Se tiedetään, että lapsille täytyy tuottaa pettymyksiä jotta heistä voi kasvaa tasapainoisia aikuisia MUTTA

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsille tule tuottaa pettymyksiä, niitä tulee jokaiselle ihan itsestään.

Lasta tulee opastaa pääsemään pettymyksistä yli ja jatkamaan eteenpäin pettymyksistä huolimatta.

Entä jos elämä on lapselle hyvää, eikä suuria pettymyksiä tule? "Minun lapselleni voi tapahtua elämässä hyviäkin asioita." Ei ole pakko "potkia lasta päähän" vain siksi, että on itse katkera ja menettänyt uskonsa elämän hyvyyteen. Lapsella on oikeus löytää onnensa ilman, että se "varmuuden vuoksi SABOTOIDAAN, jotta kurjuus on valmiiksi, eikä hyvää voi menettää kun sitä ei ole".

Sadisti haluaa riistää lapselta mahdollisuuden maksimaaliseen onneen, koska siten hän kontrolloi vääryyttä: hän riistää vääryyden sijaan. Paha ei iske - hän tekee sen pahan puolesta!!! Nurkkaan ajetun viimeinen keino... Sama ilmiö on siinä, kun vanhemmat antavat viinat lapsille, jotta lapset saisivat humaltua. Psykologia tässä on seuraava: "Koska maailma on paha, niin olkoot se paha edes minun kontrolliani, ollessani pahan kätyri." Kun Saksassa oli sota ja hyökättiin kaupunkeihin... ihmiset ottivat, ja pakottivat lapsensakin ottamaan myrkkyä. Tässäkin oli sama logiikka: ennemmin oman käden kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

E ole omilleni mitään pettymyksiä halunnut tuottaa. Kaiken olen antanut, mikä vain on ollut mahdollista. Nyt kaksi jo aikuista lasta ja yksi teini. Luottavat, että minä autan. Vähään ovat tyytyväisiä.

Kyllä maailma opettaa pettymiseen. Eri asia muuten miten kasvattaa itsekkääksi ja huonokäytöksiseksi.

Minä tunnen ihmisiä, jotka yrittävät varjella lapsiaan pettymyksiltä. Ei kerrota etukäteen mistään, koska jos suunnitelmat muuttuisivat, lapsi pettyisi.

Ai sekö on se perustelu sanelupolitiikalle. Luulisi, että lastenkin kanssa pitäisi keskustella suunnitelmista. Kuulostaa hurjalta, jos vanhemmat päättävät, että tänään mennään Tykkimäkeen, vaikka lapsi olisi kertonut kaverilleen, että on kotona ja tulee leikkimään.

Kontrolli tuottaa nautintoa - pahuutenakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

E ole omilleni mitään pettymyksiä halunnut tuottaa. Kaiken olen antanut, mikä vain on ollut mahdollista. Nyt kaksi jo aikuista lasta ja yksi teini. Luottavat, että minä autan. Vähään ovat tyytyväisiä.

Kyllä maailma opettaa pettymiseen. Eri asia muuten miten kasvattaa itsekkääksi ja huonokäytöksiseksi.

Minä tunnen ihmisiä, jotka yrittävät varjella lapsiaan pettymyksiltä. Ei kerrota etukäteen mistään, koska jos suunnitelmat muuttuisivat, lapsi pettyisi.

Ai sekö on se perustelu sanelupolitiikalle. Luulisi, että lastenkin kanssa pitäisi keskustella suunnitelmista. Kuulostaa hurjalta, jos vanhemmat päättävät, että tänään mennään Tykkimäkeen, vaikka lapsi olisi kertonut kaverilleen, että on kotona ja tulee leikkimään.

Tärkeintä olisi luontevuus. Voi keskustella, tai voi jättää ylläriksi. Mutta kaikenlainen venkoilu pahan pelossa... lapset kyllä "haistaa" sen ennemmin tai myöhemmin, ja todellinen viesti on, että maailmassa on jotain hallitsematonta ja pelottavaa. Ylisuojelu juontaa omista traumoista ja tavalla tai toisella ne välittyy - saliluna, sadismina, tai jonain muuna kummallisuutena. -eri

Kaikenlainen taipumus miettiä KONTROLLOINTIKEINOJA... (kuten tahallisetn pettymyksien tuottamisen määrää) kielii vaikeuksista kontrolloida itseä. Ja sen mukaisesta tarpeesta kontrolloida muita; hyväksikäyttää emotionaalisesti.

Mietittekö kumppanin kanssa, mikä määrä hänen mielensä pahoittamista olisi sopiva?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsille tule tuottaa pettymyksiä, niitä tulee jokaiselle ihan itsestään.

Lasta tulee opastaa pääsemään pettymyksistä yli ja jatkamaan eteenpäin pettymyksistä huolimatta.

Entä jos elämä on lapselle hyvää, eikä suuria pettymyksiä tule? "Minun lapselleni voi tapahtua elämässä hyviäkin asioita." Ei ole pakko "potkia lasta päähän" vain siksi, että on itse katkera ja menettänyt uskonsa elämän hyvyyteen. Lapsella on oikeus löytää onnensa ilman, että se "varmuuden vuoksi SABOTOIDAAN, jotta kurjuus on valmiiksi, eikä hyvää voi menettää kun sitä ei ole".

Sadisti kokee sabotoinnin voittona: paha menetti tilaisuutensa, kun hän käytti sen pahan sijasta. Lapsi saa maistaa pahan, jotta paha ei voittaisi. Kinkkistä!

Lapsiin kohdistuva sadismi on yllättävän yleistä. Mistä sadismin tunnistaa? Siitä, että negatiivisiin kokemuksiin ei liity mitään empatiaa, ei huumorin häivää, eikä kykyä suuntaa katsetta tulevaan: "kiusaan lasta tässä ja nyt, koska MINÄ en anna periksi!" Jämähdys kontrollin nimissä... Kontrolli ja siihen jämähtäminen on rakkautta suurempaa, kun kompleksit omasta jriittämättömyydestä sokaisevat aikuisen mielen.

Lapsen kiusaaminen, omaan kompleksiin jämähtäminen, on kuin saman kaavan mukaan toistuva parisuhderiita: aina siinä vain jotenkin käy niin, etkä mahda sille mitään. Eräänlainen kyvyttömyys oppia, hallita. Lapi nyt vain on helpompi uhri omille komplekseille. Ja annas olla, jos hän tohtii vastustaa! Silloin sadismi saa vettä myllyyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

E ole omilleni mitään pettymyksiä halunnut tuottaa. Kaiken olen antanut, mikä vain on ollut mahdollista. Nyt kaksi jo aikuista lasta ja yksi teini. Luottavat, että minä autan. Vähään ovat tyytyväisiä.

Kyllä maailma opettaa pettymiseen. Eri asia muuten miten kasvattaa itsekkääksi ja huonokäytöksiseksi.

Minä tunnen ihmisiä, jotka yrittävät varjella lapsiaan pettymyksiltä. Ei kerrota etukäteen mistään, koska jos suunnitelmat muuttuisivat, lapsi pettyisi.

Onko syy varmasti tuo? Meillä ei kertota nepsylapselle suunnitelmista etukäteen, koska hän aloittaa välittömästi veivaamisen lähden mukaan, en lähde, lähden, en... niinkuin 10-vuotiaalla olisi sananvaltaa siinä jääkö hän yksin kotiin perheen lähtoessä esim. huvipuistoon, isovanhempien luo tai serkun luo kyläilemään. Ja edm. asiat ovat kuitenkin hänen omia kesälomatoiveitaan.

Mitä näistä sadismin runtelemista lapsista tulee? Minäpä kerron teille. Joko onnettomia, tai onnettomia mulkkuja.

Mutta jos haluaa tuottaa maailmaan v*ttuuntuneita päsmäreitä, tai alistuneita suorittajia, niin siitä vaan kiusaamaan pienempiä. Makuasia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

E ole omilleni mitään pettymyksiä halunnut tuottaa. Kaiken olen antanut, mikä vain on ollut mahdollista. Nyt kaksi jo aikuista lasta ja yksi teini. Luottavat, että minä autan. Vähään ovat tyytyväisiä.

Kyllä maailma opettaa pettymiseen. Eri asia muuten miten kasvattaa itsekkääksi ja huonokäytöksiseksi.

Minä tunnen ihmisiä, jotka yrittävät varjella lapsiaan pettymyksiltä. Ei kerrota etukäteen mistään, koska jos suunnitelmat muuttuisivat, lapsi pettyisi.

Onko syy varmasti tuo? Meillä ei kertota nepsylapselle suunnitelmista etukäteen, koska hän aloittaa välittömästi veivaamisen lähden mukaan, en lähde, lähden, en... niinkuin 10-vuotiaalla olisi sananvaltaa siinä jääkö hän yksin kotiin perheen lähtoessä esim. huvipuistoon, isovanhempien luo tai serkun luo kyläilemään. Ja edm. asiat ovat kuitenkin hänen omia kesälomatoiveitaan.

Kontrolli.

Voimakkain kontrollin tarve on kuulemma "narsisteilla". Ja lapsen kannalta on ikävintä, jos toinen vanhemmista on narsistinen, toinen negatiivisella tavalla pedantti. Silloin on lapsi helposti "puun ja kuoren välissä".

Lapsissa on se hyvä puoli, että he eivät aikuisen tavoin jämähdä, paitsi äärimmilleen ahdistettuina. Toisin sanoen, lapset ovat lähtökohtaisesti aina yhteistyöhaluisia, vilpittömiä. Se kannattaa muistaa, ja miettiä sitä, miten itse toista kohtelee, jotta liioiteltu tylytys ei eskaloidu.

Masokismi on itseen kohdistuvaa sadimia. Ehkä joku tykkää aiheuttaa lapsilleen pettymyksiä, koska siten hän kokee kamalaa oloa epäonnistuneena vanhempana... voiko pahempaa itserääkkäystä olla?

Munchausen syndrome by proxy (MSBP) kohdistuen itseen, lapsia välineestäen?

Lapsista saa helposti ihanan tekosyyn omalle kurjuudelle, jolla ei muuten ole muotoa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsiin kohdistuva sadismi on yllättävän yleistä. Mistä sadismin tunnistaa? Siitä, että negatiivisiin kokemuksiin ei liity mitään empatiaa, ei huumorin häivää, eikä kykyä suuntaa katsetta tulevaan: "kiusaan lasta tässä ja nyt, koska MINÄ en anna periksi!" Jämähdys kontrollin nimissä... Kontrolli ja siihen jämähtäminen on rakkautta suurempaa, kun kompleksit omasta jriittämättömyydestä sokaisevat aikuisen mielen.

Totta. Sitä ei vain tunnisteta tai haluta myöntää sen olevan sadismia. Kun muistelen omaa lapsuuttani, niin sitä kutsuttiin kasvattamiseksi, rajojen asettamiseksi, karaisemiseksi, leikinlaskuksi, huumoriksi, jopa rakkaudeksi. Pettymyksiä ja tiettyyn muottiin pakottamista tuotettiin vain siksi, että vanhempi saa tuntea olevansa niskan päällä ja "hyvä kasvattaja". Enkä varmasti ole ainoa, jolla tällaisia kokemuksia on.

Tajusin itse asiassa vasta hiljattain sen, että tulin sekä lapsena että nuorena hyvin harvoin aidosti kohdatuksi sellaisena kuin olen. Aitouteen pyrkimistä pidettiin teeskentelynä ja esittämisenä, ja aikuisten tehtävä oli kontrolloinnillaan ja näpäyttelyllään varmistaa, että lopetan moiset hömpötykset ja olisin rohkeammin oma itseni (!). Parempi tietysti tajuta tämä myöhemmin kuin ei milloinkaan. Nyt, kun näen lapsuuteni realistisemmin kuin ennen, pystyn tunnistamaan omaksumani haitalliset mallit ja normit ja pitämään huolen siitä, ettei niiden noudattaminen pääse enää sabotoimaan elämääni.