Se tiedetään, että lapsille täytyy tuottaa pettymyksiä jotta heistä voi kasvaa tasapainoisia aikuisia MUTTA

Ikävätkin asiat voi hoitaa tyylillä! Vain sadisti tai minä-minä jämähtää kiusaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

E ole omilleni mitään pettymyksiä halunnut tuottaa. Kaiken olen antanut, mikä vain on ollut mahdollista. Nyt kaksi jo aikuista lasta ja yksi teini. Luottavat, että minä autan. Vähään ovat tyytyväisiä.

Kyllä maailma opettaa pettymiseen. Eri asia muuten miten kasvattaa itsekkääksi ja huonokäytöksiseksi.

Minä tunnen ihmisiä, jotka yrittävät varjella lapsiaan pettymyksiltä. Ei kerrota etukäteen mistään, koska jos suunnitelmat muuttuisivat, lapsi pettyisi.

Onko syy varmasti tuo? Meillä ei kertota nepsylapselle suunnitelmista etukäteen, koska hän aloittaa välittömästi veivaamisen lähden mukaan, en lähde, lähden, en... niinkuin 10-vuotiaalla olisi sananvaltaa siinä jääkö hän yksin kotiin perheen lähtoessä esim. huvipuistoon, isovanhempien luo tai serkun luo kyläilemään. Ja edm. asiat ovat kuitenkin hänen omia kesälomatoiveitaan.

Jotkut lapset tarvitsevat paljon ja yksityiskohtaista ennakointia pystyäkseen lähtemään (siirtymätilanteiden hankaluus), jotkut taas eivät sitten pysty enää keskittymään mihinkään muuhun kuultuaan suunnitelmista ja stressaantuvat kovasti jos ennakoidaan liian aikaisin (jumiutuminen ajatukseen). Nepsylasten vanhemmat tuntevat kyllä oman lapsensa, ja tietävät miten juuri hänen kanssaan kannattaa toimia.

Näissä tapauksissa tosiaan korostuu, ettei lasta tahallaan kiusata.

Ei tietenkään pidä koskaan lasta tahallaan kiusata. Tosin tämä aihe nyt ei sinällään liity aloitukseen jossa pohdittiin pettymysten tuottamista lapselle. Mutta tosiaan ei niitä pettymyksiäkään kuulu ”järjestää” vaan auttaa lasta sietämään tunnetta kun lapsi ei saa tahtoaan läpi.

Jos aikuinen kontrollintarpeessaan kokee pettymyksen, ja jämähtää... Lapsesta ei tunnu enää turvalliselta - hänkin alkaa jämähdellä. Siitä tulee jämähtämisten kierre, ja näin kontrollin puute manifestoituu. Tähän ei auta kiusaaminen, pettymysten tuottaminen. Päinvastoin. Rakkaus olisi parempi ohjenuora kuin järkeily, joka helposti menee suohon. "Sydän on viisaampi."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

E ole omilleni mitään pettymyksiä halunnut tuottaa. Kaiken olen antanut, mikä vain on ollut mahdollista. Nyt kaksi jo aikuista lasta ja yksi teini. Luottavat, että minä autan. Vähään ovat tyytyväisiä.

Kyllä maailma opettaa pettymiseen. Eri asia muuten miten kasvattaa itsekkääksi ja huonokäytöksiseksi.

Minä tunnen ihmisiä, jotka yrittävät varjella lapsiaan pettymyksiltä. Ei kerrota etukäteen mistään, koska jos suunnitelmat muuttuisivat, lapsi pettyisi.

Onko syy varmasti tuo? Meillä ei kertota nepsylapselle suunnitelmista etukäteen, koska hän aloittaa välittömästi veivaamisen lähden mukaan, en lähde, lähden, en... niinkuin 10-vuotiaalla olisi sananvaltaa siinä jääkö hän yksin kotiin perheen lähtoessä esim. huvipuistoon, isovanhempien luo tai serkun luo kyläilemään. Ja edm. asiat ovat kuitenkin hänen omia kesälomatoiveitaan.

Jotkut lapset tarvitsevat paljon ja yksityiskohtaista ennakointia pystyäkseen lähtemään (siirtymätilanteiden hankaluus), jotkut taas eivät sitten pysty enää keskittymään mihinkään muuhun kuultuaan suunnitelmista ja stressaantuvat kovasti jos ennakoidaan liian aikaisin (jumiutuminen ajatukseen). Nepsylasten vanhemmat tuntevat kyllä oman lapsensa, ja tietävät miten juuri hänen kanssaan kannattaa toimia.

Näissä tapauksissa tosiaan korostuu, ettei lasta tahallaan kiusata.

Ei tietenkään pidä koskaan lasta tahallaan kiusata. Tosin tämä aihe nyt ei sinällään liity aloitukseen jossa pohdittiin pettymysten tuottamista lapselle. Mutta tosiaan ei niitä pettymyksiäkään kuulu ”järjestää” vaan auttaa lasta sietämään tunnetta kun lapsi ei saa tahtoaan läpi.

Aloittajan premissi on, että lasta kuuluu jossain määrin kiusata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsille tule tuottaa pettymyksiä, niitä tulee jokaiselle ihan itsestään.

Lasta tulee opastaa pääsemään pettymyksistä yli ja jatkamaan eteenpäin pettymyksistä huolimatta.

Entä jos elämä on lapselle hyvää, eikä suuria pettymyksiä tule? "Minun lapselleni voi tapahtua elämässä hyviäkin asioita." Ei ole pakko "potkia lasta päähän" vain siksi, että on itse katkera ja menettänyt uskonsa elämän hyvyyteen. Lapsella on oikeus löytää onnensa ilman, että se "varmuuden vuoksi SABOTOIDAAN, jotta kurjuus on valmiiksi, eikä hyvää voi menettää kun sitä ei ole".

Lapselle tulee ihan normaalissa arjessa pettymyksiä kyllä väistämättä. Tyyliin ”nyt loppuu peliaika, laita pelit kiinni”. Lapsi ei haluaisi, mutta joutuu silti tähän suostumaan. Tai lapsi mankuu kaupassa karkkipussia, ja vanhempi sanoo ”tänään ei osteta karkkia, ei ole karkkipäivä”. Lapsi pettyy kun karkkia olisi tehnyt mieli, mutta ei sitä saa. Tai lapsi kysyy saako kaverin pyytää viikoloppuna yökylään, ja vanhempi kertoo että nyt ei sovi (syystä tai toisesta).

Miksi pitää olla asenne, että on joku peliaika, joka loppuu tietyllä kellonlyömällä? Koska sovittu meno, tai koska tarve järjestellä kontrollia; miski ei voi kiinnittää huomiota siihen, miksi on aika lopettaa yksi tekeminen ja siirtyä seuraavaan? Vai onko niin, ettei seuraavaa tekemistä ole, mutta toisen rajoittaminen, sääntöjen keksiminen ja niiden toteuttaminen on itsessään hauskaa? Miksi pitää opettaa siihen, että karkin syöminen on asia jota ei voi kontrolloida, vaan siihen pitää varata oikein erikoinen päivä, jolloin "may you loose control!!" Ja miksi kaverin pääsy olisi kiellettävä silkkaa ilkeyttä?

Sulla ei selvästikään ole ollenkaan ymmärrystä lasten kehityksestä ja tunne- ja säätelytaitojen oppimisesta. Jos lapsi saa oikeasti itse päättää kaikesta, hän on kyllä siten isompana pulassa. Lapsi ei tietenkään omassa varassaan pysty näkemään koknaisuuksia tai asettamaan itse itselleen rajoja. Se on vanhempien perustehtäviin kuuluva asia.

Nykytieteessä ei oikein tykätä sydämestä. Kognitiotieteet ovat enemmän muodissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsille tule tuottaa pettymyksiä, niitä tulee jokaiselle ihan itsestään.

Lasta tulee opastaa pääsemään pettymyksistä yli ja jatkamaan eteenpäin pettymyksistä huolimatta.

Entä jos elämä on lapselle hyvää, eikä suuria pettymyksiä tule? "Minun lapselleni voi tapahtua elämässä hyviäkin asioita." Ei ole pakko "potkia lasta päähän" vain siksi, että on itse katkera ja menettänyt uskonsa elämän hyvyyteen. Lapsella on oikeus löytää onnensa ilman, että se "varmuuden vuoksi SABOTOIDAAN, jotta kurjuus on valmiiksi, eikä hyvää voi menettää kun sitä ei ole".

Lapselle tulee ihan normaalissa arjessa pettymyksiä kyllä väistämättä. Tyyliin ”nyt loppuu peliaika, laita pelit kiinni”. Lapsi ei haluaisi, mutta joutuu silti tähän suostumaan. Tai lapsi mankuu kaupassa karkkipussia, ja vanhempi sanoo ”tänään ei osteta karkkia, ei ole karkkipäivä”. Lapsi pettyy kun karkkia olisi tehnyt mieli, mutta ei sitä saa. Tai lapsi kysyy saako kaverin pyytää viikoloppuna yökylään, ja vanhempi kertoo että nyt ei sovi (syystä tai toisesta).

Miksi pitää olla asenne, että on joku peliaika, joka loppuu tietyllä kellonlyömällä? Koska sovittu meno, tai koska tarve järjestellä kontrollia; miski ei voi kiinnittää huomiota siihen, miksi on aika lopettaa yksi tekeminen ja siirtyä seuraavaan? Vai onko niin, ettei seuraavaa tekemistä ole, mutta toisen rajoittaminen, sääntöjen keksiminen ja niiden toteuttaminen on itsessään hauskaa? Miksi pitää opettaa siihen, että karkin syöminen on asia jota ei voi kontrolloida, vaan siihen pitää varata oikein erikoinen päivä, jolloin "may you loose control!!" Ja miksi kaverin pääsy olisi kiellettävä silkkaa ilkeyttä?

Sulla ei selvästikään ole ollenkaan ymmärrystä lasten kehityksestä ja tunne- ja säätelytaitojen oppimisesta. Jos lapsi saa oikeasti itse päättää kaikesta, hän on kyllä siten isompana pulassa. Lapsi ei tietenkään omassa varassaan pysty näkemään koknaisuuksia tai asettamaan itse itselleen rajoja. Se on vanhempien perustehtäviin kuuluva asia.

Plääh, tiede on väärässä.

Lukekaa kirjasta THE RIVER OF CONSCIOUSNESS, Oliver Sacks, viimeinen kappale: Scotoma: Forgetting and Neglect in Science

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, lapsille ei tarvitse TUOTTAA pettymyksiä. Ihan normaalisti niitä tulee elämässä eteen ilman erillistä tuottamista ja tehtailua.

Joo, no meillä äiti oli lukenut jonkun kasvatusoppaan ja ihan hullunkiilto silmissä vauhkosi siitä, miten nyt täytyy alkaa tuottamaan noille lapsille pettymyksiä ettei niistä vaan tule hemmoteltuja!

Mistä juontaa kyvyttömyys luottaa omiin vaistoihin? Asperger? Tourette? Joku muu ilmiö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsille tule tuottaa pettymyksiä, niitä tulee jokaiselle ihan itsestään.

Lasta tulee opastaa pääsemään pettymyksistä yli ja jatkamaan eteenpäin pettymyksistä huolimatta.

Entä jos elämä on lapselle hyvää, eikä suuria pettymyksiä tule? "Minun lapselleni voi tapahtua elämässä hyviäkin asioita." Ei ole pakko "potkia lasta päähän" vain siksi, että on itse katkera ja menettänyt uskonsa elämän hyvyyteen. Lapsella on oikeus löytää onnensa ilman, että se "varmuuden vuoksi SABOTOIDAAN, jotta kurjuus on valmiiksi, eikä hyvää voi menettää kun sitä ei ole".

Lapselle tulee ihan normaalissa arjessa pettymyksiä kyllä väistämättä. Tyyliin ”nyt loppuu peliaika, laita pelit kiinni”. Lapsi ei haluaisi, mutta joutuu silti tähän suostumaan. Tai lapsi mankuu kaupassa karkkipussia, ja vanhempi sanoo ”tänään ei osteta karkkia, ei ole karkkipäivä”. Lapsi pettyy kun karkkia olisi tehnyt mieli, mutta ei sitä saa. Tai lapsi kysyy saako kaverin pyytää viikoloppuna yökylään, ja vanhempi kertoo että nyt ei sovi (syystä tai toisesta).

Miksi pitää olla asenne, että on joku peliaika, joka loppuu tietyllä kellonlyömällä? Koska sovittu meno, tai koska tarve järjestellä kontrollia; miski ei voi kiinnittää huomiota siihen, miksi on aika lopettaa yksi tekeminen ja siirtyä seuraavaan? Vai onko niin, ettei seuraavaa tekemistä ole, mutta toisen rajoittaminen, sääntöjen keksiminen ja niiden toteuttaminen on itsessään hauskaa? Miksi pitää opettaa siihen, että karkin syöminen on asia jota ei voi kontrolloida, vaan siihen pitää varata oikein erikoinen päivä, jolloin "may you loose control!!" Ja miksi kaverin pääsy olisi kiellettävä silkkaa ilkeyttä?

Sanottiinko tuossa että ”silkkaa ilkeyttä”? Tuo ”syystä tai toisesta” voi tarkoittaa vaikka että perheelläon muita suunnitelmia, joku perheenjäsenistä saattaa olla sairaana, toinen vanhemmista ehkä tekee yövuoroa kyseisenä viikonloppuna ja tarvitsee lepoa, tai vaikka mikä voi olla syynä että ei vaan sovi. Tätä juuri tarkoitetaan sillä että niitä pettymyksiä tulee eteen ihan järjestämättä. Ei kai missään perheessä kaikki aina sovi juuri niin kuin lapsi haluaa?

Vierailija kirjoitti:

Toi on vähän vaarallinen ohje koska aina löytyy niitä jotka ottaa sen liian kirjaimellisesti. Alkavat sitten oikein järjestämällä järjestää lapselle pettymyksiä. Sehän ei ole missään nimessä tarkoitus. Riittää kun kaikkiin lapsen toiveisiin ja haluihin ei aina taivuta. Kaupasta ei tarvitse joka kerta ostaa lelua tai karkkia vaikka lapsi haluaa. Jos lapsi ei halua lähteä kyläilemään sukulaisten luo, vanhemmat kuitenkin tekevät päätöksen, ja lapsi lähtee, halusi tai ei. Jos lapsi kinuaa linnanmäelle lähtemistä, vanhempi voi päättää että eipä juuri nyt lähdetä. Ylipäätään lapsi ei päätä mitä tehdään ja mitä ostetaan, vaan vanhempi. Lapsen tarpeet pitää kuitenkin huomioida, ja toiveita pitää kuunnella. Haluamisen ja tarvitsemisen ero pitää opettaa. Lapsi ei näitä automaattisesti erota (ei muuten tunnu erottavan kaikki aikuisetkaan…). Joskus pitää saada myös jotain mítä kovasti haluaa, vaikka se nyt ei niin tarpeellista olisikaan, mutta vanhemmat arvioivat toiveiden relistisuuden, ja on myös hyvä oppia kärsivällisesti odottamaan. Kaikkea ei tarvitse saada heti. Tällaista tarkoitetaan pettynysten tuottamisella. Ei sitä että lapsi ei koskaan saa mitään, eikä varsinkaan sitä että lapselle luvataan asioita, ja sitten kuitenkin kielletään.

Sadistit ovatkin vääntäneet ajatuksen omiin tarkoitusperiinsä; ennen se oli vain epäonnistujan itselohdutus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsille tule tuottaa pettymyksiä, niitä tulee jokaiselle ihan itsestään.

Lasta tulee opastaa pääsemään pettymyksistä yli ja jatkamaan eteenpäin pettymyksistä huolimatta.

Entä jos elämä on lapselle hyvää, eikä suuria pettymyksiä tule? "Minun lapselleni voi tapahtua elämässä hyviäkin asioita." Ei ole pakko "potkia lasta päähän" vain siksi, että on itse katkera ja menettänyt uskonsa elämän hyvyyteen. Lapsella on oikeus löytää onnensa ilman, että se "varmuuden vuoksi SABOTOIDAAN, jotta kurjuus on valmiiksi, eikä hyvää voi menettää kun sitä ei ole".

Lapselle tulee ihan normaalissa arjessa pettymyksiä kyllä väistämättä. Tyyliin ”nyt loppuu peliaika, laita pelit kiinni”. Lapsi ei haluaisi, mutta joutuu silti tähän suostumaan. Tai lapsi mankuu kaupassa karkkipussia, ja vanhempi sanoo ”tänään ei osteta karkkia, ei ole karkkipäivä”. Lapsi pettyy kun karkkia olisi tehnyt mieli, mutta ei sitä saa. Tai lapsi kysyy saako kaverin pyytää viikoloppuna yökylään, ja vanhempi kertoo että nyt ei sovi (syystä tai toisesta).

Miksi pitää olla asenne, että on joku peliaika, joka loppuu tietyllä kellonlyömällä? Koska sovittu meno, tai koska tarve järjestellä kontrollia; miski ei voi kiinnittää huomiota siihen, miksi on aika lopettaa yksi tekeminen ja siirtyä seuraavaan? Vai onko niin, ettei seuraavaa tekemistä ole, mutta toisen rajoittaminen, sääntöjen keksiminen ja niiden toteuttaminen on itsessään hauskaa? Miksi pitää opettaa siihen, että karkin syöminen on asia jota ei voi kontrolloida, vaan siihen pitää varata oikein erikoinen päivä, jolloin "may you loose control!!" Ja miksi kaverin pääsy olisi kiellettävä silkkaa ilkeyttä?

Sanottiinko tuossa että ”silkkaa ilkeyttä”? Tuo ”syystä tai toisesta” voi tarkoittaa vaikka että perheelläon muita suunnitelmia, joku perheenjäsenistä saattaa olla sairaana, toinen vanhemmista ehkä tekee yövuoroa kyseisenä viikonloppuna ja tarvitsee lepoa, tai vaikka mikä voi olla syynä että ei vaan sovi. Tätä juuri tarkoitetaan sillä että niitä pettymyksiä tulee eteen ihan järjestämättä. Ei kai missään perheessä kaikki aina sovi juuri niin kuin lapsi haluaa?

Aiheena on tahallisten pettymysten tuottaminen, eli kiusaaminen. Joten kyllä, "silkkaa ilkeyttä", tai muuten lause ei kuulu aiheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä pettymyksiä tarvitse erikseen tuottaa. Mutta keppiä ja porkkanaa vuorotellen. Ei ulos leikkimään, ennenkuin huone on siivottu. Karkkia ja herkkuja ostetaan harvemmin. Ei missään tapauksessa kaikilla kauppareissuilla. Kehuja annetaan hyvästä työstä ja yrittämisestä. Mutta esim. uutta puhelinta ei saa heti, vaan vasta jouluna tai synttärinä. Siihen saakka mennään vanhalla yms.

Ja kyllä niitä pettymyksiä tulee koulussa ja kaverisuhteissa ihan riittävästi.

Miski ei voida opettaa, että huoneen siivoaminen olisi kivaa? Miksi sallitaan sotku? Miksi ei hyväksytä, että koko sotkun siivoaminen kerralla voi olla ikätasoon nähden kohtuuton projekti? Miksi vastuu sysätään lapsen niskaan aggression ja uhkailun kera? Porkkana ei tätä vihamielisyyttä täysin kompensoi. 

Heh, ei taida olla omia lapsia sinulla?

Ei se huoneen siivous ole mikään aggressiivinen uhkaus. Se oli vain yksi esimerkki monista kotihommmista, kuten roskien vienti, pyykkien laittaminen yms. Eli puhun nyt kouluikäisistä lapsista. Jos olet toistuvasti sanonut, että huone pitää siivota, eikä mitään tapahdu, niin mitä teet? Sitten lapsi aikoo lähteä ulos omiin leikkeihinsä. Silloin tulee vaatimus, että siivous ensin ja leikkeihin vasta sen jälkeen. Usein ihmettelen, miksi täällä palsoilla ei hyväksytä sitä, että lapsille asetetaan rajoja ja vaatimuksia. On myös naurettava ajatus, että lapselle voisi opettaa, että siivous on kivaa. Kovin on akateeminen näkemys sinulla. Kyllä lapsi itse päättää, mikä on hänen mielestään kivaa. Esim. meillä poika tykkää leipoa sämpylöitä, mutta tyttö vastaavasti ei välitä.

Ihan samaa mieltä. Sitäpaitsi kaikki elämässä nyt ei vaan ole kivaa, mutta on silti tehtävä.

Tietenkään jatkuvat pettymykset eivät ole hyväksi. On vaikeaa rakentaa itsetuntoaan muutenkin, saati sitten jatkuvien pettymysten saattelemana.

Toinen vanhemmistani käytti liikaa alkoholia lapsuuteni ajan. Kovan krapulan aikana luvattiin aina lopettaa ryyppäminen ja luvattiin, että lähetään yhdessä reissuun, kun nyt jää rahaakin säästöön. Paskanmarjat, lomarahat päätyivät aina Alkon kassaan, enkä saanut edes uusia vaatteita, koska sitten ei jää rahaa viinaan. Tietokoneeni, jonka olin kesätyörahoistani ostanut, myytiin, koska piti taas päästä kännäämään. Toinen vanhemmistani oli vässykkä, joka mahdollisti nämä jatkuvat pettymykset.

Nykyään tämä sankarihuoltajani on kuivilla, mutta en pidä häntä millään tasolla luotettavana ihmisenä. Hänen mielestään pettymykset ovat kasvattaneet minua ihmisenä. Noh, kasvoihan minusta katkera, toista vanhempaansa vihaava ihminen ainakin 🤔

Vierailija kirjoitti:

Katsokaa vaikka, kuinka koiranpennun käy, kus sitä pyritään manipuloimaan kiusan kautta.

Käytännössä ja teoriassa nyt näyttäisi olevan iso AUKKO.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä pettymyksiä tarvitse erikseen tuottaa. Mutta keppiä ja porkkanaa vuorotellen. Ei ulos leikkimään, ennenkuin huone on siivottu. Karkkia ja herkkuja ostetaan harvemmin. Ei missään tapauksessa kaikilla kauppareissuilla. Kehuja annetaan hyvästä työstä ja yrittämisestä. Mutta esim. uutta puhelinta ei saa heti, vaan vasta jouluna tai synttärinä. Siihen saakka mennään vanhalla yms.

Ja kyllä niitä pettymyksiä tulee koulussa ja kaverisuhteissa ihan riittävästi.

Miski ei voida opettaa, että huoneen siivoaminen olisi kivaa? Miksi sallitaan sotku? Miksi ei hyväksytä, että koko sotkun siivoaminen kerralla voi olla ikätasoon nähden kohtuuton projekti? Miksi vastuu sysätään lapsen niskaan aggression ja uhkailun kera? Porkkana ei tätä vihamielisyyttä täysin kompensoi. 

Heh, ei taida olla omia lapsia sinulla?

Ei se huoneen siivous ole mikään aggressiivinen uhkaus. Se oli vain yksi esimerkki monista kotihommmista, kuten roskien vienti, pyykkien laittaminen yms. Eli puhun nyt kouluikäisistä lapsista. Jos olet toistuvasti sanonut, että huone pitää siivota, eikä mitään tapahdu, niin mitä teet? Sitten lapsi aikoo lähteä ulos omiin leikkeihinsä. Silloin tulee vaatimus, että siivous ensin ja leikkeihin vasta sen jälkeen. Usein ihmettelen, miksi täällä palsoilla ei hyväksytä sitä, että lapsille asetetaan rajoja ja vaatimuksia. On myös naurettava ajatus, että lapselle voisi opettaa, että siivous on kivaa. Kovin on akateeminen näkemys sinulla. Kyllä lapsi itse päättää, mikä on hänen mielestään kivaa. Esim. meillä poika tykkää leipoa sämpylöitä, mutta tyttö vastaavasti ei välitä.

Ihan samaa mieltä. Sitäpaitsi kaikki elämässä nyt ei vaan ole kivaa, mutta on silti tehtävä.

Tietysti omaa vastuuta hyvään kohteluun voi hiukan paeta vetoamalla tähän argumenttiin. 

Meillä huone piti siivota kerran viikossa. Sillä välin oli loukkaantumisia sotkuisessa huoneessa, mutta sehän ei kiinnostanut, kun käsky kävi vain kerran viikossa. Helppoa vastuun väistelyä, kuin karkki-, ryyppy, tai mässäilypäivä!

Vierailija kirjoitti:

Tietenkään jatkuvat pettymykset eivät ole hyväksi. On vaikeaa rakentaa itsetuntoaan muutenkin, saati sitten jatkuvien pettymysten saattelemana.

Toinen vanhemmistani käytti liikaa alkoholia lapsuuteni ajan. Kovan krapulan aikana luvattiin aina lopettaa ryyppäminen ja luvattiin, että lähetään yhdessä reissuun, kun nyt jää rahaakin säästöön. Paskanmarjat, lomarahat päätyivät aina Alkon kassaan, enkä saanut edes uusia vaatteita, koska sitten ei jää rahaa viinaan. Tietokoneeni, jonka olin kesätyörahoistani ostanut, myytiin, koska piti taas päästä kännäämään. Toinen vanhemmistani oli vässykkä, joka mahdollisti nämä jatkuvat pettymykset.

Nykyään tämä sankarihuoltajani on kuivilla, mutta en pidä häntä millään tasolla luotettavana ihmisenä. Hänen mielestään pettymykset ovat kasvattaneet minua ihmisenä. Noh, kasvoihan minusta katkera, toista vanhempaansa vihaava ihminen ainakin 🤔

Mutta he eivät sentään kiusaamalla kiusaneet sinua. Hei eivät juoneet, jotta sinulla olisi kurjaa. He eivät voineet sille mitään, vaikka potivat huonoa omaatuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, lapsille ei tarvitse TUOTTAA pettymyksiä. Ihan normaalisti niitä tulee elämässä eteen ilman erillistä tuottamista ja tehtailua.

Joo, no meillä äiti oli lukenut jonkun kasvatusoppaan ja ihan hullunkiilto silmissä vauhkosi siitä, miten nyt täytyy alkaa tuottamaan noille lapsille pettymyksiä ettei niistä vaan tule hemmoteltuja!

Mistä juontaa kyvyttömyys luottaa omiin vaistoihin? Asperger? Tourette? Joku muu ilmiö?

Joku luonnevika, ellei sitten vain yksinkertaisesti... jonkinlaisen tunneälyn vaje. Ei jokainen ihminen ole ihmissuhdetaidoissaan kovin hyvä, ja saavat silti olla vastuussa toisen hengestä, kun hoitavat vauvaa jne.

Vierailija kirjoitti:

Toi on vähän vaarallinen ohje koska aina löytyy niitä jotka ottaa sen liian kirjaimellisesti. Alkavat sitten oikein järjestämällä järjestää lapselle pettymyksiä. Sehän ei ole missään nimessä tarkoitus. Riittää kun kaikkiin lapsen toiveisiin ja haluihin ei aina taivuta. Kaupasta ei tarvitse joka kerta ostaa lelua tai karkkia vaikka lapsi haluaa. Jos lapsi ei halua lähteä kyläilemään sukulaisten luo, vanhemmat kuitenkin tekevät päätöksen, ja lapsi lähtee, halusi tai ei. Jos lapsi kinuaa linnanmäelle lähtemistä, vanhempi voi päättää että eipä juuri nyt lähdetä. Ylipäätään lapsi ei päätä mitä tehdään ja mitä ostetaan, vaan vanhempi. Lapsen tarpeet pitää kuitenkin huomioida, ja toiveita pitää kuunnella. Haluamisen ja tarvitsemisen ero pitää opettaa. Lapsi ei näitä automaattisesti erota (ei muuten tunnu erottavan kaikki aikuisetkaan…). Joskus pitää saada myös jotain mítä kovasti haluaa, vaikka se nyt ei niin tarpeellista olisikaan, mutta vanhemmat arvioivat toiveiden relistisuuden, ja on myös hyvä oppia kärsivällisesti odottamaan. Kaikkea ei tarvitse saada heti. Tällaista tarkoitetaan pettynysten tuottamisella. Ei sitä että lapsi ei koskaan saa mitään, eikä varsinkaan sitä että lapselle luvataan asioita, ja sitten kuitenkin kielletään.

Toinen vaarallinen ohje on että riittää kun on ”riittävän hyvä” vanhempi, ja täydellisyyteen ei tarvitse pyrkiä. Tietenkin tämä on normaaleille vanhemmille hyvä ohje, ja täydelisyyden tavoittelijoille jotaka uuvuttavat itsensä turhaan stressamalla jokaisesta pienestäkin asiasta. Mutta samalla tällainen ohje antaa lapsiaan laiminlyöville vanhemmille ”luvan” huolehtia lapsistaan huonosti. He asettavat ”riittävän hyvän” rajan niin matalalle, että tosiasiassa hoiva ja kasvatus ei ole lähelläkään riittävää, vaan lapset ovat heitteillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsille tule tuottaa pettymyksiä, niitä tulee jokaiselle ihan itsestään.

Lasta tulee opastaa pääsemään pettymyksistä yli ja jatkamaan eteenpäin pettymyksistä huolimatta.

Entä jos elämä on lapselle hyvää, eikä suuria pettymyksiä tule? "Minun lapselleni voi tapahtua elämässä hyviäkin asioita." Ei ole pakko "potkia lasta päähän" vain siksi, että on itse katkera ja menettänyt uskonsa elämän hyvyyteen. Lapsella on oikeus löytää onnensa ilman, että se "varmuuden vuoksi SABOTOIDAAN, jotta kurjuus on valmiiksi, eikä hyvää voi menettää kun sitä ei ole".

Lapselle tulee ihan normaalissa arjessa pettymyksiä kyllä väistämättä. Tyyliin ”nyt loppuu peliaika, laita pelit kiinni”. Lapsi ei haluaisi, mutta joutuu silti tähän suostumaan. Tai lapsi mankuu kaupassa karkkipussia, ja vanhempi sanoo ”tänään ei osteta karkkia, ei ole karkkipäivä”. Lapsi pettyy kun karkkia olisi tehnyt mieli, mutta ei sitä saa. Tai lapsi kysyy saako kaverin pyytää viikoloppuna yökylään, ja vanhempi kertoo että nyt ei sovi (syystä tai toisesta).

Miksi pitää olla asenne, että on joku peliaika, joka loppuu tietyllä kellonlyömällä? Koska sovittu meno, tai koska tarve järjestellä kontrollia; miski ei voi kiinnittää huomiota siihen, miksi on aika lopettaa yksi tekeminen ja siirtyä seuraavaan? Vai onko niin, ettei seuraavaa tekemistä ole, mutta toisen rajoittaminen, sääntöjen keksiminen ja niiden toteuttaminen on itsessään hauskaa? Miksi pitää opettaa siihen, että karkin syöminen on asia jota ei voi kontrolloida, vaan siihen pitää varata oikein erikoinen päivä, jolloin "may you loose control!!" Ja miksi kaverin pääsy olisi kiellettävä silkkaa ilkeyttä?

Sulla ei selvästikään ole ollenkaan ymmärrystä lasten kehityksestä ja tunne- ja säätelytaitojen oppimisesta. Jos lapsi saa oikeasti itse päättää kaikesta, hän on kyllä siten isompana pulassa. Lapsi ei tietenkään omassa varassaan pysty näkemään koknaisuuksia tai asettamaan itse itselleen rajoja. Se on vanhempien perustehtäviin kuuluva asia.

Plääh, tiede on väärässä.

Joo ei kannata ripustautua siihen kuin raamattuun...