Lue keskustelun säännöt.
Millainen teidän asperger-aviomies (tai piirteinen) on tunnetasolla? Auttakaa :(
15.04.2021 |
Nyt tulee tilitystä.
Mulla on mies jolla on selviä autismikirjon piirteitä( Ei puhu tai näytä tunteitaan mutta loukkaantuu herkästi jos häntä kohdellaan hänen itsensä mukaan huonosti, ei näe syy-seuraussuhteita, ajattelee ensimmäisenä itseään ja omasta vankasta näkökulmastaan, ei ole empatiaa paljon muita kuin kissoja kohtaan, ei ole hyvä missään muussa kuin mopojen korjaamisessa mutta suurempia ei ala opettelemaan).
Ollaan oltu 15 vuotta naimisissa ja meillä on kaksi poikaa joista toisella on Asperger. Poika on selkeästi perinyt sen isältään ja ukiltaan. MIes ei vain millään halua myöntää tätä asiaa vaikka hän itse ja poika ovat kuin kaksi marjaa. Näiden kahden ei voi mitenkään olettaa saavan selkoa mistään asiasta jos toisen täytyy selittää toiselle jotain muuta kuin teknistä faktoihin perustuvaa asiaa. MIes ei myöskään suostu huolehtimaan pojan asioista ja aina kuuluu mankuminen ettei osaa, eikä halua opetella. Mentaliteetti on "jos siitä ei puhuta, sitä ei ole olemassa". Eli pojalla ei ole aspergeria, mitään kelan lappuja hän ei täytä koska ei osaa ja ei halua opetella. Mitään pojan arkea tukevaa uutta entisistä rutiineista poikkeavaa ei opetella koska isä ei halua, joten muidenkaan ei tarvitse. Ei tarvitse mitään parisuhdeasioita puhua koska sitä ei ole, naimisiinmeno on vain rituaali kun anoppi halusi sitä. Huh ja huoh :( Mutta silti minä en saisi hänen mukaan juosta vieraissa (no en oikeasti) koska me ollaan yhdessä. Hän saa olla yhteyksissä entisiin koska ei se mulle kuulu. MInä en saisi koska se on pettämistä. Mutta avioliiton kukkaa ei tarvitse kastella, se on paperilla merkitty ihan virastossa mutta ei se tarkoita käytännössä mitään hänelle.
Mies on kohta 40v ja minä olen hänen äitinsä ja kusitolppansa. Mies on omalla tavallaan hoitanut vain hänen mielestään miehille kuuluvat hommat koska hänellä on mustavalkoinen jako miesten ja naisten töihin. Tasan ne jotka hän osaa, kyllä emäntä hoitaa kaiken muun. KAIKEN muun.
Onko muilla tällaista yhtä tunteetonta menoa? Tiedän, ei se mitään auttaisi jos mies menisi testeihin ja saisi lapun jossa lukee diagnoosi. Mutta kun hän ei ymmärrä että maailma ei pyöri hänen ympärillään. Ja hänen käytös on suoraan yhteydessä myös poikiensa elämään ja kehitykseen. Mun panos ei riitä kun minä olen vain 50% vanhemmista.
Voisiko joku muu kertoa millaista teidän arki on asperger-piirteisen kanssa?
Pitää nyt vähän kehua miestä, hän kuitenkin on ihan ok puoliso. Kestettävissä oleva autettava hönö. En vaihtaisi vaikka välillä vähän ketuttaa. Häneen tätä ei kannata purkaa koska ahdistuu vaan. Ja kertoo anopille :(
Kommentit (48)
No, on varmaan aika turha miettiä, onko miehellä Asperger vai ei, sillä se on hänen asiansa. Eikä mikään diagnoosi suoraan selitä käytöstä. Omalla teinipojallani on Asperger ja vaikka hänen ajattelunsa on aika joko-tai, niin ei se tee hänestä piittaamatonta ihmistä. Aspergerit eivät "pääse toisen pään sisään", mutta ainakin poikani on ihan näkyvästi pahoillaan, jos pahoittaa toisen mielen. Sanoisin, että miehesi käytöstä ei selitä mikään diagnoosi vaan paremmin ehkä kasvatus (jos isänsä on samantapainen) ja se, että hän on saanut noinkin kauan viettää avioliitossa täysin itsekeskeistä elämää. En lähtisi vaatimaan tuollaiselta mieheltä mitään lasten suhteen, jos ei häntä kiinnosta, itsepä saa sitten vanhana marista, kun ei lapset hänestä piittaa. Minun käy aina sääli lapsia, joiden isä tekee vanhemman juttuja täysin vastentahtoisesti, kyllä siinä lapselle tulee tunne, ettei ole rakastettu, vaikka näennäisesti toimitaan kuten pitää. Parempi on olla ilman sellaista vanhempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei keneltäkään tarvitse sietää tuollaista käytöstä, edes aspergerilta. Tee hänelle selväksi, että hänen pitää opetella tekemään asioita itse, ja että et ole hänen äitinsä.
Huh huh ap, otan osaa. Samassa veneessä ollaan täällä, tosin sillä erotuksella että meidän lapsi on onneksi "normaali". Ongelmia on tosin tästäkin seurannut, kun mies elää ajatusmaailmaltaan aivan eri planeetalla kuin lapsi ja siitää seuraa päivittäisiä konflikteja. Itse olen osannut sumplia miehen outoksien kanssa ja antanut mennä kaikki monologit, inttämiset ja jumitukset toisesta korvasta sisään jne. Lapsi ei ymmärrä, miksi isä on sellainen kuin on ja ärsyyntyy, kun mies jankkaa jostakin aivan pikkuasiasta. Hyvänä esimerkkinä se, kun lapsi ei yhtäkkiä halunnutkaan ottaa ketsuppia. Mies alkoi ruokapöydässä tentata syytä tähän ja lapsen "emmä vaan haluu" ei riittänyt. Mies kuulusteli lasta ja haki syitä koulukavereista ja loppujen lopuksi tämä jaarittelu rönsyili näiden kavereiden perheisiin, omaisuuteen yms. Lapsi hermostui ja lopetti syömisen, mies suuttui tästä ja alkoi huutaa. Tässä vaiheessa minulta paloi käpy ja tiuskaisin miehelle, että anna nyt toiselle ruokarauha. Sitten alkoi uudenlainen jankutus, jossa mies toistelee minun sanojani tyyliin ruokarauharauharauha. Että joo.
Varmaan joku ihmettelee, että miksi ihmeessä menin miehen kanssa yhteen, mutta täytyy sanoa ettei meininki ollut näin pahaa silloin nuorempana!
Olen joskus vastaavaan ketjuun palstalla kirjoittanutkin ja samantapaisessa tilanteessa olen.
Mun mies on koulutettu, hyvässä työssä, haluaa olla hyvä aviomies ja isä. Mutta tähän se jääkin, mies sanoo, että hän haluaa ja yrittää, mutta missään se ei oikein näy.
Tapasimme nuorina ja mies oli kiva, keskusteleva, muita huomioon ottava ja asiansa hoitava.
Mun oma lapsuuden perheeni oli täynnä riitoja, huutoa ja räjähdysalttiin isän väistelyä, joten rauhallinen, hiljainen, mietteliäskin seurustelukumppani viehätti minua tavattomasti.
Ne As-piirteet tulivat enemmän esiin lastemme synnyttyä, en nuorena ymmärtänyt, että mies joka hoitaa omat asiansa, ei välttämättä koskaan hoida kenenkään muun asioita. Sitähän vanhemmuus pitkästi on.
Se keskustelevaisuuskin on kuivahtanut kauan sitten, ja kaipaisin kyllä kovasti ihan vain juttelua, tunteisiin vastaamista ja sitä että huomaisi mitä muut tarvitsevat, mitä kotona tapahtuu, mitä kotona pitäisi tehdä.
Tekee yleensä jos pyytää, mutta on raskasta aina joutua pyytämään.
Olen ennenkin maininnut vastaavassa keskustelussa kuinka olematonta parisuhde ja vanhemmuus on miehen kanssa, joka ei keskustele, jolla ei ole kykyä yhteistyöhön tai kompromisseihin, ja jonka empatiakyky on myös kadonnut johonkin seurusteluaikojen jälkeen.
Ymmärrän hyvin myös aloittajan pointin siitä, että jos mies ei näe ongelmaa, siitä ei puhuta, ongelmaa ei silloin ole. Mun mies tekee tuota samaa. Ja jos jostain pitäisi todella keskustella, kuten nyt perheissä ja parisuhteissa välillä tapahtuu, mies saattaa vain kääntää selän ja kävellä pois.
Nykyisin teenkin niin, että jos jotain pitää tehdä tai päättää, teen ja päätän ja hoidan asian miten parhaaksi näen. Ei todellakaan ihanteellista, mutta pakon sanelemaa. Aika monet asiat hoidan myös niin, että ne ovat vain need-to-know-basis, helpommalla pääsen.
Eroa olen harkinnut useinkin, mutta edellä mainitut seikat tekisivät erosta niin kammottavan työmaan, etten vain yksinkertaisesti ole jaksanut.
Lapsemme ovat teinejä ja uskon että erotilanteessa mieheni tekisi myös heidän elämästään hankalaa.
Olen nähnyt mieheltäni sellaista itsekkyyttä ajoittain, jossa edes omien lasten tarpeet eivät ole menneet omien haluamisten edelle.
Mieluummin olen itse puskurina miehen ja lapsien välissä. Kun teinit lähtevät opiskelemaan, lähden varmaan itsekin.
Pahoittelut Ap, ettei minulla ole positiivisempaa kerrottavaa.
Tällaista tämä on, uskon mieheni todella haluavan olla hyvä vanhempi ja aviomies, ja itse siihen myös uskovan. Mutta ei vain osaa, eikä kykene.
Ei tuo ole edes ihan ok puoliso. Kuulostaa enemmän pers. Häiriöltä kun Assilta. Jätä tai kärsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huhu kuulostaa kamalalta. Miksi menit naimisiin ja jopa hankit lapsia hänen kanssaan?
Voihan se olla että mies olisi yhtä itsekeskeinen ilman autismia. Autismi vain sokeammaksi itselleen ja siten ei näe omaa itsekkyyttään. Autismi ja erilaiset persoonallisuushäiriöt ei sulje toisiaan pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 5 lisää vielä, että elämä on seesteisempää ja rauhallisempaa, kun olen irrottanut omat tunteeni ja tunnetarpeeni miehestä.
Mies ahdistuu sellaisesta haluamisesta minun puoleltani, johon ei pysty vastaamaan ja hermostuu minulle kun olen vaativa ja hankala. Hänen mielestään olen tätä aina, jos ei mennä juuri hänen halujen ja tarpeiden mukaan.
Kauan pyysin ja esitin toiveita kuten juuri sitä juttelua ja huomioimista, mutta siitä ei tullut kuin riitaa loppujen lopuksi.
On ollut pitkä prosessi ymmärtää, sen tietämisen lisäksi, ettei toinen pysty niihin tunteisiin vastaamaan.
Omat tarpeet tunteisiin liittyen pyrin täyttämään kivan harrastusporukan kautta, onneksi työyhteisöni on myös todella hyvä, katson netflixin romanttista hömppää ja haaveilen, että ehkä joskus.
Yritän itse pysyä lämpimänä ja empaattisena ihmisena kaikesta huolimatta. Ja ennen kaikkea hyvänä ja herkkäkorvaisena ja läsnäolevana vanhempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ollut naimisissa tai tehnyt lapsia, mutta olin jonkinlaisessa parisuhteessa as-miehen kanssa viisi vuotta.
Tällä as-miehellä oli myös asenne, että kaikki tunteista puhuminen on turhaa hölynpölyä ja vain ns. älykkäämmillä asioilla kuten matematiikka, teknologia, tiede jne. on merkitystä. Esimerkiksi psykologin ammattia hän pitää turhana, kun lisää kuulemma vain ongelmia että niistä jauhetaan koko ajan. Hänellä ei myöskään ollut ollenkaan vapaa-ajan kavereita, koska viihtyi hyvin yksin ja piti suurinta osaa ihmisistä liian yksinkertaisina että olisi halunnut viettää aikaa heidän kanssaan. Tuli kyllä pintapuolisesti kaikkien kanssa juttuun eikä ikinä joutunut riitoihin tms. koska osasi pysyä tilanteessa kuin tilanteessa täysin asiallisena.
Parisuhdetta hänen kanssaan kuvailisi ehkä parhaiten adjektiivit ”vajaa” ja ”puutteellinen”. Mies ei ikinä ilmaissut mitään lämpimiä tunteita minua kohtaan, mutta sen sijaan toi selvästi esille kaikki huonot puoleni kuten luetteli listamaisesti kaikki epäkohdat ulkonäössäni ja oli aina neuvomassa miten jokin asia kuuluisi tehdä paremmin. Hän oli myös sitoutumiskammoinen, puhui aina että voi muuttaa milloin vain vaikka toiseen maahan kun ei häntä täällä mikään pidättele. Monesti myös voivotteli, ettei saa mielihyvää mistään muusta kuin p*rnosta ja herkuista.
Seksi oli hyvin yhdyntäkeskeistä eikä siihen sisältynyt ikinä mitään esileikkejä. Mies ei tykännyt kosketuksesta tai halailusta tai ylipäätään mistään fyysisestä läheisyydestä joka ei tähdännyt suoraan jommankumman orgasmiin, koska muu läheisyys oli hänen mielestään turhaa. Hän siis kyllä nuoli minua ja kosketteli klitoristani yhdynnän aikana, mutta se kaikki tuntui lähinnä tekniseltä suorittamiselta ja noudatti aina täsmälleen samaa kaavaa.
En sanoisi miestä kuitenkaan itsekkääksi, koska vaikka häneltä tuntui puuttuvan normaali tunne-elämä niin hän ei toivonut kenellekään mitään pahaa ja auttoi minua aina mielellään kaikissa käytännön asioissa kuten polkupyörän huollossa ja asuntoni seinien maalaamisessa. Meillä oli myös usein tosi hauskaa yhdessä emmekä riidelleet ikinä. Suhde päättyi koska koin itseni lopulta liian yksinäiseksi, miehen kanssa ei voinut puhua muusta kuin hänen erityismielenkiinnonkohteistaan, mies kaipasi paljon omaa aikaa ja vietin viikossa yleensä 5 päivää yksin kotona emmekä sinä aikana pitäneet mitään yhteyttä toisiimme.
Vierailija kirjoitti:
Mikä sai sinut valitsemaan juuri tuon miehen silloin 15 vuotta sitten? Mitä ajattelit ja kuvittelit tulevaisuuden tuovan? Kiinnostaa aidosti.
Silloin kun seurustelu alkoi oli tilanne tottakai erilainen ja nämä nykyiset veetutuksen aiheet oli vahvuuksia eivätkä näkyneet niin selvästi. Itse pärjääminen sinkkumiehenä oli vahvuus ja teknisten vehkeiden kanssa leikkiminen oli harrastus. Ja ajattelin että hän on arka ja ujo kun sitä läheisyyttä ei ollut kovin paljon ja tottakai sellainen mies herätti äidinvaistot, että on kiva lelliä ja tehdä miehelle ruokaa ja hän on tyytyväinen. Pihiydenkin siedin ettei koskaan osta synttärilahjoja eikä edes joululahjoja, ja kun kerran osti, oli ostanut saman samppoosetin myös äidilleen. Silloin kahdestaan ei hayannut nämä piirteet, eikä mitään autismin kirjoa en osannut edes kuvitella, oma lapsikin sai diagnoosin pari vuotta sitten jolloin tuli tutuksi nämä joustamattomuudet ja mustavalkoinen ajattelu. Ja se on sääli että sinne päänsisäiseen maailman ei pääse edes lapset, kissakin saa enemmän huomiota ja lempeyttä kuin omat lapset.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille kommenteista, sain nyt voimaa jatkaa hetken aikaa eteenpäin. Olen ollut niin yksin tämän asian kanssa ja aina olen saanut tyttökavereilta kommentteja tyyliin "jätä se ääliö, sä ansaitset parempaa". Joo, varmasti joku muu kohtelisi minua paremmin mutta en halua lähteä mihinkään, haluan vain purkaa nämä negatiiviset tunteet koska raju riiteleminen ja itku kummankin puolelta ei palvele ketään. Olen ehkä typerä ja itsepäinen kun pysyn tässä, mutta minä haluan lapsilleni parempaa kuin itselleni. Minulta he saavat sen mitä isä ei pysty antamaan ja olen isän ja lasten välissä. Mutta se on niin raskasta välillä. Ja yksinäistä. En oikein ole osannut keskustella missään tukiryhmissäkään näistä parisuhdeasioista kun niissä puhutaan enemmän lapsista.
AP
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus vastaavaan ketjuun palstalla kirjoittanutkin ja samantapaisessa tilanteessa olen.
Mun mies on koulutettu, hyvässä työssä, haluaa olla hyvä aviomies ja isä. Mutta tähän se jääkin, mies sanoo, että hän haluaa ja yrittää, mutta missään se ei oikein näy.
Tapasimme nuorina ja mies oli kiva, keskusteleva, muita huomioon ottava ja asiansa hoitava.
Mun oma lapsuuden perheeni oli täynnä riitoja, huutoa ja räjähdysalttiin isän väistelyä, joten rauhallinen, hiljainen, mietteliäskin seurustelukumppani viehätti minua tavattomasti.
Ne As-piirteet tulivat enemmän esiin lastemme synnyttyä, en nuorena ymmärtänyt, että mies joka hoitaa omat asiansa, ei välttämättä koskaan hoida kenenkään muun asioita. Sitähän vanhemmuus pitkästi on.
Se keskustelevaisuuskin on kuivahtanut kauan sitten, ja kaipaisin kyllä kovasti ihan vain juttelua, tunteisiin vastaamista ja sitä että huomaisi mitä muut tarvitsevat, mitä kotona tapahtuu, mitä kotona pitäisi tehdä.
Tekee yleensä jos pyytää, mutta on raskasta aina joutua pyytämään.
Olen ennenkin maininnut vastaavassa keskustelussa kuinka olematonta parisuhde ja vanhemmuus on miehen kanssa, joka ei keskustele, jolla ei ole kykyä yhteistyöhön tai kompromisseihin, ja jonka empatiakyky on myös kadonnut johonkin seurusteluaikojen jälkeen.
Ymmärrän hyvin myös aloittajan pointin siitä, että jos mies ei näe ongelmaa, siitä ei puhuta, ongelmaa ei silloin ole. Mun mies tekee tuota samaa. Ja jos jostain pitäisi todella keskustella, kuten nyt perheissä ja parisuhteissa välillä tapahtuu, mies saattaa vain kääntää selän ja kävellä pois.
Nykyisin teenkin niin, että jos jotain pitää tehdä tai päättää, teen ja päätän ja hoidan asian miten parhaaksi näen. Ei todellakaan ihanteellista, mutta pakon sanelemaa. Aika monet asiat hoidan myös niin, että ne ovat vain need-to-know-basis, helpommalla pääsen.
Eroa olen harkinnut useinkin, mutta edellä mainitut seikat tekisivät erosta niin kammottavan työmaan, etten vain yksinkertaisesti ole jaksanut.
Lapsemme ovat teinejä ja uskon että erotilanteessa mieheni tekisi myös heidän elämästään hankalaa.
Olen nähnyt mieheltäni sellaista itsekkyyttä ajoittain, jossa edes omien lasten tarpeet eivät ole menneet omien haluamisten edelle.
Mieluummin olen itse puskurina miehen ja lapsien välissä. Kun teinit lähtevät opiskelemaan, lähden varmaan itsekin.
Pahoittelut Ap, ettei minulla ole positiivisempaa kerrottavaa.
Tällaista tämä on, uskon mieheni todella haluavan olla hyvä vanhempi ja aviomies, ja itse siihen myös uskovan. Mutta ei vain osaa, eikä kykene.
Voi itku tuli kun luin sinun kommenttiasi, ihan kuin minun kirjoittama :( Juuri tuo että on raskasta aina pyytää sitä apua, pyytää parisuhdetta ja tunteisiin vastaamista kuun jonkun muun kanssa nämä asiat tulisivat luonnostaan.
Uskon myös että minun mieheni todella haluaa olla hyvä mies ja isä mutta sanat ja käytäntö eivät koskaan kohtaa.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei välttämättä ole aspergeria vaan opittu käyttäytymismalli tai persoonallisuushäiriötä. Assien vuorovaikutus on yksisuuntaista ja yksikanavaista. Kaikki tapahtuu heidän näkökulmastaan ja kokemuksestaan käsin. Assit eivät kuitenkaan tahallaan ole epäreiluja ja pystyvät kyllä olemaan empaattisia ja ottamaan muutkin huomioon. Esimerkiksi peleissä ovat tosi tasapuolisia raivostuttavuuteen asti. Työskentelen assilasten kanssa. Toki miehesi voi olla assi ja siihen päälle vielä naista alistava ja huomioimaton kasvatus niin miehestä on tullut seksistinen ääliö. Jos nyt kehtaan sanoa suoraan niin tekstisi perusteella mies vaikuttaa ihan ihmishirviöltä ja ihmettelen miten kestät häntä.
Mun miehellä on myös asperger-piirteitä ja hän itsekin tiedostaa ne. On myös melko raskas ihminen juuri yksipuolisten keskustelun aiheiden puolesta. On mun mielestä aika vaativa ihminen ja ei yhtään näe, mikä omassa käytöksessä on vikana. Oon yrittänyt keskustella ja avata, mikä mua harmittaa, mutta keskustelut päätyvät yleensä mykkäkouluun hänen puoleltaan. Koen että joudun joustamaan tosi paljon ja hän taas ajattelee, että hän joustaa jos kaikki ei tapahdu hänen tahtonsa mukaisesti. Olen miellyttämishaluinen ihminen ja aika alistuva, mutta yritän päästä näistä piirteistä irti. Mieheni kanssa se on melko haastavaa. En oikein tiedä, mitä voisin sanoa, että hän ymmärtäisi minun näkökantani. Yksi esimerkki meidän suhteen ongelmakohdista on seksi. Mulle riittäisi muutaman kerran kuussa tai max kerran viikossa. Mieheni haluaisi seksiä päivittäin tai ainakin monta kertaa viikossa. Meillä on yleensä 1-2 kertaa viikossa. Miehen mielestä hän joutuu kärsimään ja joustaa ihan kauheasti, koska joutuu elämään puutteessa. Minä taas koen että hän painostaa jatkuvasti seksiin, eikä kunnioita sitä, etten halua. Olen usein suostunut seksiin vaikka ei edes tekisi mieli, ihan vain että kotirauha säilyy. Silti saan jatkuvaa syyllistämistä siitä, että seksiä on liian vähän. Se turhauttaa, koska koen että joustan jo nyt tosi paljon.
Ei asperger tule ihmiseen kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan se on olemassa jo syntyessään. Tästä syystä ihmettelen että miksi on tehty aspergeriksi diagnosoidun miehen kanssa lapsia. Jos taas ei ole diagnoosia, niin ei sitä voi ittuuntunut vaimo yhtäkkiä antaa.
Entisessä avioliitossaan mieheni silloinen vaimo juoksutti miestä kaikenmaaliman testeissä, milloin oli adhd, milloin joku autismi, mutta ei löytynyt mitään, vaan täysin terve ja normaali mies. Hänellä on omat luonteenpiirteensä, piirteet jotka löytyvät myös sekä miehen isältä että pojalta. Me ollaan kaikki erilaisia, ja geenit siirtävät tiettyjä samanlaisuuksia jälkikasvuun.
Se että puoliso ärsyttää omine ominaisuuksineen on tietysti ikävää, mutta ei se tee kenestäkään vielä vammaista. Ja niitä omia diagnooseja voisi myös itsekseen miettiä, sinulla voi olla ihan yhtä ärsyttäviä juttuja, mutta puoliso ei ole leimaamassa ja vaatimassa jotain diagnoosia sille ettei itse tahdo sinua aina jaksaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei välttämättä ole aspergeria vaan opittu käyttäytymismalli tai persoonallisuushäiriötä. Assien vuorovaikutus on yksisuuntaista ja yksikanavaista. Kaikki tapahtuu heidän näkökulmastaan ja kokemuksestaan käsin. Assit eivät kuitenkaan tahallaan ole epäreiluja ja pystyvät kyllä olemaan empaattisia ja ottamaan muutkin huomioon. Esimerkiksi peleissä ovat tosi tasapuolisia raivostuttavuuteen asti. Työskentelen assilasten kanssa. Toki miehesi voi olla assi ja siihen päälle vielä naista alistava ja huomioimaton kasvatus niin miehestä on tullut seksistinen ääliö. Jos nyt kehtaan sanoa suoraan niin tekstisi perusteella mies vaikuttaa ihan ihmishirviöltä ja ihmettelen miten kestät häntä.
Tämä on kausittaista, jos töissä on stressiä niin sulkeutuu kuin Pohjois-Korea.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Huh huh ap, otan osaa. Samassa veneessä ollaan täällä, tosin sillä erotuksella että meidän lapsi on onneksi "normaali". Ongelmia on tosin tästäkin seurannut, kun mies elää ajatusmaailmaltaan aivan eri planeetalla kuin lapsi ja siitää seuraa päivittäisiä konflikteja. Itse olen osannut sumplia miehen outoksien kanssa ja antanut mennä kaikki monologit, inttämiset ja jumitukset toisesta korvasta sisään jne. Lapsi ei ymmärrä, miksi isä on sellainen kuin on ja ärsyyntyy, kun mies jankkaa jostakin aivan pikkuasiasta. Hyvänä esimerkkinä se, kun lapsi ei yhtäkkiä halunnutkaan ottaa ketsuppia. Mies alkoi ruokapöydässä tentata syytä tähän ja lapsen "emmä vaan haluu" ei riittänyt. Mies kuulusteli lasta ja haki syitä koulukavereista ja loppujen lopuksi tämä jaarittelu rönsyili näiden kavereiden perheisiin, omaisuuteen yms. Lapsi hermostui ja lopetti syömisen, mies suuttui tästä ja alkoi huutaa. Tässä vaiheessa minulta paloi käpy ja tiuskaisin miehelle, että anna nyt toiselle ruokarauha. Sitten alkoi uudenlainen jankutus, jossa mies toistelee minun sanojani tyyliin ruokarauharauharauha. Että joo.
Varmaan joku ihmettelee, että miksi ihmeessä menin miehen kanssa yhteen, mutta täytyy sanoa ettei meininki ollut näin pahaa silloin nuorempana!
Järkyttävää. 🙁 Lapsihan saa traumoja tollasesta tenttaamisesta ja ahdistelusta.
Täällä onkin parissa viestissä mainittu se, kuinka as-puoliso haluaisi olla hyvä kumppani ja/tai vanhempi mutta ei vain jotenkin osaa. Näissä tilanteissa on hyvä pohtia sitä, riittävätkö pelkät hyvät aikeet, jos ne eivät koskaan näy puolison käytöksessä. Joku voi sanoa olevansa esimerkiksi empaattinen ihminen mutta jos hän ei koskaan konkreettisesti ilmaise empatiaa esimerkiksi lohduttamalla tai keskustelemalla vaan saattaa vain poistua paikalta, niin kuinka pitkälle se kantaa? Kuinka kauan jaksat ymmärtää toista oman jaksamisesi kustannuksella?
Omaa käytöstään voi muuttaa ainoastaan silloin, kun tiedostaa, mikä siinä ei toimi ja miksi se ei toimi. Jos tämä ymmärrys puuttuu eikä toisten palautteestakaan halua tai kykene ottaa opiksi, se ei ole hyvä asia suhteen tasapainoa ajatellen. Parisuhde on kahden ihmisen "yritys", ei sooloprojekti. Pelkästään toinen ei voi venyä, joustaa ja ymmärtää loputtomiin, etenkään, kun toisella ei ole halua tai ehkä taitojakaan muuttaa toimintaansa.
Tapailin itse lyhyen aikaa as-piirteistä miestä ja hänelle oli tyypillistä se, että tahtoa oli mutta käytännön toteutus ontui ja pahasti. Hän ei yksinkertaisesti osannut hahmottaa sitä, miksi koin jotkut hänen tekemänsä asiat satuttavina, koska hän ei sanojensa mukaan tarkoittanut loukata. Koska häneltä puuttui kyky nähdä asioita toisen näkökulmasta eikä pitänyt käytöstään ongelmallisena, en voinut myöskään keskustella hänen kanssaan asiasta. Hän suuttui ja loukkaantui välittömästi, jos sitä yritin. Hänessä oli myös hyviä puolia, kuten asiallisuus, luotettavuus ja halu sitoutua mutta loppupeleissä huonot puolet alkoivat painaa vaakakupissa valitettavasti enemmän.
Mikä sai sinut valitsemaan juuri tuon miehen silloin 15 vuotta sitten? Mitä ajattelit ja kuvittelit tulevaisuuden tuovan? Kiinnostaa aidosti.