Se tiedetään, että lapsille täytyy tuottaa pettymyksiä jotta heistä voi kasvaa tasapainoisia aikuisia MUTTA

On niin paljon erialisia parafilioita, toisinaan eräänlaisia sadismin muotoja, kieroutumia... että kuka niistä pitää edes lukua?

https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_paraphilias

No ap, olisiko pitänyt kiusata sua vain joka toinen kerta, niin olisit edes puoliski onnistunut?

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään mutta minun pikkusiskoni on suojeltu kuoliaaksi, etukäteen poistettu pieninkin kupru ja aikuisenakin häärätty helikopterina ympärillä "auttamassa".

Hän ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä, ei tajua oman käytöksensä yhteyttä syihin ja seurauksiin ja murenee käsiin kaikesta.

Mieluummin sitten vaikka se jatkuva pettyminen kuin tuo.

Ehkä he juuri sen takia halusivat enemmän auttaa, kun kokivat, että jokin on huonosti? Ts. ongelma ei ollut auttaminen, se vain oli luultavasti reaktio ongelmaan...

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapselle voi sanoa, että kaikkea ei voi saada. Sen tajuaa maailman menosta jokainen täysjärkinen aikuinen ilman mitään lastenkasvatusoppaitakin. Onko se sitten pettymystä vai ihan arkirealismia, elämän realiteetteja.

Se on juuri niitä elämän reliteetteja, ja lapsi joutuu siinä sivussa sietämään pettymyksen tunnetta kun kaikki ei aina onnistu kuten hän itse haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, lapsille ei tarvitse TUOTTAA pettymyksiä. Ihan normaalisti niitä tulee elämässä eteen ilman erillistä tuottamista ja tehtailua.

Joo, no meillä äiti oli lukenut jonkun kasvatusoppaan ja ihan hullunkiilto silmissä vauhkosi siitä, miten nyt täytyy alkaa tuottamaan noille lapsille pettymyksiä ettei niistä vaan tule hemmoteltuja!

Kuulosti ensin vitsiltä. Mutta ironisinta on, että käytännössä moni tässä maailmassa tänäkin päivänä harjoittaa tuota ideologiaa, ehkä jollakin tapaa tajuamatta, mitä oikein tekevät loppujen lopuksi. Ja niistä omista ideologioista, piintymistä, voi olla vaikea irrottautua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapselle voi sanoa, että kaikkea ei voi saada. Sen tajuaa maailman menosta jokainen täysjärkinen aikuinen ilman mitään lastenkasvatusoppaitakin. Onko se sitten pettymystä vai ihan arkirealismia, elämän realiteetteja.

Se on juuri niitä elämän reliteetteja, ja lapsi joutuu siinä sivussa sietämään pettymyksen tunnetta kun kaikki ei aina onnistu kuten hän itse haluaisi.

Älkää murehtiko toisten puolesta.

Jos ei itse kestä pettymyksiä, tulee ehkä helposti sellainen olo, että toivoisi voivansa kontrolloida niitä muiden kautta. Lasten kautta, koska he ovat helppoja kohteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsille tule tuottaa pettymyksiä, niitä tulee jokaiselle ihan itsestään.

Lasta tulee opastaa pääsemään pettymyksistä yli ja jatkamaan eteenpäin pettymyksistä huolimatta.

Entä jos elämä on lapselle hyvää, eikä suuria pettymyksiä tule? "Minun lapselleni voi tapahtua elämässä hyviäkin asioita." Ei ole pakko "potkia lasta päähän" vain siksi, että on itse katkera ja menettänyt uskonsa elämän hyvyyteen. Lapsella on oikeus löytää onnensa ilman, että se "varmuuden vuoksi SABOTOIDAAN, jotta kurjuus on valmiiksi, eikä hyvää voi menettää kun sitä ei ole".

Lapselle tulee ihan normaalissa arjessa pettymyksiä kyllä väistämättä. Tyyliin ”nyt loppuu peliaika, laita pelit kiinni”. Lapsi ei haluaisi, mutta joutuu silti tähän suostumaan. Tai lapsi mankuu kaupassa karkkipussia, ja vanhempi sanoo ”tänään ei osteta karkkia, ei ole karkkipäivä”. Lapsi pettyy kun karkkia olisi tehnyt mieli, mutta ei sitä saa. Tai lapsi kysyy saako kaverin pyytää viikoloppuna yökylään, ja vanhempi kertoo että nyt ei sovi (syystä tai toisesta).

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään mutta minun pikkusiskoni on suojeltu kuoliaaksi, etukäteen poistettu pieninkin kupru ja aikuisenakin häärätty helikopterina ympärillä "auttamassa".

Hän ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä, ei tajua oman käytöksensä yhteyttä syihin ja seurauksiin ja murenee käsiin kaikesta.

Mieluummin sitten vaikka se jatkuva pettyminen kuin tuo.

Puhutko siskosi puolesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapselle voi sanoa, että kaikkea ei voi saada. Sen tajuaa maailman menosta jokainen täysjärkinen aikuinen ilman mitään lastenkasvatusoppaitakin. Onko se sitten pettymystä vai ihan arkirealismia, elämän realiteetteja.

Se on juuri niitä elämän reliteetteja, ja lapsi joutuu siinä sivussa sietämään pettymyksen tunnetta kun kaikki ei aina onnistu kuten hän itse haluaisi.

Älkää murehtiko toisten puolesta.

? Kuka murehtii, ja kenen puolesta? Tottahan tuo on. Ei lapsi koskaan voi sanella miten asiat tehdään ja saada kaikkea mitä keksii haluta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsille tule tuottaa pettymyksiä, niitä tulee jokaiselle ihan itsestään.

Lasta tulee opastaa pääsemään pettymyksistä yli ja jatkamaan eteenpäin pettymyksistä huolimatta.

Entä jos elämä on lapselle hyvää, eikä suuria pettymyksiä tule? "Minun lapselleni voi tapahtua elämässä hyviäkin asioita." Ei ole pakko "potkia lasta päähän" vain siksi, että on itse katkera ja menettänyt uskonsa elämän hyvyyteen. Lapsella on oikeus löytää onnensa ilman, että se "varmuuden vuoksi SABOTOIDAAN, jotta kurjuus on valmiiksi, eikä hyvää voi menettää kun sitä ei ole".

Lapselle tulee ihan normaalissa arjessa pettymyksiä kyllä väistämättä. Tyyliin ”nyt loppuu peliaika, laita pelit kiinni”. Lapsi ei haluaisi, mutta joutuu silti tähän suostumaan. Tai lapsi mankuu kaupassa karkkipussia, ja vanhempi sanoo ”tänään ei osteta karkkia, ei ole karkkipäivä”. Lapsi pettyy kun karkkia olisi tehnyt mieli, mutta ei sitä saa. Tai lapsi kysyy saako kaverin pyytää viikoloppuna yökylään, ja vanhempi kertoo että nyt ei sovi (syystä tai toisesta).

Miksi pitää olla asenne, että on joku peliaika, joka loppuu tietyllä kellonlyömällä? Koska sovittu meno, tai koska tarve järjestellä kontrollia; miski ei voi kiinnittää huomiota siihen, miksi on aika lopettaa yksi tekeminen ja siirtyä seuraavaan? Vai onko niin, ettei seuraavaa tekemistä ole, mutta toisen rajoittaminen, sääntöjen keksiminen ja niiden toteuttaminen on itsessään hauskaa? Miksi pitää opettaa siihen, että karkin syöminen on asia jota ei voi kontrolloida, vaan siihen pitää varata oikein erikoinen päivä, jolloin "may you loose control!!" Ja miksi kaverin pääsy olisi kiellettävä silkkaa ilkeyttä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapselle voi sanoa, että kaikkea ei voi saada. Sen tajuaa maailman menosta jokainen täysjärkinen aikuinen ilman mitään lastenkasvatusoppaitakin. Onko se sitten pettymystä vai ihan arkirealismia, elämän realiteetteja.

Se on juuri niitä elämän reliteetteja, ja lapsi joutuu siinä sivussa sietämään pettymyksen tunnetta kun kaikki ei aina onnistu kuten hän itse haluaisi.

Älkää murehtiko toisten puolesta.

? Kuka murehtii, ja kenen puolesta? Tottahan tuo on. Ei lapsi koskaan voi sanella miten asiat tehdään ja saada kaikkea mitä keksii haluta.

Murehditaan sitä, miten toinen asioita kokee - antakaa lasten tuntea miten tunteva, ilman että pyritte niin aktiivisesti manipuloimaan kokemusta. Älkää olko niin egosentrisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä pettymyksiä tarvitse erikseen tuottaa. Mutta keppiä ja porkkanaa vuorotellen. Ei ulos leikkimään, ennenkuin huone on siivottu. Karkkia ja herkkuja ostetaan harvemmin. Ei missään tapauksessa kaikilla kauppareissuilla. Kehuja annetaan hyvästä työstä ja yrittämisestä. Mutta esim. uutta puhelinta ei saa heti, vaan vasta jouluna tai synttärinä. Siihen saakka mennään vanhalla yms.

Ja kyllä niitä pettymyksiä tulee koulussa ja kaverisuhteissa ihan riittävästi.

Miski ei voida opettaa, että huoneen siivoaminen olisi kivaa? Miksi sallitaan sotku? Miksi ei hyväksytä, että koko sotkun siivoaminen kerralla voi olla ikätasoon nähden kohtuuton projekti? Miksi vastuu sysätään lapsen niskaan aggression ja uhkailun kera? Porkkana ei tätä vihamielisyyttä täysin kompensoi. 

Heh, ei taida olla omia lapsia sinulla?

Ei se huoneen siivous ole mikään aggressiivinen uhkaus. Se oli vain yksi esimerkki monista kotihommmista, kuten roskien vienti, pyykkien laittaminen yms. Eli puhun nyt kouluikäisistä lapsista. Jos olet toistuvasti sanonut, että huone pitää siivota, eikä mitään tapahdu, niin mitä teet? Sitten lapsi aikoo lähteä ulos omiin leikkeihinsä. Silloin tulee vaatimus, että siivous ensin ja leikkeihin vasta sen jälkeen. Usein ihmettelen, miksi täällä palsoilla ei hyväksytä sitä, että lapsille asetetaan rajoja ja vaatimuksia. On myös naurettava ajatus, että lapselle voisi opettaa, että siivous on kivaa. Kovin on akateeminen näkemys sinulla. Kyllä lapsi itse päättää, mikä on hänen mielestään kivaa. Esim. meillä poika tykkää leipoa sämpylöitä, mutta tyttö vastaavasti ei välitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

E ole omilleni mitään pettymyksiä halunnut tuottaa. Kaiken olen antanut, mikä vain on ollut mahdollista. Nyt kaksi jo aikuista lasta ja yksi teini. Luottavat, että minä autan. Vähään ovat tyytyväisiä.

Kyllä maailma opettaa pettymiseen. Eri asia muuten miten kasvattaa itsekkääksi ja huonokäytöksiseksi.

Minä tunnen ihmisiä, jotka yrittävät varjella lapsiaan pettymyksiltä. Ei kerrota etukäteen mistään, koska jos suunnitelmat muuttuisivat, lapsi pettyisi.

Onko syy varmasti tuo? Meillä ei kertota nepsylapselle suunnitelmista etukäteen, koska hän aloittaa välittömästi veivaamisen lähden mukaan, en lähde, lähden, en... niinkuin 10-vuotiaalla olisi sananvaltaa siinä jääkö hän yksin kotiin perheen lähtoessä esim. huvipuistoon, isovanhempien luo tai serkun luo kyläilemään. Ja edm. asiat ovat kuitenkin hänen omia kesälomatoiveitaan.

Jotkut lapset tarvitsevat paljon ja yksityiskohtaista ennakointia pystyäkseen lähtemään (siirtymätilanteiden hankaluus), jotkut taas eivät sitten pysty enää keskittymään mihinkään muuhun kuultuaan suunnitelmista ja stressaantuvat kovasti jos ennakoidaan liian aikaisin (jumiutuminen ajatukseen). Nepsylasten vanhemmat tuntevat kyllä oman lapsensa, ja tietävät miten juuri hänen kanssaan kannattaa toimia.

Egosentrinen tarkoittaa, että omat kompleksit menevät empatian ja jämäkkyyden edelle: tekemisestä tulee tahtojen taisto, ei yhteistyötä ja vastuun ottamista terveellä perspektiivillä.

Kontrollin tarve ja sadismi täyttää sen tilan, joka kuuluisi rakkaudelle.

Lapsesta tulee oman egon pelinappula, tekopyhäll sadistille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapselle voi sanoa, että kaikkea ei voi saada. Sen tajuaa maailman menosta jokainen täysjärkinen aikuinen ilman mitään lastenkasvatusoppaitakin. Onko se sitten pettymystä vai ihan arkirealismia, elämän realiteetteja.

Se on juuri niitä elämän reliteetteja, ja lapsi joutuu siinä sivussa sietämään pettymyksen tunnetta kun kaikki ei aina onnistu kuten hän itse haluaisi.

Älkää murehtiko toisten puolesta.

? Kuka murehtii, ja kenen puolesta? Tottahan tuo on. Ei lapsi koskaan voi sanella miten asiat tehdään ja saada kaikkea mitä keksii haluta.

Murehditaan sitä, miten toinen asioita kokee - antakaa lasten tuntea miten tunteva, ilman että pyritte niin aktiivisesti manipuloimaan kokemusta. Älkää olko niin egosentrisiä.

Siis ei ole tarkoitus vaikuttaa erikseen lapsen tunteisiin, vaan niitä tulee arjessa väistämättä jos erikseen ei pedata lapsen elämää niin että hän ei koskaan joudu kokemaan pettymyksen tai turhautuneisuuden tunnetta. Kun näitä hankalia tunteita tulee eteen, vanhempi auttaa selviytymään niistä keskustelemalla. Kaikki tunteet ovat ok, mutta lapsi ei automaattisesti osaa käsitellä haastavia tunteita, ja jos niitä ei koskaan lapsuudessa tule (ylihuolehtivien vanhempien siloittaessa tietä), on lapsi pulassa isompana kun maailma ei toimikaan hänen toiveidensa mukaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

E ole omilleni mitään pettymyksiä halunnut tuottaa. Kaiken olen antanut, mikä vain on ollut mahdollista. Nyt kaksi jo aikuista lasta ja yksi teini. Luottavat, että minä autan. Vähään ovat tyytyväisiä.

Kyllä maailma opettaa pettymiseen. Eri asia muuten miten kasvattaa itsekkääksi ja huonokäytöksiseksi.

Minä tunnen ihmisiä, jotka yrittävät varjella lapsiaan pettymyksiltä. Ei kerrota etukäteen mistään, koska jos suunnitelmat muuttuisivat, lapsi pettyisi.

Onko syy varmasti tuo? Meillä ei kertota nepsylapselle suunnitelmista etukäteen, koska hän aloittaa välittömästi veivaamisen lähden mukaan, en lähde, lähden, en... niinkuin 10-vuotiaalla olisi sananvaltaa siinä jääkö hän yksin kotiin perheen lähtoessä esim. huvipuistoon, isovanhempien luo tai serkun luo kyläilemään. Ja edm. asiat ovat kuitenkin hänen omia kesälomatoiveitaan.

Jotkut lapset tarvitsevat paljon ja yksityiskohtaista ennakointia pystyäkseen lähtemään (siirtymätilanteiden hankaluus), jotkut taas eivät sitten pysty enää keskittymään mihinkään muuhun kuultuaan suunnitelmista ja stressaantuvat kovasti jos ennakoidaan liian aikaisin (jumiutuminen ajatukseen). Nepsylasten vanhemmat tuntevat kyllä oman lapsensa, ja tietävät miten juuri hänen kanssaan kannattaa toimia.

Näissä tapauksissa tosiaan korostuu, ettei lasta tahallaan kiusata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

E ole omilleni mitään pettymyksiä halunnut tuottaa. Kaiken olen antanut, mikä vain on ollut mahdollista. Nyt kaksi jo aikuista lasta ja yksi teini. Luottavat, että minä autan. Vähään ovat tyytyväisiä.

Kyllä maailma opettaa pettymiseen. Eri asia muuten miten kasvattaa itsekkääksi ja huonokäytöksiseksi.

Minä tunnen ihmisiä, jotka yrittävät varjella lapsiaan pettymyksiltä. Ei kerrota etukäteen mistään, koska jos suunnitelmat muuttuisivat, lapsi pettyisi.

Ai sekö on se perustelu sanelupolitiikalle. Luulisi, että lastenkin kanssa pitäisi keskustella suunnitelmista. Kuulostaa hurjalta, jos vanhemmat päättävät, että tänään mennään Tykkimäkeen, vaikka lapsi olisi kertonut kaverilleen, että on kotona ja tulee leikkimään.

Tykkimäkeen mennään silloin, kun vanhemmille sopii. Ei silloin, kun lapsi haluaa. Meillä molemmat ovat töissä ja sen lisäksi huolehditaan omien vanhempien asioista yms. Eli sitten kun vanhemmille on sopiva aika, niin silloin mennään Tykkimäkeen. Meillä lapset ei sanele kodin sääntöjä ja menoja.

Mitä pienempi lapsi, sen enemmän sanellaan. Mitä isompi teini, sen enemmän neuvotellaan.