Onko täällä kukaan perustanut perhettä, vaikka perhe-elämä ei yhtään kiinnostanut. Miten kävi?

Minä. Lapsen saatuani olin ihan kauhuissani siitä, miten lähellä olinkaan menettää niin upean asian. Enkä edes olisi tiennyt sitä. Olo oli ihan kuin olisin tuurilla pelastunut viime hetkellä jyrkänteen reunalta. Ei todellakaan ole kaduttanut. Lapset ovat nyt teini-ikäisiä ja ovat paras asia, mitä elämässäni on ollut, vaikka ehdinkin heitä ennen elää huikean hauskaa ja mielenkiintoista elämää, sillä tulin äidiksi vasta 34-vuotiaana.

Elän elämääni johon kuuluu lapsi, välillä kaduttaa ja välillä näen kirkkaimmin kaiken hyvän - ihan siitä riippuen mikä on päivän mieliala muutoin.

Eli jos on huono päivä/hetki, niin helposti kaduttaa kaikki kuten myös äitiys, mutta yleensä olen ihan positiivinen.

Lapsi antaa paljon, enemmän kuin ottaa.

Näkisin, että harva saa elämässään kaiken enkä itse edes odota sitä.

Länsimaalaisten hyväosaisimman eli todella marginaaliporukan hommia tuo kaiken saaminen, ja vain typerys jumittaa sellaiseen ajatukseen.

Elämässä on hyvä olla sellainen hetkestä nauttimisen, unelmien toteuttamisen, järkevyyden ja tyytymisen balanssi.

Vierailija kirjoitti:

Elän elämääni johon kuuluu lapsi, välillä kaduttaa ja välillä näen kirkkaimmin kaiken hyvän - ihan siitä riippuen mikä on päivän mieliala muutoin.

Eli jos on huono päivä/hetki, niin helposti kaduttaa kaikki kuten myös äitiys, mutta yleensä olen ihan positiivinen.

Lapsi antaa paljon, enemmän kuin ottaa.

Näkisin, että harva saa elämässään kaiken enkä itse edes odota sitä.

Länsimaalaisten hyväosaisimman eli todella marginaaliporukan hommia tuo kaiken saaminen, ja vain typerys jumittaa sellaiseen ajatukseen.

Elämässä on hyvä olla sellainen hetkestä nauttimisen, unelmien toteuttamisen, järkevyyden ja tyytymisen balanssi.

Lisään tähän vielä, että vaikka kadunkin välillä lapsen saamista, niin tekisin silti lisää.

On täysin loogista, että naisten aivot naksahtavat perhemoodiin vasta kun oma lapsi on sylissä. Näinhän se on aina historiassa toiminut. Eipä ne esivanhemmat miljoonia vuosia sitten niin loogisesti asioita pohtineet, että haluanko lapsia vai en. Oli vain fyysistä himoa, siitä tultiin raskaaksi ja synnytettiin, ja sitten luonto tekee tehtävänsä ja kiinnytään lapseen ja kaikki on hyvin. Luonnollista. Nykyäänkin moni lapseton nainen joka ei tunne suurempaa vauvakuumetta olisi kyllä ihan hyvä äiti ja haltioissaan jos saisi oman lapsen syliinsä.

Perhe-elämä on ollut raskasta, mutta ei kaduta. Rakastan lapsiani ja olen lasten takia joutunut itse tekemään monia asioita, jotka eivät ole mukavuusaluettani, mutta ovat kehittäneet minua ihmisenä.

Miehet ei tykänneetkään siitä raskaana olevasta naisesta ja synnyttäneestä naisesta, niin lähti sitten toisen naisen matkaan, eikä ne lapsetkaan paljoa kiinnostanu. 

Sillai taitaa käydä suurimmassa osassa tapauksia. 

Mielenkiintoinen kysymys. Hauskaa nähdä tällaista pohdintaa jossa ei ole se automaattinen taustaoletus että lapsettomat ovat toisen luokan ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

On täysin loogista, että naisten aivot naksahtavat perhemoodiin vasta kun oma lapsi on sylissä. Näinhän se on aina historiassa toiminut. Eipä ne esivanhemmat miljoonia vuosia sitten niin loogisesti asioita pohtineet, että haluanko lapsia vai en. Oli vain fyysistä himoa, siitä tultiin raskaaksi ja synnytettiin, ja sitten luonto tekee tehtävänsä ja kiinnytään lapseen ja kaikki on hyvin. Luonnollista. Nykyäänkin moni lapseton nainen joka ei tunne suurempaa vauvakuumetta olisi kyllä ihan hyvä äiti ja haltioissaan jos saisi oman lapsen syliinsä.

Kuten wtd-Nata. Sen insta on nykyään TÄYNNÄ vauvaa.

Tavallaan. Tiesin aina haluavani lapsia. Kyseenalaistin haluani kolmenkympin tienoilla ja elämässä lapset ja perhe ei kiinnostanut tippaakaan. Päädyin kuitenkin saamaan lapsia ja ovat parasta maailmassa. Olen kasvanut ihmisenä, oppinut arvostamaan asioita, joita aiemmin en edes huomannut kun oli aina paljon suurempaa ja menevämpää tekemistä. Arvostan perhettäni suunnattomasti ja jos aika olisi sallinut, olisin tehnyt vielä lisää lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elän elämääni johon kuuluu lapsi, välillä kaduttaa ja välillä näen kirkkaimmin kaiken hyvän - ihan siitä riippuen mikä on päivän mieliala muutoin.

Eli jos on huono päivä/hetki, niin helposti kaduttaa kaikki kuten myös äitiys, mutta yleensä olen ihan positiivinen.

Lapsi antaa paljon, enemmän kuin ottaa.

Näkisin, että harva saa elämässään kaiken enkä itse edes odota sitä.

Länsimaalaisten hyväosaisimman eli todella marginaaliporukan hommia tuo kaiken saaminen, ja vain typerys jumittaa sellaiseen ajatukseen.

Elämässä on hyvä olla sellainen hetkestä nauttimisen, unelmien toteuttamisen, järkevyyden ja tyytymisen balanssi.

Lisään tähän vielä, että vaikka kadunkin välillä lapsen saamista, niin tekisin silti lisää.

Estääkö siis jokin sinua tekemästä lisää?

Vierailija kirjoitti:

Perhe-elämä on ollut raskasta, mutta ei kaduta. Rakastan lapsiani ja olen lasten takia joutunut itse tekemään monia asioita, jotka eivät ole mukavuusaluettani, mutta ovat kehittäneet minua ihmisenä.

Minä taas en koe perhe-elämää raskaaksi ja lapsi on päästänyt minut helpolla, mutta en vain saa itse perhe-elämästä ja lapsesta sellaista täyttymystä kuin äitimyyttien äiti ja ehkä suurinosa äideistä (?).

Elämä äitinä on ihan mukavaa ja lapseni mielenkiintoinen persoona jonka kanssa synkkaa hyvin, mutta varsinaiset mielenkiinnonkohteeni ovat muualla (ja yleensäkin muualla kuin arkisissa asioissa) ja vain aikuisten kesken vietetty aika ilman puhettakaan lapsista on minulle elintärkeää.

Tuohon itsenä kehittymiseen en osaa ottaa kantaa, kun minä en ainakaan vielä kymmenen äitivuoden jälkeen osaa sanoa miten äitiys olisi minua kehittänyt enkä allekirjoita yhtään sitä yleistä väitettä, että vasta äitinä tietäisi mitä on rakkaus.

Mitään suurta ja mullistavaa en ole siis ainakaan vielä äitiydessä kokenut, enkä koe arkisen venymisen varsinaisesti kehittävän.

Hienointa on ollut lapselta tullut palaute ja vaikka se kun hän hihkaisee iloisena, että ”kiitos äiti mun elämä on mahtavaa” tai saan koulusta palautetta, että lapsi on mennyt väliin kun jotakuta on kiusattu.

Ja ylipäätään se kun näkee, että lapsi on onnellinen ja kohtelee muita hyvin.

Varsinkin kun itse olen potenut välillä huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kuin äitimyyttien äiti jolle se oma lapsi ja äitiys olisi Elämän Täyttymys.

Mutta hyvin menee näinkin :)

-2

Halusin lapsia, mutta samalla tiesin, että oma elämä loppuu siihen. No, näin kävi, joten olen tyytyväinen, että tein lapset vasta 40 v., eli sain kuitenkin elää nuoruuteni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elän elämääni johon kuuluu lapsi, välillä kaduttaa ja välillä näen kirkkaimmin kaiken hyvän - ihan siitä riippuen mikä on päivän mieliala muutoin.

Eli jos on huono päivä/hetki, niin helposti kaduttaa kaikki kuten myös äitiys, mutta yleensä olen ihan positiivinen.

Lapsi antaa paljon, enemmän kuin ottaa.

Näkisin, että harva saa elämässään kaiken enkä itse edes odota sitä.

Länsimaalaisten hyväosaisimman eli todella marginaaliporukan hommia tuo kaiken saaminen, ja vain typerys jumittaa sellaiseen ajatukseen.

Elämässä on hyvä olla sellainen hetkestä nauttimisen, unelmien toteuttamisen, järkevyyden ja tyytymisen balanssi.

Lisään tähän vielä, että vaikka kadunkin välillä lapsen saamista, niin tekisin silti lisää.

Estääkö siis jokin sinua tekemästä lisää?

Kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsia, mutta samalla tiesin, että oma elämä loppuu siihen. No, näin kävi, joten olen tyytyväinen, että tein lapset vasta 40 v., eli sain kuitenkin elää nuoruuteni.

Ei minun elämä kyllä äitiyteen loppunut, mutta äitejä on niin moneen junaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsia, mutta samalla tiesin, että oma elämä loppuu siihen. No, näin kävi, joten olen tyytyväinen, että tein lapset vasta 40 v., eli sain kuitenkin elää nuoruuteni.

Ei minun elämä kyllä äitiyteen loppunut, mutta äitejä on niin moneen junaan.

No minunpa loppui. Minun elämääni kun ei ilman lapsia olisi viettää aikaa leikkipuistoissa ja Muumimaissa ja herätä viikonloppuisinkin seiskalta. Tai leikkiä legoilla ja nukeilla ja lukea iltasatuja. Ja aloittaa joka aamu ja ilta muiden hammaspesuilla ja vahtia kylpyhetkiä. Valita kaikki ruuat sen mukaan, että ovat sopivia ja ravitsevia kasvaville lapsille. Ei mennä enää ikänä ex tempore töiden jälkeen terassille tai shoppailee tai vaikka viikonloppureissuun. Ei juoda koskaan kännejä esim. vitutukseen. Jatkanko? Kaikki mitä tehdään on aina lasten ehdoilla, ei minun. Ja näin se pitää ollakin. Eli mun elämä muuttui täysin = siinä mielessä loppui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsia, mutta samalla tiesin, että oma elämä loppuu siihen. No, näin kävi, joten olen tyytyväinen, että tein lapset vasta 40 v., eli sain kuitenkin elää nuoruuteni.

Ei minun elämä kyllä äitiyteen loppunut, mutta äitejä on niin moneen junaan.

No minunpa loppui. Minun elämääni kun ei ilman lapsia olisi viettää aikaa leikkipuistoissa ja Muumimaissa ja herätä viikonloppuisinkin seiskalta. Tai leikkiä legoilla ja nukeilla ja lukea iltasatuja. Ja aloittaa joka aamu ja ilta muiden hammaspesuilla ja vahtia kylpyhetkiä. Valita kaikki ruuat sen mukaan, että ovat sopivia ja ravitsevia kasvaville lapsille. Ei mennä enää ikänä ex tempore töiden jälkeen terassille tai shoppailee tai vaikka viikonloppureissuun. Ei juoda koskaan kännejä esim. vitutukseen. Jatkanko? Kaikki mitä tehdään on aina lasten ehdoilla, ei minun. Ja näin se pitää ollakin. Eli mun elämä muuttui täysin = siinä mielessä loppui.

Niinpä. Olen aina ihmetellyt niitä, jotka sanoo, ettei minun elämääni ne lapset nyt niin kovin paljon vaikuttaneet. Siis täh? Vietittekö siis lapsiperhearkea ilman niitä lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsia, mutta samalla tiesin, että oma elämä loppuu siihen. No, näin kävi, joten olen tyytyväinen, että tein lapset vasta 40 v., eli sain kuitenkin elää nuoruuteni.

Ei minun elämä kyllä äitiyteen loppunut, mutta äitejä on niin moneen junaan.

No minunpa loppui. Minun elämääni kun ei ilman lapsia olisi viettää aikaa leikkipuistoissa ja Muumimaissa ja herätä viikonloppuisinkin seiskalta. Tai leikkiä legoilla ja nukeilla ja lukea iltasatuja. Ja aloittaa joka aamu ja ilta muiden hammaspesuilla ja vahtia kylpyhetkiä. Valita kaikki ruuat sen mukaan, että ovat sopivia ja ravitsevia kasvaville lapsille. Ei mennä enää ikänä ex tempore töiden jälkeen terassille tai shoppailee tai vaikka viikonloppureissuun. Ei juoda koskaan kännejä esim. vitutukseen. Jatkanko? Kaikki mitä tehdään on aina lasten ehdoilla, ei minun. Ja näin se pitää ollakin. Eli mun elämä muuttui täysin = siinä mielessä loppui.

Niinpä. Olen aina ihmetellyt niitä, jotka sanoo, ettei minun elämääni ne lapset nyt niin kovin paljon vaikuttaneet. Siis täh? Vietittekö siis lapsiperhearkea ilman niitä lapsia?

On hiukan eri asia sanoa, että ”elämä muuttui” kuin ”oma elämäni loppui”.

Tottakai lapsi näkyy ja vaikuttaa elämääni, mutta ei oma elämäni ole äitiyteen loppunut.

Jossain määrin pausella se oli lapsen ensimmäisten vuosien aikana ja etenkin imetysaika meni vauvan ehdoilla, mutta yhtäkään ateriaa en silti joutunut kylmänä syömään, ikinä ei jäänyt hiukset harjaamatta tai suihku välistä, valvoin kokonaiset neljä yötä kun vauva teki hampaat ja vieraita meillä oli niin usein, että oma sosiaalinen elämä oli runsasta.

Lapsella on myös muitakin ihmisiä elämässään kuin vain vanhempansa, eli kaikkea ei tarvitse tehdä itse ja omaa aikaakin saa ihan hyvin.

Sellaista tylsää arkista suorittamista lapsi kyllä tuo mukanaan, esim. pakko siivota, pakko tehdä ruokaa, huolehtia lapsen puhtaudesta, lapsi keskeyttää välillä kun olet tekemässä omia juttujasi jne.

Tottakai siis elämä on erilaista ja muuttuu lapsen myötä, mutta ei se kaikilla siihen LOPU.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsia, mutta samalla tiesin, että oma elämä loppuu siihen. No, näin kävi, joten olen tyytyväinen, että tein lapset vasta 40 v., eli sain kuitenkin elää nuoruuteni.

Ei minun elämä kyllä äitiyteen loppunut, mutta äitejä on niin moneen junaan.

No minunpa loppui. Minun elämääni kun ei ilman lapsia olisi viettää aikaa leikkipuistoissa ja Muumimaissa ja herätä viikonloppuisinkin seiskalta. Tai leikkiä legoilla ja nukeilla ja lukea iltasatuja. Ja aloittaa joka aamu ja ilta muiden hammaspesuilla ja vahtia kylpyhetkiä. Valita kaikki ruuat sen mukaan, että ovat sopivia ja ravitsevia kasvaville lapsille. Ei mennä enää ikänä ex tempore töiden jälkeen terassille tai shoppailee tai vaikka viikonloppureissuun. Ei juoda koskaan kännejä esim. vitutukseen. Jatkanko? Kaikki mitä tehdään on aina lasten ehdoilla, ei minun. Ja näin se pitää ollakin. Eli mun elämä muuttui täysin = siinä mielessä loppui.

Ei sekään ole ikuista, that too shall pass.

N41, nuoren aikuisen äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsia, mutta samalla tiesin, että oma elämä loppuu siihen. No, näin kävi, joten olen tyytyväinen, että tein lapset vasta 40 v., eli sain kuitenkin elää nuoruuteni.

Ei minun elämä kyllä äitiyteen loppunut, mutta äitejä on niin moneen junaan.

No minunpa loppui. Minun elämääni kun ei ilman lapsia olisi viettää aikaa leikkipuistoissa ja Muumimaissa ja herätä viikonloppuisinkin seiskalta. Tai leikkiä legoilla ja nukeilla ja lukea iltasatuja. Ja aloittaa joka aamu ja ilta muiden hammaspesuilla ja vahtia kylpyhetkiä. Valita kaikki ruuat sen mukaan, että ovat sopivia ja ravitsevia kasvaville lapsille. Ei mennä enää ikänä ex tempore töiden jälkeen terassille tai shoppailee tai vaikka viikonloppureissuun. Ei juoda koskaan kännejä esim. vitutukseen. Jatkanko? Kaikki mitä tehdään on aina lasten ehdoilla, ei minun. Ja näin se pitää ollakin. Eli mun elämä muuttui täysin = siinä mielessä loppui.

Niinpä. Olen aina ihmetellyt niitä, jotka sanoo, ettei minun elämääni ne lapset nyt niin kovin paljon vaikuttaneet. Siis täh? Vietittekö siis lapsiperhearkea ilman niitä lapsia?

On hiukan eri asia sanoa, että ”elämä muuttui” kuin ”oma elämäni loppui”.

Tottakai lapsi näkyy ja vaikuttaa elämääni, mutta ei oma elämäni ole äitiyteen loppunut.

Jossain määrin pausella se oli lapsen ensimmäisten vuosien aikana ja etenkin imetysaika meni vauvan ehdoilla, mutta yhtäkään ateriaa en silti joutunut kylmänä syömään, ikinä ei jäänyt hiukset harjaamatta tai suihku välistä, valvoin kokonaiset neljä yötä kun vauva teki hampaat ja vieraita meillä oli niin usein, että oma sosiaalinen elämä oli runsasta.

Lapsella on myös muitakin ihmisiä elämässään kuin vain vanhempansa, eli kaikkea ei tarvitse tehdä itse ja omaa aikaakin saa ihan hyvin.

Sellaista tylsää arkista suorittamista lapsi kyllä tuo mukanaan, esim. pakko siivota, pakko tehdä ruokaa, huolehtia lapsen puhtaudesta, lapsi keskeyttää välillä kun olet tekemässä omia juttujasi jne.

Tottakai siis elämä on erilaista ja muuttuu lapsen myötä, mutta ei se kaikilla siihen LOPU.

-eri

Tjaa, kyllä se nyt vaan loppuu, koska siitä sekunnista kun saat lapsen, et ole itse enää koskaan ensin. Kaikki tekemäsi on sidoksissa siihen lapseen, tavalla tai toisella. Alkaa jo itse asiassa naisella siitä hedelmöityksestä. T: Äiti

No on toki niitäkin äitejä, jonka elämä jatkuu ja viettävät sitä edelleen lähikapakoissa taaperon itkiessä rappukäytävässä...