Lue keskustelun säännöt.
Ylen dokkarifestivaali, mukana mm. Reindeerspottingin jatko-osa ja anoreksiaan kuollut valokuvaaja
15.03.2021 |
Oletteko jo ehtineet katsoa Ylen dokkarifestivaalin dokkareita? Minä tässä sairastaessa katsoin nuo molemmat otsikossa mainitut, ja täytyy sanoa, että huhhuh. Kummassakin päähenkilö kuolee omien valintojensa seurauksena, ja jotenkin niin turhia kuolemia nuo. (Tiedän, että anoreksia on mielisairaus jne, mutta tuo tyyppi sairasti sitä päälle 20 vuotta 11-vuotiaasta asti, jolloin lopetti syömisen täysin, eikä edes tuntunut haluavan parantua, vaikka oli kuin kävelevä luuranko ja terveysongemat tiedossa. Hän ei koskaan tullut edes murrosikään fyysisesti).
Kommentit (68)
Kiitos vinkistä! Katsoin juuri viikonloppuna tuon Lost Boys Tampere Film Festivalilla. Suosittelen. Täytyy katsoa myös tuo Self Portrait. Pari muutakin kiinnostavaa näyttää olevan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ajattelin katsoa Self Portraitin lisäksi Lost Boysin, Minding The Gapin (nuorten miesten kasvutarina USA:n köyhässä etelässä), Acasan (romaniperheen elämänmuutos) ja Chef Lynnin (nuorimies huippukokkina). Kivasti erilaisia dokkareita saatu kasaan, en tosin pistäisi pahakseni jos niitä olisi vielä enemmän 😁
Lost Boys ei ollut mielestäni mikään ihmeellinen. Mitään ratkaisua asiaan ei saatu, ja ne useat tekotaiteelliset pätkät siellä välissä ärsyttivät (dramaattista musiikkia ja kamerakuvaa, kertoja horisee jotain pseudofilosofista puutaheinää). En ymmärrä, miksi niissä pätkissä käsiteltiin kertojan juttuja, eihän dokkari häntä käsitellyt noin muutenkaan. Myös dokkarin loppu oli outo. Jos tuosta aiheesta saadaan puristettua vielä kolmas dokkari, niin toivottavasti tuo tekotaiteellisuus jää pois, ja kerronta palaa suoraan kerrontaan, jota se oli Reindeerspottingissa.
Kiitos vinkistä, tuolta löytyi monta mielenkiintoista dokkaria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Self Portrait oli pysähdyttävä.
Joo, ja herätti kysymyksen miksei tuota ihmistä saatu autettua. On vaan ajauduttu tilanteeseen, jossa ainoa ravinto on vuosikausien ajan ravintojuomat joilla juuri ja juuri pysyy hengissä, eikä silmätippoja voi käyttää, koska minkään "lisääminen" kroppaan on ylitsepäämätöntä. Hän oli käyttänyt niitä juomia ainoana ravintonaan sen verran kauan, että niiden käyttö ravintona on täytynyt alkaa jo teininä. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, ettei häntä saatu autettua edes heti kättelyssä, kun hän oli vasta lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Self Portrait oli pysähdyttävä.
Joo, ja herätti kysymyksen miksei tuota ihmistä saatu autettua. On vaan ajauduttu tilanteeseen, jossa ainoa ravinto on vuosikausien ajan ravintojuomat joilla juuri ja juuri pysyy hengissä, eikä silmätippoja voi käyttää, koska minkään "lisääminen" kroppaan on ylitsepäämätöntä. Hän oli käyttänyt niitä juomia ainoana ravintonaan sen verran kauan, että niiden käyttö ravintona on täytynyt alkaa jo teininä. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, ettei häntä saatu autettua edes heti kättelyssä, kun hän oli vasta lapsi.
Täytyypä katsoa tämä, kiinnostavaa. Sama problematiikka auttamisen vaikeuden kanssa toki on tuossa Lost boysien narkomaanien kanssa. Kuva itsestä on pahasti vääristynyt, muutos eli se, mihin auttajat pyrkivät ei tunnu hyvältä, vaan se oma pakkomielle ohjaa koko identiteettiä ja kaikkea toimintaa, niin narkomaaneilla kuin syömishäiriöisilläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ollut oikein mitään kiiinnostavaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Self Portrait oli pysähdyttävä.
Joo, ja herätti kysymyksen miksei tuota ihmistä saatu autettua. On vaan ajauduttu tilanteeseen, jossa ainoa ravinto on vuosikausien ajan ravintojuomat joilla juuri ja juuri pysyy hengissä, eikä silmätippoja voi käyttää, koska minkään "lisääminen" kroppaan on ylitsepäämätöntä. Hän oli käyttänyt niitä juomia ainoana ravintonaan sen verran kauan, että niiden käyttö ravintona on täytynyt alkaa jo teininä. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, ettei häntä saatu autettua edes heti kättelyssä, kun hän oli vasta lapsi.
Täytyypä katsoa tämä, kiinnostavaa. Sama problematiikka auttamisen vaikeuden kanssa toki on tuossa Lost boysien narkomaanien kanssa. Kuva itsestä on pahasti vääristynyt, muutos eli se, mihin auttajat pyrkivät ei tunnu hyvältä, vaan se oma pakkomielle ohjaa koko identiteettiä ja kaikkea toimintaa, niin narkomaaneilla kuin syömishäiriöisilläkin.
Jep, ja lopputulos on mitä on. Mutta ei, apua ei haluta/kyetä ottamaan millään vastaan, vaikka itse tiedostetaankin, että miten huonosti menee.
Tuossa anoreksiadokkarissa pisti silmään se kun päähenkilö loukkasi kolarissa niskansa, ja pelkäsi ettei koskaan enää pysty valokuvaamaan sen takia. Hän lopettikin kuvaamisen ainakin joksikin aikaa. Toisaalta häntä ei pelottanut, että valokuvaus loppuu anoreksian takia, mikä oli todennäköisempää, sen verran huonossa kunnossa hän oli. Niska ei loukkaantunut niin pahasti, että se olisi ollut mitään verrattuna hänen pahaan anoreksiaansa, mutta hän jumittui tuohon ajatukseen, että loukkaantunut niska lopettaa valokuvauksen, ei anoreksia. Hän tuntui projisoivan tuohon niskaan paljon muutakin, hän mm. sanoi, että hänestä tuntui, että hän voi paremmin ja voisi alkaa jopa parantua, mutta sitten tuli se niskahomma, joka pilasi kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut oikein mitään kiiinnostavaa
Nistejä ja draamakuningattaria. Kertoo yhteiskuntamme turhamaisuudesta.
Vierailija kirjoitti:
vaan se oma pakkomielle ohjaa koko identiteettiä ja kaikkea toimintaa, niin narkomaaneilla kuin syömishäiriöisilläkin.
Minua kiinnostaisi tietää mitä sille Lost Boysin psykoosiin pamahtaneelle muehelle kävi? Kovin uhosi ettei vedä enää kamaa, mutta pysyiköhän päätöksessään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo pelkästään fyysisesti jämähtänyt sinne 11-vuotiaaksi, kyllä oli psyykkinenkin kehitys oli stopannut. Aika usein unohdin katselevani +- kolmikymppistä ihmistä.
Minä luulin aluksi, että ne tyttömäiset ja lapselliset mekot oli vain kuvausrekvisiittaa, mutta sehän käytti muutenkin sellaisia vaatteita. Hoidettiinkohan hänellä kuinka paljon tota infantiilia puolta = halua pysyä lapsena? Kuvittelisi, että jos se olisi saatu hoidettua, niin anoreksiakin olisi hellittänyt.
Vierailija kirjoitti:
Minding The Gapin (nuorten miesten kasvutarina USA:n köyhässä etelässä)
Ne on pohjoisessa, Illinoisissa, jossakin pystyynkuolleesssa entisessä teollisuuskaupungissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta molemmissa dokkareissa, sekä siinä, joka kertoi narkomaanipojista ja siinä. joka kertoi anoreksiatytöstä (naisesta), tuli aika hyvin esiin se, kuinka hämmentävistä sairauksista on kyse. Addiktioon sairastuneita ja syömishäiriöön sairastuneita on hirveän vaikea auttaa ja heidän tekemistensä katsominen vierestä on todella turhauttavaa, koska heidän käytöksensä on terveen ihmisen mielestä niin epäloogista. Yleensä ihminen pyrkii pitämään itsestään huolta edes jollakin tavalla, mutta näillä sairastuneilla ei tämä suojamekanismi toimi oikeastaan ollenkaan.
Kaikkia ihmisiä ei vaan pysty pelastamaan. Esim. sen anoreksiatytön vanhemmat olivat varmasti ehtineet vuosien mittaan kokeilla lapsensa kanssa kaikki mahdolliset hoidot ja terapiat mitä vain on ollut tarjolla. Silti yhdessä kohdassa tuli hyvin ilmi kuinka sairas tytön ajatusmaailma oli. Hän sanoi jotain siihen suuntaan, että hänen täytyisi tulla parempaan kuntoon ainakin hiukan. Hän ei siis ollut valmis päästämään taudista irti, niin pahasti hän oli sen kourissa. Kuollakaan hän ei halunnut, eli hän halusi tulla hiukan parempaan kuntoon, ettei kuolisi, mutta ei niin hyvään kuntoon, että hän joutuisi psyykkisesti ja fyysisesti luopumaan anoreksiasta.
Musta Lost Boys oli hyvä, paljon parempi kuin Reindeerspotting. Minkä dokkarintekijän onkaan maailma menettänyt tossa tekijässä, kun tyyppi pystyy tekemään mukaansatempaavia ja mielenkiintoisia "leffoja" täydessä kamakoukussa ja vankilakierteessä, mihin hän pystyisi vähän selvempänä? Vaikka nyt meni 10 vuotta jälkitöihin, niin hyvä tulos. Lost boys myös selvensi paljon asioita, en mä ainakaan tiennyt muuta kuin että Jani hirttäytyi Kambozassa, nyt tiedän ja myös näen noi mestat eri silmin kuin ennen.
Kiitos ap vinkistä, en tiennyt dokkarifestivaalista!
Lost Boysissa minua häiritsi pimeys, jossa se oli kuvattu. Tietty saa dramaattisempaa matskua, kun kaikki kuvataan illan tai yön pimeydessä, mutta alkoi rasittaa kun ne oli AINA jollain täysin pimeällä kujalla. Vaihtoehtoisesti hämyisessä baarissa.
Kiitos vinkistä. Katoin tänään Lost Boysin ja perään sitten tuon self portraitin. Lost boys oli hiukan ankea, ahdistava. Ehkä eniten kosketti ne baaritytöt. Olisin kuullut enemmänkin heidän kohtaloista. Lisäksi kiinnostaa miten Antille kävi. Jania kohtaan en tuntenut sääliä tai mitään muutakaan.
Self portrait, olipa pysäyttävä! Lapseksi jäänyt, hurjan lahjakas nainen. Miksi hän lopetti syömisen ja miksi häntä ei kyetty auttamaan.? Kaikki nämä vuodet! Mitä lapsuudessa tapahtui... Säälitti kyllä vanhemmat. Yli 20 vuotta koko elämä pyörinyt tyttären sairauden ympärillä. Kuoleman pelko leijunut kokoajan perheen päällä. Toisaalta ihan hullun itsekäs sairaus. Koko perhe imeytyy siihen. Ihmeen pitkään Lenen kroppa kesti tuota, lopputulos oli kyllä arvattavissa.
Niin olikos tuolla muita katsottavia dollareita? Nämä kaksi oli kyllä ihan katsomisen arvoisia.
Vierailija kirjoitti:
Lost boys oli hiukan ankea, ahdistava. Ehkä eniten kosketti ne baaritytöt. Olisin kuullut enemmänkin heidän kohtaloista.
Sama täällä, niistä saisi ihan omankin ohjelman kasaan. On kyllä kamala kohtalo, olla tuollaisessa maassa täysin muiden armoilla ja hyväksikäytettävänä. Toisaalta ne osasi kyllä itsekin hyväksikäyttää muita.
Katsoin tuon anoreksiadokkarin, ja se oli kyllä hämmentävä. Täysin luurangoksi kuihtuneen ihmisen annetaan olla vapaalla jalalla, ja juosta pitkin poikin valokuvaamassa. Ja sitten kun hänet viimein saadaan sairaalaan, mitään edistystä ei tunnu tapahtuvan missään suhteessa. Ei tuo pelkästään fyysisesti jämähtänyt sinne 11-vuotiaaksi, kyllä oli psyykkinenkin kehitys oli stopannut. Aika usein unohdin katselevani +- kolmikymppistä ihmistä.