Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ylen dokkarifestivaali, mukana mm. Reindeerspottingin jatko-osa ja anoreksiaan kuollut valokuvaaja
15.03.2021 |
Oletteko jo ehtineet katsoa Ylen dokkarifestivaalin dokkareita? Minä tässä sairastaessa katsoin nuo molemmat otsikossa mainitut, ja täytyy sanoa, että huhhuh. Kummassakin päähenkilö kuolee omien valintojensa seurauksena, ja jotenkin niin turhia kuolemia nuo. (Tiedän, että anoreksia on mielisairaus jne, mutta tuo tyyppi sairasti sitä päälle 20 vuotta 11-vuotiaasta asti, jolloin lopetti syömisen täysin, eikä edes tuntunut haluavan parantua, vaikka oli kuin kävelevä luuranko ja terveysongemat tiedossa. Hän ei koskaan tullut edes murrosikään fyysisesti).
Kommentit (68)
Vierailija kirjoitti:
Self portrait, olipa pysäyttävä! Lapseksi jäänyt, hurjan lahjakas nainen. Miksi hän lopetti syömisen ja miksi häntä ei kyetty auttamaan.? Kaikki nämä vuodet! Mitä lapsuudessa tapahtui...
Hänhän puhui koko ajan vain siitä kuinka ei halunnut kasvaa aikuiseksi, ja lopetti sen takia syömisen. En muista mitä sanoi syyksi että halusi pysyä lapsena, ei ainakaan mitään sen syvällisempiä siitä puhunut.. Olikohan hänellä sisaruksia, vai pyörikö koko perheen elämä hänen ympärillä? Vanhemmille ihan pirun raskasta kyllä, mutta mielenkiintoista, että miten vanhempien ja naisen suhde oli edelleen ihan kuin nuoren lapsen ja vanhempien suhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos ap vinkistä, en tiennyt minäkään näistä dokkareista!
Lost boys oli ruma ja ällöttävä (hyppäsin kyllä pätkän yli). portraitissa oli jotain kauneuttakin kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Lost Boys ei ollut mielestäni mikään ihmeellinen. Mitään ratkaisua asiaan ei saatu, ja ne useat tekotaiteelliset pätkät siellä välissä ärsyttivät (dramaattista musiikkia ja kamerakuvaa, kertoja horisee jotain pseudofilosofista puutaheinää). En ymmärrä, miksi niissä pätkissä käsiteltiin kertojan juttuja, eihän dokkari häntä käsitellyt noin muutenkaan. Myös dokkarin loppu oli outo. Jos tuosta aiheesta saadaan puristettua vielä kolmas dokkari, niin toivottavasti tuo tekotaiteellisuus jää pois, ja kerronta palaa suoraan kerrontaan, jota se oli Reindeerspottingissa.
Lost Boysissa oli mielenkiintoisiakin pätkiä, mutta materiaalia ei ollut riittävästi täyspitkään dokumenttielokuvaan. Sen takia väliin oli ujutettu pitkät pätkät merkityksetöntä muka taiteellista höpöhöpöä. Eheä kokonaisuus puuttui, mutta toki autenttinen matsku narkkareiden ja Aasian prostituoitujen arjesta oli hätkähdyttävää.
Ahdistaa pelkästään tuo anoreksiadokkarin kuva. Syömishäiriöissä on kyse riippuvuudesta ja mt-ongelmista. Oli se sitten syömättömyyttä tai ahmimista, mitä ihminen tekee. Siksi ratkaisu ei ole "pakkoruokinta", kun se ihminen poistuttuaan hoidosta palaa takaisin vanhaan toimintatapaan..
Toivottavasti kaikki tuon katsovat ymmärtävät katsoa samalla tavalla myös vakavasti ylipainoisia ihmisiä. Sen sijaan, että huokailevat "kalliiksi tulee yhteiskunnalle" ja hyihyttelevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anorektikko oli jäänyt pikkulapsen tasolla kaikessa. En voi tietää miksi hän sairastui, mutta ihmettelen tuota kun 30-vuotiaana ei ollut vieläkään valmis ottamaan vastuuta itsestään. Varakkaassa perheessä syntyneenä hän eli tavallaan ikuista nuoruutta; matkusteli pitkin maailmaa ja harrasteli kevyesti, mitä nyt halusikaan. Valokuvaus ei olisi onnistunut ilman vanhempien panostusta, se oli selvää (sekä rahallista että fyysistä, mm. kantoivat välineitä tälle). Olisiko nainen kasvanut aikuiseksi, jos vanhemmat olisivat vetäneet rajat, ja sanoneet suoraan että eivät aio mahdollistaa tuota käytöstä? Jos eivät olisi lähteneet mukaan reissuille, nainen olisi pian tajunnut ettei sairaana pärjäisi yksin maailmalla, ja olisi ehkä saanut potkua parantumiseenkin.
Katsoin juuri Self Portraitin, ja pidin siitä todella paljon. Hämmentävää, kuinka kaunis elokuva oli järkyttävästä aiheestaan huolimatta, ja kuinka hienosti se noudatti Lene Marien omien valokuvien tyyliä. En ole koskaan ihaillut kurjuutta tai traagisia ihmiskohtaloita, päin vastoin, mutta Self Portrait onnistui luomaan onnettomasta päähenkilöstään hienolla tavalla kauniin kuvan, grorifioimatta kuitenkaan millään tavalla hänen sairauttaan ja sen raadollisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lost Boysissa minua häiritsi pimeys, jossa se oli kuvattu. Tietty saa dramaattisempaa matskua, kun kaikki kuvataan illan tai yön pimeydessä, mutta alkoi rasittaa kun ne oli AINA jollain täysin pimeällä kujalla. Vaihtoehtoisesti hämyisessä baarissa.
Nuo hörhöt elävät yöaikaan ja hämärillä kujilla. Päivällä he tärisisevät houreissaan oksennukset rintamuksilla.
Vierailija kirjoitti:
Katsoin juuri Self Portraitin, ja pidin siitä todella paljon. Hämmentävää, kuinka kaunis elokuva oli järkyttävästä aiheestaan huolimatta, ja kuinka hienosti se noudatti Lene Marien omien valokuvien tyyliä. En ole koskaan ihaillut kurjuutta tai traagisia ihmiskohtaloita, päin vastoin, mutta Self Portrait onnistui luomaan onnettomasta päähenkilöstään hienolla tavalla kauniin kuvan, grorifioimatta kuitenkaan millään tavalla hänen sairauttaan ja sen raadollisuutta.
Olen täysin eri mieltä. Itsekeskeisyyden huipentuma ja ihmiset ympärillä mahdollistivat kaiken tämän. Dokumentissa ei ollut mitään kaunista. Se oli vain ja ainoastaan sairautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muita katsottuja dokkareita kuin Self Portrait ja Lost boys? Olisi kiva kuulla mielipiteitä muistakin.
Hyviä dokumentteja. En tajua miksi täällä aina haukutaan Ylen tarjontaa. Normaalistikin MOT, Avara luonto, Poirot, Marple, monet dokkarit ja elokuvat laadukkaita ohjelmia.
Ilmeisesti kaiken pitäisi olla TIS:siä, 90 päivä morsianta ja jenkkihömppää mainoksilla höystettynä joidenkin mielestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muita katsottuja dokkareita kuin Self Portrait ja Lost boys? Olisi kiva kuulla mielipiteitä muistakin.
Katsoin sitä someinfluensseri dokumenttia eilen ja ajattelin tänään katsoa loppuun.
Omasta mielestäni se on ihan mielenkiintoinen ja hyvin tehty. Paljon erilaisia influenssereita maisemakuvaajasta fitness-poseeraajiin ja meemien tekijään.
En oikein tajua, miksi tuo dokkari on saanut niin huonoja arvosteluja. Tokihan se on pelkkä pintaraapaisu aiheesta, mutta yllättävän monipuolisesti siihen on saatu ihan asiaa ja eri näkökulmia. Ja osa noista näkyy olevan melkoisia hermoraunioita ja someaddikteja itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muita katsottuja dokkareita kuin Self Portrait ja Lost boys? Olisi kiva kuulla mielipiteitä muistakin.
Katsoin sitä someinfluensseri dokumenttia eilen ja ajattelin tänään katsoa loppuun.
Omasta mielestäni se on ihan mielenkiintoinen ja hyvin tehty. Paljon erilaisia influenssereita maisemakuvaajasta fitness-poseeraajiin ja meemien tekijään.En oikein tajua, miksi tuo dokkari on saanut niin huonoja arvosteluja. Tokihan se on pelkkä pintaraapaisu aiheesta, mutta yllättävän monipuolisesti siihen on saatu ihan asiaa ja eri näkökulmia. Ja osa noista näkyy olevan melkoisia hermoraunioita ja someaddikteja itsekin.
Täytyypä karsoa sitten tämäkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsoin juuri Self Portraitin, ja pidin siitä todella paljon. Hämmentävää, kuinka kaunis elokuva oli järkyttävästä aiheestaan huolimatta, ja kuinka hienosti se noudatti Lene Marien omien valokuvien tyyliä. En ole koskaan ihaillut kurjuutta tai traagisia ihmiskohtaloita, päin vastoin, mutta Self Portrait onnistui luomaan onnettomasta päähenkilöstään hienolla tavalla kauniin kuvan, grorifioimatta kuitenkaan millään tavalla hänen sairauttaan ja sen raadollisuutta.
Olen täysin eri mieltä. Itsekeskeisyyden huipentuma ja ihmiset ympärillä mahdollistivat kaiken tämän. Dokumentissa ei ollut mitään kaunista. Se oli vain ja ainoastaan sairautta.
Katala sairaus ja vaikuttaa sairastuneen lisäksi kaikkiin hänen läheisiinsä. Syntyi sentään dokumentti kertomaan ihmisille miten vaikeasta sairaudesta on kyse. Ymmärrän jos sairastunut on halunnut luoda kärsimyksestään edes jotain pysyvää ja rakentavaa.
Musta Lenen perhe on tyttöä paapomalla mahdollistanut tuon. Lene itse sanoi että hänestä oli kamalaa kun lapsena häntä pakkohoidettiin sairaalassa, että haluaa olla vapaa ja inhoaa sairaaloita. No, koska se murrosikäkin jäi tulematta, vanhemmat on jo silloin tehneet Lenen tahdon mukaan, eli paaponeet sitä kotona eivätkä ole pakottaneet ikävään hoitoon. Myös lopussa kun meni huonoon kuntoon, ja kotona oli tippaletkut ja hoitsu, isä sanoi että "meidän mielipidettämme ei kysytty, tänne tuli hoitaja vastoin tahtoamme". Ja siitä sitten vuodeksi pakkohoitoon, minkä jälkeen homma jatkui entisellään. Eli tyttö on ollut about 13 vuotiaasta yli 30 vuotiaaksi vain kotona, reissannut äidin kanssa joka auttaa kuin pikkulasta jne?
Lene ei halunnut kasvaa aikuiseksi, ja ilmeisesti vanhemmatkaan ei halunneet hänen kasvavan aikuiseksi vaan hoitavat 20 kiloista ikuisesti 10 vuotiasta kotona ihan tyytyväisenä?
Käsitin myös että Lenellä on yksi sisarus, siitä päätellen ettei häntä näkynyt eikä hänestä puhuttu, on ihan mahdollista että ei halua olla tekemisissä kun vanhemmat jumittavat paapoen tätä anorektikkoa joka oli kaiken keskipiste?
Lenehän valitti kuinka hänen vanhempansa ovat jo luovuttaneet, mutta hän ei. No, en yhtään ihmettele, että vanhemmat on luovuttaneet yli 20 vuoden jälkeen, kun mitään parannusta asiaan ei tule. Myös Lene itse vaikutti luovuttaneeen, vaikka muuta väittikin.
Katsoin sen Maddy the Model. Oli ihan hyvä, äiti kyllä vaikutti aika neuroottiselta. Ihan kun ei olisi yhtään hyväksynyt tyttärensä kehitysvammaa.
No niin, katsottuna on nyt myös Acasa (romaniperheen elämänmuutos) ja Chef Lynn (nuorimies huippukokkina).
Tuo Acasa oli minusta katsomisen arvoinen, ja todella positiivista, että perheen vanhin poika alkoi kyseenalaistaa vanhempiensa toimintaa mm. olla laittamatta lapsiaan kouluun. Jotenkin dokkari vaan jäi kesken, ja olisin halunnut nähdä esim. miten lapsilla alkoi mennä koulussa kun sinne viimein pääsivät, ja miten päätyi vanhimman pojan tilanne raskaana olevan tyttöystävänsä kanssa. Fiksusti poika kyllä toivoi tyttöystävän tekevän abortin, mutta niin ei tainnut valitettavasti käydä. Koitin googlettaa päivitystä asiaan, ja löytyi tieto, että tuo dokkari on on oikeasti lähes 1.5 tunnin mittainen. Tuo Ylellä näkyvä on joku pätkitty versio ja pituudeltaan vain tunnin. Miksi oi miksi täytyy mennä noin pätkimään!
Chef Lynn taas oli kokopitkä, mutta siitä olisi hyvin voinut editoida "löysää" pois. Ihan mielenkiintoinen, mutta jotenkin pinnallinen ja aika mitään sanomaton. Huomasi kyllä, että pojan äiti oli päässyt toteuttamaan itseään dokkarin muodossa, koko show pyöri vain hänen ja pojan ympärillä. Vanhemmat oli eronneet, mutta olisi ollut kiva päästä kuulemaan myös pojan isän ajatuksia. Tai siskon. Nyt äänessä oli pojan lisäksi tuo stage mom, joka aika kovasti tuntui tunkevan poikaa framille.
Olin aiemmin turhautunut koko palstaan yhden toisen ärsyttävän ja junnaavan keskustelun vuoksi, mutta uskoni palasi kun sain tämän hyvän vinkin näistä dokkareista nyt täältä, joten kiitti :) Katsoin tuon Lenen dokkarin, ja olihan se samaan aikaan karu, kaunis ja ristiriitainen. Pystyn ikävä kyllä hieman samaistumaan hänen ajatuksenkulkuunsa noin logiikan puolesta, ja siksi on hieman helppoa ajatella että juuri ton takia jotkut joskus sanoo jollekin että ”ei pidä miettii joutavia”, vaikka se dissaakin, niin liian isojen kysymysten vatvomisesta voi mieli vähän kipeytyä :(
Alue: Aihe vapaa
Noiden kahden lisäksi katsoin Mind The Gapin, ihan ok, muttei mikään ihmeellinen. Hyvin tuli taas selväksi kuinka huono-osaisuus ja perheväkivalta periytyy sukupolvelta toiselle. Seuraavaksi ajattelin katsoa sen nuoren huippukokin.