Lue keskustelun säännöt.
Millaista yli 60-vuotiaana kun lapset muuttaneet pois kotoa?
04.06.2021 |
Miltä se tuntuu ja mikä helpottaa? Haluaisin ymmärtää paremmin äitiäni, joka vaikuttaa masentuneelta vaikka tapaamme noin kerran viikossa. Hänellä ei ole miestä ja vain naapureita ystäviniä. Sanoi että ikävöi minua ja haluaisin että kävisin päivittäin kylässä mutta en kerkeä millään sillä pitää elää omaa elämääkin.
Kommentit (57)
Vierailija kirjoitti:
Olisiko niin, että tuleva vanhuus pelottaa. Olen itse nelikymppinen ja lapsi muutti pois, minusta on vain ihan kivaa😊 Hänellä on asiat kunnossa ja meillä hyvät välit. Minä saan elää mukavaa aikuiselämää, luultavasti pääsen isoäidiksikin aika nuorena. Ei valittamista.
Mitä voisi tehdä ettei pelota paljon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kyllä oli helpottavaa (toki haikeaakin), kun viimeinen lapsemme lähti toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Oli tunne, että olimme kasvatusurakkamme tehneet. Olin kyllä tuohon aikaan vielä töissäkin, joten sitä "tyhjää pesää" ei ehtinyt paljon miettiäkään. Moni asia tietysti muuttui, kun jäin mieheni kanssa kaksistaan; enää eivät nuorten kaverit rimputtaneet ovikelloa, ostin kotiin liikaa ruokaa jne.
Onko ap äitisi vielä töissä, onko hänellä omia ystäviä, harrastuksia? Voisiko äitisi käydä keskustelemassa vaikka asiantuntijan kanssa? Nyt tuntuu, että ripustautuu sinuun ap liikaa. Oletko ainoa lapsi?
Vierailija kirjoitti:
Minusta kyllä oli helpottavaa (toki haikeaakin), kun viimeinen lapsemme lähti toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Oli tunne, että olimme kasvatusurakkamme tehneet. Olin kyllä tuohon aikaan vielä töissäkin, joten sitä "tyhjää pesää" ei ehtinyt paljon miettiäkään. Moni asia tietysti muuttui, kun jäin mieheni kanssa kaksistaan; enää eivät nuorten kaverit rimputtaneet ovikelloa, ostin kotiin liikaa ruokaa jne.
Onko ap äitisi vielä töissä, onko hänellä omia ystäviä, harrastuksia? Voisiko äitisi käydä keskustelemassa vaikka asiantuntijan kanssa? Nyt tuntuu, että ripustautuu sinuun ap liikaa. Oletko ainoa lapsi?
No naapurit on niitä ystäviä. Mutta eivät kai ole kovin läheisiä. Ei ole harrastuksia juuri. Olen ainoa lapsi T: AP
No tota oon 46v. kun lapsi on täysi-ikäinen. Toivon että muuttaisi vähän nopeammin pois, eikä vasta kun oon yli 60v. 😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko niin, että tuleva vanhuus pelottaa. Olen itse nelikymppinen ja lapsi muutti pois, minusta on vain ihan kivaa😊 Hänellä on asiat kunnossa ja meillä hyvät välit. Minä saan elää mukavaa aikuiselämää, luultavasti pääsen isoäidiksikin aika nuorena. Ei valittamista.
Mitä voisi tehdä ettei pelota paljon?
Houkutella häntä ihmisten ilmoille, etsiä joku kiva harrastus. Onko äidissä tapahtunut joku muutos lähi aikoina, vai onko aina tukeutunut sinuun ap?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen lähes kuuskymppinen mutta tykkään olla yksinkin. Toki luonani käy ystäviä viettämässä välillä aikaa. No, korona-aikaan enempi puhelin yhteyksissä oltu. Lisäksi tapailen miesystävääni aika ajoin. Aikuinen lapsi käy perheineen pari kertaa kuussa. Kaikki hyvin siis😃
Miksi pitäisi odottaa 60 vuotiaaksi? Minun nuorin lapseni lähtee kun olen 46v ja vanhemmat lapset on asuneet jo muutamia vuosia itsekseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko niin, että tuleva vanhuus pelottaa. Olen itse nelikymppinen ja lapsi muutti pois, minusta on vain ihan kivaa😊 Hänellä on asiat kunnossa ja meillä hyvät välit. Minä saan elää mukavaa aikuiselämää, luultavasti pääsen isoäidiksikin aika nuorena. Ei valittamista.
Mitä voisi tehdä ettei pelota paljon?
Houkutella häntä ihmisten ilmoille, etsiä joku kiva harrastus. Onko äidissä tapahtunut joku muutos lähi aikoina, vai onko aina tukeutunut sinuun ap?
En tiedä mitä yli 60 vuotiaat tai äitini tykkäisi harrastaa. :( Ei ole tapahtunut mitään muutosta? Kyllä, minuun tukeutuu. T: AP
Helpotushan se oli, vihdoinkin elämä on taas kokonaan itsellä. Olen töissä vielä ainakin 5 vuotta, olen aloittanut uuden harrastuksen ja nyt on aikaa omalle iäkkäälle äidille.
Ainoa ahdistava asia ovat tyttäret, jotka jotenkin olettavat, että viikonloppuisin haluan käydä luonaan, molempien luokse on noin 2 tunnin matka. Haluaisin nauttia pitkistä olemisviikonlopuista, mutta ei käy, kun tyttärellä on suunnitelmia, niin luokseen pitää lähteä tai saa kuulla olevansa huono äiti.
Minä päästäisin jo irti, aikuisille lapsille se tuntuu olevan hankalampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vasta 58, mutta jo viimeiset 15 vuotta aikuinen lapseni on asunut muualla. Millaista on? Arki kuluu töissä, ei ole vapaa-ajan ongelmia. Vapaa-ajalla ennen koronaa matkustelin paljon, nyt se on rajoittunut kotimaassa matkustamiseen. Tänä ja ensi viikonloppuna en lähde reissuun, kun on vaalihommia, mutta tälle alkukesälle on tullut jo tehtyä kolme lyhyttä kotimaanmatkaa. Jos on turvallista lähteä ulkomaille niin lomalla sitten autolla Baltian maihin ja Puolaan tai Saksan kautta jonnekin.
Harrastuksetkin ovat tauolla, normaalisti käyn elokuvissa, keikoilla, konserteissa, näyttelyissä ja usein ulkona syömässä. Nykyisin puolison kanssa mutta ennen häntä yksin ja ystävien kanssa.
Aikuista lastani tapaan muutaman kerran vuodessa. Meillä on jonkin verran välimatkaa. Soittelemme ehkä kerran kuukaudessa, whatsappin kautta vaihtelemme viestiä vähän useammin.
Työni on hyvin sosiaalista, joten vapaa-ajalla en jaksa tavata ihmisiä kovin paljon livenä. Mieluummin luen, hoidan puutarhaa ja ulkoilen koirani kanssa. Opiskelen työn ohella erikoisammattitutkintoa. Olen myös mukana politiikassa paikallistasolla.
Matkailun lisäksi kesällä retkeilemme. Yövymme teltassa, patikoimme. Ei mitään pitkiä päivämatkoja, kymmenisen kilometriä päivässä on meille ihan riittävä matka. Puolisolla on 1100 kuutioinen moottoripyörä, minulla pienempi, mutta omaani en ole tänä kesänä vielä edes ottanut liikenteeseen. Viime kesänä tuli niilläkin tehtyä pari retkeä.
Oon 66-vuotias, tein lapset nuorena ja koin kaiken ihanan silloin ja olin heidän kanssaan, tulin mummiksi myöhään, vasta kolme vuotta sitten nyt nautin, ei ole töitä riesana voin auttaa niin paljon kuin tahtovat. Talous on kunnossa, olen eläkkeellä, nyt hassaan lapsenlapsiin.
Tämä on ihanaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tykkäsin, kun lapset muuttivat pois kotoa, vaikka heitä paljon rakastankin.
On paljon helpompaa, ei jatkuvaa aikataulujen sovittelua, aterioiden suunnittelua. Kaikki eivät olleet yhtä aikaa syömässä, joten ruoan piti olla helposti lämmitettävää.
Ainaista pyykin lajittelua ja pesua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta kyllä oli helpottavaa (toki haikeaakin), kun viimeinen lapsemme lähti toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Oli tunne, että olimme kasvatusurakkamme tehneet. Olin kyllä tuohon aikaan vielä töissäkin, joten sitä "tyhjää pesää" ei ehtinyt paljon miettiäkään. Moni asia tietysti muuttui, kun jäin mieheni kanssa kaksistaan; enää eivät nuorten kaverit rimputtaneet ovikelloa, ostin kotiin liikaa ruokaa jne.
Onko ap äitisi vielä töissä, onko hänellä omia ystäviä, harrastuksia? Voisiko äitisi käydä keskustelemassa vaikka asiantuntijan kanssa? Nyt tuntuu, että ripustautuu sinuun ap liikaa. Oletko ainoa lapsi?
No naapurit on niitä ystäviä. Mutta eivät kai ole kovin läheisiä. Ei ole harrastuksia juuri. Olen ainoa lapsi T: AP
Tuo on vaikea tilanne, kun vanhempi ripustautuu liikaa lapseensa. Ja jos on vasta n 60 v niin ei tuo vielä ole edes korkea ikä. Sinun pitäisi voida elää nyt omaa elämääsi, jos äitisi on vielä hyvässä kunnossa. Parinkymmenen vuoden päästä äidin oikeasti ikääntyessä joudut varmaan ottamaan enemmän vastuuta äidistäsi. Nyt neuvoisin hakemaan äidille apua (jos vaikka masentunut )ja tuosta ikävää sinua kohtaan olisi hyvä puhua jonkun kanssa. Voisit kannustaa äitiä harrastuksiin ja kanssakäymisiin muiden ihmisten kanssa. Voisiko mennä mukaan vaikka SPR:n toimintaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on neljä lasta, joista vanhin on nyt 29 ja nuorin 21.
Ensimmäiset viikot sen jälkeen kun viimeinen muutti pois olivat hyvin erikoisia. Oudon hiljaisia ja melkein 30v käytetyistä rutiineista oli vaikea päästä eroon. Oli erikoista keittää kahvia vain itselle ja pyörittelin peukaloita, kun ei ollut ketään herätettävää. Samoin illalliselle ei ollutkaan seuraa eikä korttipeliin kaveria.
Toisaalta oli ihanaa kun viikonloppuna ei tarvinnut miettiä miten sujuu, tulevatko kotiin jne. Vaikka olihan tähänkin tottumista. Muutamassa kuukaudessa löytyivät uudet rutiinit ja vuosien saatossa olen kokeillut erilaisia harrastuksia ja järjestötoimintaa ym.
Lapset asuvat kaikki parin tunnin matkan päässä. Joskus tulevat porukalla viikonloppuisin käymään ja kesäisin yritetään järjestää jotain erikoisempaa tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta kyllä oli helpottavaa (toki haikeaakin), kun viimeinen lapsemme lähti toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Oli tunne, että olimme kasvatusurakkamme tehneet. Olin kyllä tuohon aikaan vielä töissäkin, joten sitä "tyhjää pesää" ei ehtinyt paljon miettiäkään. Moni asia tietysti muuttui, kun jäin mieheni kanssa kaksistaan; enää eivät nuorten kaverit rimputtaneet ovikelloa, ostin kotiin liikaa ruokaa jne.
Onko ap äitisi vielä töissä, onko hänellä omia ystäviä, harrastuksia? Voisiko äitisi käydä keskustelemassa vaikka asiantuntijan kanssa? Nyt tuntuu, että ripustautuu sinuun ap liikaa. Oletko ainoa lapsi?
No naapurit on niitä ystäviä. Mutta eivät kai ole kovin läheisiä. Ei ole harrastuksia juuri. Olen ainoa lapsi T: AP
Tuo on vaikea tilanne, kun vanhempi ripustautuu liikaa lapseensa. Ja jos on vasta n 60 v niin ei tuo vielä ole edes korkea ikä. Sinun pitäisi voida elää nyt omaa elämääsi, jos äitisi on vielä hyvässä kunnossa. Parinkymmenen vuoden päästä äidin oikeasti ikääntyessä joudut varmaan ottamaan enemmän vastuuta äidistäsi. Nyt neuvoisin hakemaan äidille apua (jos vaikka masentunut )ja tuosta ikävää sinua kohtaan olisi hyvä puhua jonkun kanssa. Voisit kannustaa äitiä harrastuksiin ja kanssakäymisiin muiden ihmisten kanssa. Voisiko mennä mukaan vaikka SPR:n toimintaan?
Olen muuttamassa ulkomaille parinkymmenen vuoden päästä T:AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta kyllä oli helpottavaa (toki haikeaakin), kun viimeinen lapsemme lähti toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Oli tunne, että olimme kasvatusurakkamme tehneet. Olin kyllä tuohon aikaan vielä töissäkin, joten sitä "tyhjää pesää" ei ehtinyt paljon miettiäkään. Moni asia tietysti muuttui, kun jäin mieheni kanssa kaksistaan; enää eivät nuorten kaverit rimputtaneet ovikelloa, ostin kotiin liikaa ruokaa jne.
Onko ap äitisi vielä töissä, onko hänellä omia ystäviä, harrastuksia? Voisiko äitisi käydä keskustelemassa vaikka asiantuntijan kanssa? Nyt tuntuu, että ripustautuu sinuun ap liikaa. Oletko ainoa lapsi?
No naapurit on niitä ystäviä. Mutta eivät kai ole kovin läheisiä. Ei ole harrastuksia juuri. Olen ainoa lapsi T: AP
Tuo on vaikea tilanne, kun vanhempi ripustautuu liikaa lapseensa. Ja jos on vasta n 60 v niin ei tuo vielä ole edes korkea ikä. Sinun pitäisi voida elää nyt omaa elämääsi, jos äitisi on vielä hyvässä kunnossa. Parinkymmenen vuoden päästä äidin oikeasti ikääntyessä joudut varmaan ottamaan enemmän vastuuta äidistäsi. Nyt neuvoisin hakemaan äidille apua (jos vaikka masentunut )ja tuosta ikävää sinua kohtaan olisi hyvä puhua jonkun kanssa. Voisit kannustaa äitiä harrastuksiin ja kanssakäymisiin muiden ihmisten kanssa. Voisiko mennä mukaan vaikka SPR:n toimintaan?
'
Kerran kysyin että haluiaisko harrastaa jotain tai mennä johonkin missä on omanikäisiä niin vastaus oli ei. T:AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko niin, että tuleva vanhuus pelottaa. Olen itse nelikymppinen ja lapsi muutti pois, minusta on vain ihan kivaa😊 Hänellä on asiat kunnossa ja meillä hyvät välit. Minä saan elää mukavaa aikuiselämää, luultavasti pääsen isoäidiksikin aika nuorena. Ei valittamista.
Mitä voisi tehdä ettei pelota paljon?
Houkutella häntä ihmisten ilmoille, etsiä joku kiva harrastus. Onko äidissä tapahtunut joku muutos lähi aikoina, vai onko aina tukeutunut sinuun ap?
En tiedä mitä yli 60 vuotiaat tai äitini tykkäisi harrastaa. :( Ei ole tapahtunut mitään muutosta? Kyllä, minuun tukeutuu. T: AP
No voisitko ihan kysyä, millaista toimintaa haluaa? Tykkääkö käsitöistä, lukemisesta, kielistä, uimisesta, liikunnasta? Sellaisia juttujahan me +60 v harrastamme. Joko äitisi kuuntelee Bookbeatia? Sieltä äänikirjojen maailmasta löytyy monenlaista virikettä.
Olen myös yksinasuva, yksinäinen aikuisten lasten äiti.
Lapset ovat hajaantuneet maailmalle, kuka minnekin.
Myönnän masentuneeni koronan aikaan, kun ei päässyt mihinkään.
En silti roiku lapsissani, olen aina ollut hyvin itsenäinen ihminen.
(Siksi varmaan miehetkään eivät ole jääneet...)
Inhoan järjestötoimintaa ja kaikenmaailman kissanristiäisiä. Olen mieleltäni nuori, ja harmittaa kun nuoret ovat kauheita ikäras isteja.
Yksinään en rupea enää mihinkään suurisuuntaisiin hankkeisiin, kuten kotieläin tai kesämökki.
Nekin on jo nähty ja todettu, että yksinäiselle ihan liikaa vaivaa ja rahanmenoa. En minä tekemistä sinänsä kaipaa, vaan yhteyttä muihin ihmisiin, mieluusti tietty kiinnostaviin ja samanhenkisiin!
t. eläkeläisnuori ;-)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta kyllä oli helpottavaa (toki haikeaakin), kun viimeinen lapsemme lähti toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Oli tunne, että olimme kasvatusurakkamme tehneet. Olin kyllä tuohon aikaan vielä töissäkin, joten sitä "tyhjää pesää" ei ehtinyt paljon miettiäkään. Moni asia tietysti muuttui, kun jäin mieheni kanssa kaksistaan; enää eivät nuorten kaverit rimputtaneet ovikelloa, ostin kotiin liikaa ruokaa jne.
Onko ap äitisi vielä töissä, onko hänellä omia ystäviä, harrastuksia? Voisiko äitisi käydä keskustelemassa vaikka asiantuntijan kanssa? Nyt tuntuu, että ripustautuu sinuun ap liikaa. Oletko ainoa lapsi?
No naapurit on niitä ystäviä. Mutta eivät kai ole kovin läheisiä. Ei ole harrastuksia juuri. Olen ainoa lapsi T: AP
Tuo on vaikea tilanne, kun vanhempi ripustautuu liikaa lapseensa. Ja jos on vasta n 60 v niin ei tuo vielä ole edes korkea ikä. Sinun pitäisi voida elää nyt omaa elämääsi, jos äitisi on vielä hyvässä kunnossa. Parinkymmenen vuoden päästä äidin oikeasti ikääntyessä joudut varmaan ottamaan enemmän vastuuta äidistäsi. Nyt neuvoisin hakemaan äidille apua (jos vaikka masentunut )ja tuosta ikävää sinua kohtaan olisi hyvä puhua jonkun kanssa. Voisit kannustaa äitiä harrastuksiin ja kanssakäymisiin muiden ihmisten kanssa. Voisiko mennä mukaan vaikka SPR:n toimintaan?
'
Kerran kysyin että haluiaisko harrastaa jotain tai mennä johonkin missä on omanikäisiä niin vastaus oli ei. T:AP
Silloin hän on tehnyt valintansa. Äitisi on aikuinen ihminen ja valitsee itse, miten elämänsä käyttää. Kuten joku muu edellä kommentoi, nyt voit vihjata erilaisista vaihtoehdoista mutta enempää et voi eikä sinun tarvitse tehdä. Eri asia sitten, kun hän on oikeasti sinusta riippuvainen fyysisen tai henkisen kunnon heikennyttyä (esim. muistisairauden takia).
Olisiko niin, että tuleva vanhuus pelottaa. Olen itse nelikymppinen ja lapsi muutti pois, minusta on vain ihan kivaa😊 Hänellä on asiat kunnossa ja meillä hyvät välit. Minä saan elää mukavaa aikuiselämää, luultavasti pääsen isoäidiksikin aika nuorena. Ei valittamista.