Oletteko miettineet, kuinka monta hylkäämiskokemusta voi teini-ikäisillä olla? Lasketaanpa!

Eikö tämä herätä kommentointia? Tästä johtuu aika monen pahoinvointi...

Yritän vielä keraalleen. Yksi konkreettinen ja hyvin tehokas lääke on olemassa: lapsi kainaloon ja lue ääneen lapselle.

Jokainen jäähy ja aresti on hylkäämiskokemus. Ja ajatellen sitä, että siihen aikaan, kun teinit olivat pieniä niin kyseiset keinot olivat yleisesti käytössä tarhoissakin, niin näitä hylkäämiskokemuksia voi olla takana tuhansittain. Lopputulemana on vakavasti traumatisoitunut teini (ihmisraunio).

Vierailija kirjoitti:

Jokainen jäähy ja aresti on hylkäämiskokemus. Ja ajatellen sitä, että siihen aikaan, kun teinit olivat pieniä niin kyseiset keinot olivat yleisesti käytössä tarhoissakin, niin näitä hylkäämiskokemuksia voi olla takana tuhansittain. Lopputulemana on vakavasti traumatisoitunut teini (ihmisraunio).

On tietysti hylkäämisiä ja hylkäämisiä, kaikki eivät tunnu yhtä pahoilta ja ratkaisevilta.

Unohdit listalta ne noin 37 päiväkodin hoitajaa, jotka varhaisvuosina tulevat ja menevät. Unohdit naapurit (lapsi muuttaa ennen 15v ikää tuossa esimerkissäsi ainakin 4 kertaa). Unohdit itsekkäät isovanhemmat, jotka kuolevat, vaikka lapsi saa hylkäämiskokemuksen.

Eihän noista yksikään välttämättä huono kokemus ole, aikuisten suhtaantuminen asioihin on se mikä tekee kokemuksesta hyvän tai huonon, ei kaikissa perheissä lapsi jää ulkopuoliseksi kun vauva syntyy, eikä pitäisikään, eto voi olla rakentava ratkaisu, ei riitaa ja tappelua, molemmat vanhemmat voivat yhtä lailla viettää aikaa lapsen kanssa eron jälkeen.

Yksinkertaistamista.

Hylkäämiskokemuksia useimmilla ihmisillä on ja on aina ollut. Ne eivät sinänsä aja ketään syrjäytymiskierteeseen, vaan päinvastoin kasvattavat resilienssiä ja auttavat kestämään elossa. Mutta kuten tuossa kuutoskommentissa sanottiinkin, niihin oikein suhtautuminen on avainasia, ja siinä kyllä voivat auttaa sekä vanhemmat että tässä ajassa media ja miksei somekin. Tässä ajassa tunnutaan tuijottavan ihmisten traumoihin, pieniin ja suuriin, ja niitä päivitellään ja hyssytellään ja pidetään kauheina. Traumat kuuluvat ihmisenä elämiseen. Vastoinkäymisten kääntäminen voitoiksi, päivänpaisteen havaitseminen risukasassa ja niin edespäin ovat ajassamme epämuodikasta paskahölinää, koska eihän ihminen nyt voi mistään selviytyä vaan pitää traumatisoitua, syrjäytyä ja olla pysyvästi ahdistunut ja masentunut. Aikamme ei arvosta riittävästi ihmisten selviytymismekanismeja - joita kyllä on, jos niitä osataan tukea.

Aloittajan esimerkistä voidaan nähdäkin, miten vastoinkäymiseksi voi tulkita vaikka minkä. Sisaruksen syntyminen ei koskaan ole pelkkä hylkäämiskokemus, se on myös positiivinen asia: uuden kiintymyksen syntyminen. Samoin uusia kiintymyksiä voivat olla vanhempien uudet kumppanit. Aikuisenakin me joudumme joskus jättämään taaksemme jotain, jotta voimme availla elämään uusia ovia. Mutta miten sen sitten kestää, kun lapsesta asti jokainen muutos nimetään hylkäämiseksi ja yleiseksi kurjuuden aiheeksi. No, kaikki ei tietysti kestäkään...

Vierailija kirjoitti:

1. Syntyy pikkusisarus - hylkäämiskokemus, koska lapsi ei olekaan enää ainoa vanhemmilleen.

2. Vanhempien ero, toinen muuttaa pois.

3. Lähivanhempi löytää uuden puolison.

4. Lähivanhempi saa lapsen uuden puolison kanssa.

5. Etävanhempi löytää uuden puolison.

6. Etävanhempi saa lapsen uuden puolison kanssa.

7. - ... uudet erot ja kuviot.

En osaa edes kuvitella, kuinka ulkopuolisilta omissa elämissään monesta tuntuu! Jokainen voi kuvitella mihin se ajaa...

.

HAA HAA

Mua ei ole oskaan hyljätty.

Isovanhemmatkin oli jo kuolleet ennen syntymääni.

Unohdit listasta sen kun kaverit hylkää! Mulle tehty monesti noin.

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertaistamista.

Hylkäämiskokemuksia useimmilla ihmisillä on ja on aina ollut. Ne eivät sinänsä aja ketään syrjäytymiskierteeseen, vaan päinvastoin kasvattavat resilienssiä ja auttavat kestämään elossa. Mutta kuten tuossa kuutoskommentissa sanottiinkin, niihin oikein suhtautuminen on avainasia, ja siinä kyllä voivat auttaa sekä vanhemmat että tässä ajassa media ja miksei somekin. Tässä ajassa tunnutaan tuijottavan ihmisten traumoihin, pieniin ja suuriin, ja niitä päivitellään ja hyssytellään ja pidetään kauheina. Traumat kuuluvat ihmisenä elämiseen. Vastoinkäymisten kääntäminen voitoiksi, päivänpaisteen havaitseminen risukasassa ja niin edespäin ovat ajassamme epämuodikasta paskahölinää, koska eihän ihminen nyt voi mistään selviytyä vaan pitää traumatisoitua, syrjäytyä ja olla pysyvästi ahdistunut ja masentunut. Aikamme ei arvosta riittävästi ihmisten selviytymismekanismeja - joita kyllä on, jos niitä osataan tukea.

Aloittajan esimerkistä voidaan nähdäkin, miten vastoinkäymiseksi voi tulkita vaikka minkä. Sisaruksen syntyminen ei koskaan ole pelkkä hylkäämiskokemus, se on myös positiivinen asia: uuden kiintymyksen syntyminen. Samoin uusia kiintymyksiä voivat olla vanhempien uudet kumppanit. Aikuisenakin me joudumme joskus jättämään taaksemme jotain, jotta voimme availla elämään uusia ovia. Mutta miten sen sitten kestää, kun lapsesta asti jokainen muutos nimetään hylkäämiseksi ja yleiseksi kurjuuden aiheeksi. No, kaikki ei tietysti kestäkään...

Vastustan selviytymistä. Ei kukaan selviydy mistään, kaikki me kuollaan kumminkin. Elämäkin meidät hylkää. Nyyh.

Unohdit mainita isovanhempien kuolemat. Aloituksen skenaariossa on ihan mahdollista, että isovanhemmista tulee jo varsin varhaisessa vaiheessa ne ainoat turvalliset aikuiset, joihin lapsi, sittemmin nuori, luottaa.

up. Niistä hylkäämiskokemuksista. Itketään yhdessä.

Niin ja myös lemmikit voi kuolla. Ja nalle pudota viemäriin, kuten mulle kävi lapsena. Se oli kauheeta.

Kavereiden hylkäämäksi joutuminen on nuorelle pahin kokemus. Se vaikuttaa persoonan muodostumiseen ja voi kusta koko loppuelämän. Multa meni luottamus täysin ihmisiin, toisaalta inhoan myös itseäni. 

Kaikki nykypäivän oppilashuolto, mielenterveysapu ynnä muu perheneuvolatoiminta on keskittynyt vaan traumojen tunnistamiseen ja niistä päivittelemiseen. Ei valeta uskoa positiivisuuteen eikä selviytymiseen. Eikä vaadita sitä työtä oman selviytymisen eteen.