Onko aikuinen lapsi vastuussa vanhempansa hyvinvoinnista, onnellisuudesta? Velvollinen olemaan yhteydessä?

Pientä dissonanssia lapsellisten puheissa, kun omat lapset ovat kaikki kaikessa ja tärkein asia. maailmassa ja niillä varmistetaan, ettei tarvitse kärsiä yksinäisestä vanhuudesta,  mutta omat vanhemmat ovat pelkkää ongelmajätettä.

Ei tietenkään ole!

Jokaisella on oma elämä ja sitä saa elää haluamallaan tavalla.

Mitä ihmettä juteltavaa sitä edes olisi joka päivä vanhemmilleen. ”Kävin töissä. Ruokatunnilla söin makaronilaatikkoa. Hieman oli ruuhkaa, mutta onneksi kerkesin juuri tasan kuudelta soittamaan, kun muuten hälytät ambulanssinpalokunnanjapoliisin”.

Minusta vanhempien tulee jollain tavoin "ansaita" se, että heidän lapsensa on heihin yhteydessä.  Vanhempiensa hyvinvoinnista tai onnellisuudesta lapsi, ei edes aikuinen lapsi voi ottaa vastuuta. 

"Ansaitsemisella" tarkoitan lähinnä sitä, että vanhemmat ymmärtävät vastuunsa ja käyttäyyvät ja toimivat vastavuoroisesti lasta kunnioittavasti ja arvosavasti, osoittaen, että välittävät; uskoen ja luottaen lapseensa itsenäisenä yksilönä.  Pelkästään se, että on biologinen vanhempi ei yksin riitä "ansioksi"jolla vosi saada lapsen kunnioiuksen ja arvosuksen itselleen ja kuvitella, eä voi käyäytyä lasta kohaan miten tahansa loukkaavasti tai satuttavasti, joko lasta suoraan tai hänen ympärisöään ai muita läheisiään. Tai asumalla ja elämällä etäällä lapsesa kuvitellen, että lapsi kyllä välittää ja rakastaa häntä, koska on biologinen jälkeläinen, eikä mitään muuta sidettä ole.  

Haasteita ja ongelmia tietysti saattaa olla niissä tilaneissa, joissa vanhempi on esimerkiksi hyvin sairas ja on siten kykenemätön toimimaan vastavuoroisesti kun jo pelkästään itsestä huolehtiminen ei tahdo luonnistua 

Kummisetä

Vierailija kirjoitti:

Pientä dissonanssia lapsellisten puheissa, kun omat lapset ovat kaikki kaikessa ja tärkein asia. maailmassa ja niillä varmistetaan, ettei tarvitse kärsiä yksinäisestä vanhuudesta,  mutta omat vanhemmat ovat pelkkää ongelmajätettä.

Palstalla saa paljon lukea myös sitä, kuinka eteviä vanhempia itse ollaan, mutta omat vanhemmat ovat olleet huonoja ja välit heihin ovat etäiset. Todennäköisesti lapset eivät koskaan ajattele vanhempiensa olevan niin hyviä vanhempia, kuin nämä itse kuvittelevat. Palstalaistenkin vanhemmuus asettuisi varmaan erilaiseen valoon, jos heidän lapsiltaan kysyttäisiin. 

Lapsia on myöskin turha ajatella vanhuudenturvana. Joko he huolehtivat tai eivät, sen varaan ei voi mitään laskea. Vanhemmat myös rakastavat lapsiaan enemmän kuin lapset vanhempiaan. Vanhemmuuden ydin kautta historian on kai ollut lähinnä huolehtia jälkikasvusta ja välittää heille rakkautta, jonka avulla he oppivat rakastamaan ja huolehtimaan aikanaan omista jälkeläisistään, ei niinkään vanhemmistaan. Vanhemmat siis turvaavat myös mahdollisten lastenlasten hyvinvointia olemalla hyviä vanhempia ja niin kai sen on luonto tarkoittanutkin. 

Sen verran on porukat nähnyt vaivaa mun eteen että en vois kyllä olla ottamatta vastuuta siitä että saavat vanhoina vähintään tyydyttävää hoitoa/palvelua.

Kukaan ei ole vastuussa toisen aikuisen onnellisuudesta. Onni lähtee ihmisestä itsestään.

Jonkinlaisia velvollisuuksia mielestäni sukulaisuus asettaa, jos taustalla ei ole mitään umpisurkeaa vanhemmuutta. Mutta toisen onnellisuudesta huolehtiminen ei ole yksi niistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pientä dissonanssia lapsellisten puheissa, kun omat lapset ovat kaikki kaikessa ja tärkein asia. maailmassa ja niillä varmistetaan, ettei tarvitse kärsiä yksinäisestä vanhuudesta,  mutta omat vanhemmat ovat pelkkää ongelmajätettä.

Palstalla saa paljon lukea myös sitä, kuinka eteviä vanhempia itse ollaan, mutta omat vanhemmat ovat olleet huonoja ja välit heihin ovat etäiset. Todennäköisesti lapset eivät koskaan ajattele vanhempiensa olevan niin hyviä vanhempia, kuin nämä itse kuvittelevat. Palstalaistenkin vanhemmuus asettuisi varmaan erilaiseen valoon, jos heidän lapsiltaan kysyttäisiin. 

Lapsia on myöskin turha ajatella vanhuudenturvana. Joko he huolehtivat tai eivät, sen varaan ei voi mitään laskea. Vanhemmat myös rakastavat lapsiaan enemmän kuin lapset vanhempiaan. Vanhemmuuden ydin kautta historian on kai ollut lähinnä huolehtia jälkikasvusta ja välittää heille rakkautta, jonka avulla he oppivat rakastamaan ja huolehtimaan aikanaan omista jälkeläisistään, ei niinkään vanhemmistaan. Vanhemmat siis turvaavat myös mahdollisten lastenlasten hyvinvointia olemalla hyviä vanhempia ja niin kai sen on luonto tarkoittanutkin. 

Itse asiassa lapset rakastavat vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lapsiaan. Lapsien on pakko yrittää olla "rakastettavia" pienenä hirveillekin vanhemmille - myöhemmin sitten huomataan, että ei perheen sittenkään sellainen kuuluisi olla. Rakkaus ei yleensä kumminkaan kokonaan katoa, sen rinnalle tulee toisia, vaikeitakin tunteita.

En tiedä, mun äiti soittaa mulle joka päivä, ja sekin on joskus raskasta. Vaikka hänestä pidänkin.

Ei velvollinen, mutta surullista, jos suhde vanhempiin on niin huono, että ei halua sitä tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Sen verran on porukat nähnyt vaivaa mun eteen että en vois kyllä olla ottamatta vastuuta siitä että saavat vanhoina vähintään tyydyttävää hoitoa/palvelua.

Vanhempien kuuluukin nähdä vaivaa ja rakastaa lapsiaan, lapsi ei ole siitä velkaa vanhemmilleen!

Eipä ole rahaa eikä autoa, niin minkäs teet? Semmosta se on tämä nykyaika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pientä dissonanssia lapsellisten puheissa, kun omat lapset ovat kaikki kaikessa ja tärkein asia. maailmassa ja niillä varmistetaan, ettei tarvitse kärsiä yksinäisestä vanhuudesta,  mutta omat vanhemmat ovat pelkkää ongelmajätettä.

Palstalla saa paljon lukea myös sitä, kuinka eteviä vanhempia itse ollaan, mutta omat vanhemmat ovat olleet huonoja ja välit heihin ovat etäiset. Todennäköisesti lapset eivät koskaan ajattele vanhempiensa olevan niin hyviä vanhempia, kuin nämä itse kuvittelevat. Palstalaistenkin vanhemmuus asettuisi varmaan erilaiseen valoon, jos heidän lapsiltaan kysyttäisiin. 

Lapsia on myöskin turha ajatella vanhuudenturvana. Joko he huolehtivat tai eivät, sen varaan ei voi mitään laskea. Vanhemmat myös rakastavat lapsiaan enemmän kuin lapset vanhempiaan. Vanhemmuuden ydin kautta historian on kai ollut lähinnä huolehtia jälkikasvusta ja välittää heille rakkautta, jonka avulla he oppivat rakastamaan ja huolehtimaan aikanaan omista jälkeläisistään, ei niinkään vanhemmistaan. Vanhemmat siis turvaavat myös mahdollisten lastenlasten hyvinvointia olemalla hyviä vanhempia ja niin kai sen on luonto tarkoittanutkin. 

Itse asiassa lapset rakastavat vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lapsiaan. Lapsien on pakko yrittää olla "rakastettavia" pienenä hirveillekin vanhemmille - myöhemmin sitten huomataan, että ei perheen sittenkään sellainen kuuluisi olla. Rakkaus ei yleensä kumminkaan kokonaan katoa, sen rinnalle tulee toisia, vaikeitakin tunteita.

Lapsen riippuvuus vanhemmista on voimakasta, eivätkä lapset ajattele kuten aikuiset. Lapset kyllä rakastavat vanhempiaan ja ovat heille hyvin lojaaleja, sillä lapsille vanhemmat ovat kaiken turvan tuojia. Silti uskon, että vanhemmat rakastavat lapsiaan enemmän (siis normaalit vanhemmat) kuin lapset vanhempiaan. Jos uskaltaa olla realisti, tunnustaa kyllä rakastavansa enemmän omia lapsiaan kuin omia vanhempiaan, eli vanhemman rakkaus on suurempaa kuin lasten. Niin sen kuuluu myös olla, koska jälkeläisten suojelu on luonnollista.

Vanhempi voi olla lapselle raskas taakka jokapäiväisellä soittelulla. Oletuksella olla samanlainen ja elää samanlaista elämää kuin vanhempi. Pyytäminen eri asioihin ja paheksuminen, jos lapsi tekee toisin kuin kuuluu ym.

Jokaisen vanhemman pitäisi pystyä irrottautumaan lapsesta. Lapsi ei ole mikään viihdyke tai ystävä, jonka oletetaan olevan valmis antamaan aikaa, kun itsellä on tylsää.

Vierailija kirjoitti:

Minusta vanhempien tulee jollain tavoin "ansaita" se, että heidän lapsensa on heihin yhteydessä.  Vanhempiensa hyvinvoinnista tai onnellisuudesta lapsi, ei edes aikuinen lapsi voi ottaa vastuuta. 

"Ansaitsemisella" tarkoitan lähinnä sitä, että vanhemmat ymmärtävät vastuunsa ja käyttäyyvät ja toimivat vastavuoroisesti lasta kunnioittavasti ja arvosavasti, osoittaen, että välittävät; uskoen ja luottaen lapseensa itsenäisenä yksilönä.  Pelkästään se, että on biologinen vanhempi ei yksin riitä "ansioksi"jolla vosi saada lapsen kunnioiuksen ja arvosuksen itselleen ja kuvitella, eä voi käyäytyä lasta kohaan miten tahansa loukkaavasti tai satuttavasti, joko lasta suoraan tai hänen ympärisöään ai muita läheisiään. Tai asumalla ja elämällä etäällä lapsesa kuvitellen, että lapsi kyllä välittää ja rakastaa häntä, koska on biologinen jälkeläinen, eikä mitään muuta sidettä ole.  

Haasteita ja ongelmia tietysti saattaa olla niissä tilaneissa, joissa vanhempi on esimerkiksi hyvin sairas ja on siten kykenemätön toimimaan vastavuoroisesti kun jo pelkästään itsestä huolehtiminen ei tahdo luonnistua 

Kummisetä

Olen äiti ja mummu, olen sitä mieltä, että myös lasten on ansaittava se, että yhteyksiä vanhemmat/isovanhemmat pitävät.

Emme ole hoitoautomaatteja, emme automaattisia lainojen takaajia, emme ilmaisia remonttiapureita jne., emme automaattisia kalliitten harrastusvälineitten ostajia lapsenlapsille.

Jos asiat on tasapainossa, juttu toimii.

EI TODELLAKAAN OLE

T. Kaltoinkohtelevien lapsenhakkaajien aikuinen lapsi, jonka vanhemmat nyt sitten vaativat apua ja seuraa vanhuksina

Vierailija kirjoitti:

Ei velvollinen, mutta surullista, jos suhde vanhempiin on niin huono, että ei halua sitä tehdä.

Se on ihan niiden vanhempien syy.

T. Narsistin lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vanhempi voi olla lapselle raskas taakka jokapäiväisellä soittelulla. Oletuksella olla samanlainen ja elää samanlaista elämää kuin vanhempi. Pyytäminen eri asioihin ja paheksuminen, jos lapsi tekee toisin kuin kuuluu ym.

Jokaisen vanhemman pitäisi pystyä irrottautumaan lapsesta. Lapsi ei ole mikään viihdyke tai ystävä, jonka oletetaan olevan valmis antamaan aikaa, kun itsellä on tylsää.

Olen samaa mieltä.

Minä muutin vaativista lapsistani kauas. Myin talon ja mökin (olin erossa ne itselleni lunastanut) , olivat lapsille jokaikisen viikonlopun vierailukohde, tultiin pe iltana ja lähdettiin sunnuntaina. Minulla ei ollut omaa elämää ollenkaan, viikot siivosin ja toivuin.

Nyt asun kaupungissa riittävän kaukana. Kun lapset ilmoittavat vierailuista, kerron, että juu nähdään kaupungilla, käydään syömässä.

Ja rahani käytän viimeistä killinkiä myöten, asun vuokralla, ettei jää perittävää. Vaihdan pienempään, kun kunto huononee, nyt on iso kolmio arvotalosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempi voi olla lapselle raskas taakka jokapäiväisellä soittelulla. Oletuksella olla samanlainen ja elää samanlaista elämää kuin vanhempi. Pyytäminen eri asioihin ja paheksuminen, jos lapsi tekee toisin kuin kuuluu ym.

Jokaisen vanhemman pitäisi pystyä irrottautumaan lapsesta. Lapsi ei ole mikään viihdyke tai ystävä, jonka oletetaan olevan valmis antamaan aikaa, kun itsellä on tylsää.

Olen samaa mieltä.

Minä muutin vaativista lapsistani kauas. Myin talon ja mökin (olin erossa ne itselleni lunastanut) , olivat lapsille jokaikisen viikonlopun vierailukohde, tultiin pe iltana ja lähdettiin sunnuntaina. Minulla ei ollut omaa elämää ollenkaan, viikot siivosin ja toivuin.

Nyt asun kaupungissa riittävän kaukana. Kun lapset ilmoittavat vierailuista, kerron, että juu nähdään kaupungilla, käydään syömässä.

Ja rahani käytän viimeistä killinkiä myöten, asun vuokralla, ettei jää perittävää. Vaihdan pienempään, kun kunto huononee, nyt on iso kolmio arvotalosta.

Samoin tein minä.

Nyt ehtii harrastaa ja matkustaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempi voi olla lapselle raskas taakka jokapäiväisellä soittelulla. Oletuksella olla samanlainen ja elää samanlaista elämää kuin vanhempi. Pyytäminen eri asioihin ja paheksuminen, jos lapsi tekee toisin kuin kuuluu ym.

Jokaisen vanhemman pitäisi pystyä irrottautumaan lapsesta. Lapsi ei ole mikään viihdyke tai ystävä, jonka oletetaan olevan valmis antamaan aikaa, kun itsellä on tylsää.

Olen samaa mieltä.

Minä muutin vaativista lapsistani kauas. Myin talon ja mökin (olin erossa ne itselleni lunastanut) , olivat lapsille jokaikisen viikonlopun vierailukohde, tultiin pe iltana ja lähdettiin sunnuntaina. Minulla ei ollut omaa elämää ollenkaan, viikot siivosin ja toivuin.

Nyt asun kaupungissa riittävän kaukana. Kun lapset ilmoittavat vierailuista, kerron, että juu nähdään kaupungilla, käydään syömässä.

Ja rahani käytän viimeistä killinkiä myöten, asun vuokralla, ettei jää perittävää. Vaihdan pienempään, kun kunto huononee, nyt on iso kolmio arvotalosta.

Vähän sama tilanne. Lapset haukkuivat minut pystyyn kun myin mökin pois, rikkaa eivät siellä ristiin laittaneet, mutta koko kesän olisivat käyttäneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pientä dissonanssia lapsellisten puheissa, kun omat lapset ovat kaikki kaikessa ja tärkein asia. maailmassa ja niillä varmistetaan, ettei tarvitse kärsiä yksinäisestä vanhuudesta,  mutta omat vanhemmat ovat pelkkää ongelmajätettä.

Palstalla saa paljon lukea myös sitä, kuinka eteviä vanhempia itse ollaan, mutta omat vanhemmat ovat olleet huonoja ja välit heihin ovat etäiset. Todennäköisesti lapset eivät koskaan ajattele vanhempiensa olevan niin hyviä vanhempia, kuin nämä itse kuvittelevat. Palstalaistenkin vanhemmuus asettuisi varmaan erilaiseen valoon, jos heidän lapsiltaan kysyttäisiin. 

Lapsia on myöskin turha ajatella vanhuudenturvana. Joko he huolehtivat tai eivät, sen varaan ei voi mitään laskea. Vanhemmat myös rakastavat lapsiaan enemmän kuin lapset vanhempiaan. Vanhemmuuden ydin kautta historian on kai ollut lähinnä huolehtia jälkikasvusta ja välittää heille rakkautta, jonka avulla he oppivat rakastamaan ja huolehtimaan aikanaan omista jälkeläisistään, ei niinkään vanhemmistaan. Vanhemmat siis turvaavat myös mahdollisten lastenlasten hyvinvointia olemalla hyviä vanhempia ja niin kai sen on luonto tarkoittanutkin. 

Itse asiassa lapset rakastavat vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lapsiaan. Lapsien on pakko yrittää olla "rakastettavia" pienenä hirveillekin vanhemmille - myöhemmin sitten huomataan, että ei perheen sittenkään sellainen kuuluisi olla. Rakkaus ei yleensä kumminkaan kokonaan katoa, sen rinnalle tulee toisia, vaikeitakin tunteita.

Lapsen riippuvuus vanhemmista on voimakasta, eivätkä lapset ajattele kuten aikuiset. Lapset kyllä rakastavat vanhempiaan ja ovat heille hyvin lojaaleja, sillä lapsille vanhemmat ovat kaiken turvan tuojia. Silti uskon, että vanhemmat rakastavat lapsiaan enemmän (siis normaalit vanhemmat) kuin lapset vanhempiaan. Jos uskaltaa olla realisti, tunnustaa kyllä rakastavansa enemmän omia lapsiaan kuin omia vanhempiaan, eli vanhemman rakkaus on suurempaa kuin lasten. Niin sen kuuluu myös olla, koska jälkeläisten suojelu on luonnollista.

Niin, kyllä aikuinen, jolla on lapsia rakastaa yleensä omia lapsiaan enemmän kuin omia vanhempiaan ja olet oikeassa, että se on luonnon järjestys. Mutta on se lapsen riippuvainen rakkaus omaa vanhempaa kohtaan hyvin tunnepitoista ja ehdotonta, se ehkä aikuistuttua ja itsenäistyttyä muuttaa muotoaan ja haalistuu muiden ihmissuhteiden tullessa tilalle. Varsinkin, kun alkaa työstää niitä asioita rationaaliselta kannalta ja nähdä oman vanhemman hyvinkin epätäydellisenä ihmisenä.

Joillainhan käy niinkin, että suhde omaan vanhempaan vaan syvenee aikuisuudessa. Ehkä näin käy niillä, joilla suhde on alkujaan aika särötön ja siirtymä aikuisuuteen ja erilaiseen suhteeseen sujuu ilman kapuloita rattaissa.

Loppupäätelmäni on se, että rakkauden vahvuus määräytyy ja muokkautuu elämän varrella pitkälti sen kannalta, että mikä on selviämisen kannalta hyödyllisintä.