porkkanaa vuorotellen. Ei ulos leikkimään, ennenkuin huone on siivottu. Karkkia ja herkkuja ostetaan harvemmin. Ei missään tapauksessa kaikilla kauppareissuilla. Kehuja annetaan hyvästä työstä ja yrittämisestä. Mutta esim. uutta puhelinta ei saa heti, vaan vasta jouluna tai synttärinä. Siihen saakka mennään vanhalla yms.

Ja kyllä niitä pettymyksiä tulee koulussa ja kaverisuhteissa ihan riittävästi.

Miski ei voida opettaa, että huoneen siivoaminen olisi kivaa? Miksi sallitaan sotku? Miksi ei hyväksytä, että koko sotkun siivoaminen kerralla voi olla ikätasoon nähden kohtuuton projekti? Miksi vastuu sysätään lapsen niskaan aggression ja uhkailun kera? Porkkana ei tätä vihamielisyyttä täysin kompensoi. 

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään mutta minun pikkusiskoni on suojeltu kuoliaaksi, etukäteen poistettu pieninkin kupru ja aikuisenakin häärätty helikopterina ympärillä "auttamassa".

Hän ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä, ei tajua oman käytöksensä yhteyttä syihin ja seurauksiin ja murenee käsiin kaikesta.

Mieluummin sitten vaikka se jatkuva pettyminen kuin tuo.

Perusluonnekin vaikuttaa.

Ehkä siskosi oli perusluonteeltaan senkaltinen, että vanhempasi aloittivat tuon auttamisen. Eli ehkä ensin tarve ja sitten auttaminen eikä toisin päin.

Monissa lapsia koskevissa asioissa ihmisten logiikka ontuu pahasti, mikä ei sinänsä ole väärin. Mutta sitä voi suuresti ihmetellä, jos tosiasioita - esimerkiksi "huutaminen vahvistaa kehuhkoja, ja siinä se" - sukupolvesta toiseen kieltäydytään näkemästä. Eräänalinen irrallisuus todellisuudesta.

Ei lapsille tule tuottaa pettymyksiä, niitä tulee jokaiselle ihan itsestään.

Lasta tulee opastaa pääsemään pettymyksistä yli ja jatkamaan eteenpäin pettymyksistä huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Minuakin leimaa pettymykset. Syvällä sisimmässäni on ollut uskomus, että en koskaan saa mitään.

On kestänyt kymmenen vuotta muuttaa tämä uskomus.

Mutta kun jonkun tippaleipä-logiikan mukaan sinun pitäisi nyt olla tosi karaistunut pettymyksille.

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsille tule tuottaa pettymyksiä, niitä tulee jokaiselle ihan itsestään.

Lasta tulee opastaa pääsemään pettymyksistä yli ja jatkamaan eteenpäin pettymyksistä huolimatta.

Miksi opettaa, että pettymykset ovat kamalia, ja niistä pitäisi "päästä yli", kuin vierasesineistä?

Mentaliteetti ei opeta, että pettymys olisikin käännettävä voimavaraksi! Vaan tuputetaan voi-voi-asennetta, "pääsetkö yli" ja onpas elämä rankkaa.... (kostan sulle lisää, niin ei tule shokkina?)

Vierailija kirjoitti:

Mieluummin sitten vaikka se jatkuva pettyminen kuin tuo.

Voitko kertoa, mitä mieleistä tuossa on? Ja sanotko sen ihmisenä, jolla on vakaa ja tasapainoinen elämä vai ihmisenä jolla on edessään vain jatkuvia pettymyksiä ja haasteita joista ei selviä?

Paha laitetaan kiertämään. Sitä se pettymysten tuottaminen, eli sadistinen kiusaaminen on. Kiusaaja kokee nautintoa kontrollista... ja perustelee sen itselleen tekopyhästi. Tuplavoitto!