Lue keskustelun säännöt.
Te joilla on ollut tiukka kasvatus ja tiukat rajat, miten olette selviytyneet aikuisuuteen?
21.11.2020 |
Ja erityisesti tilanteessa, jossa on vaikea päästä kiinni ajatukseen siitä, että tarkat rajat ovat olleet suojaava ja varjeleva tekijä, ja niistä on vaikea siksi tuntea kiitollisuutta. Vaan ennemminkin herää ajatuksia, että normaaliin elämään kiinni pääsy on ollut vaikeaa kaikista peloista ja erilaisuudesta johtuen.
Kommentit (29)
Pelkoa ja erilaisuutta? Miksi näin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap herättää epätietoisuutta. Ehkä pitäisi avata esimerkein, millaisesta kasvatuksesta on kyse. Kyllähän lapsilla rajat yleensä on.
Esim. ei saisi katsella telkkaria (sarjoja), ei saisi kuunnella musiikkia. Uskonnollinen kasvatus.
Ylisuojeleva asenne lasta kohtaan ei ole hyväksi...
Vierailija kirjoitti:
Esim. ei saisi katsella telkkaria (sarjoja), ei saisi kuunnella musiikkia. Uskonnollinen kasvatus.
No uskontojen uhrit ovatkin aivan oma lukunsa. Olisit heti sanonut.
Surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap varmaan tarkoitti kohtuuttoman tiukkaa kuria. Esimerkiksi pienistä tahattomista virheistä raivostutaan ja rangaistaan ankarasti, vaikka lapsi olisi aiemmin toiminut mallikkaasti., tai sitten kohdellaan hieman vanhempaa lasta kuin avutonta pikkulasta tai käänteisesti odotetaan hänen jotenkin mystisesti osaavan asioita joita ei ole koskaan opetettu.
No mulla on todella tiukka kasvatus (ei uskonnollinen kuitenkaan). Ja on opetettu kiltiksi tytöksi, eli ei saa kyseenalaistaa mitään, pitää vain tehdä niin kuin sanotaan. On ollut vaikea löytää omat rajat itse. Nuorena aikuisena annoin toisten kohdella minua ihan miten halusivat. Niinhän minut oli kasvatettu, että muut tietävät minua paremmin, minun täytyy vain tehdä kuten sanotaan! Siitä roolista on ollut vaikea pyristellä irti. Omia rajojani olen etsinyt menemällä ääripäästä toiseen esim. ylensyöminen - syömättömyys, liikaa päihteitä - päihteettömyys, yksinäisyys - hirveästi kavereita. Eli sellaista hapuilua on ollut koko elämä. Olen nyt 29-v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nelikymppinen ja edelleen opettelen rajojen vetämistä ja itsestä huolehtimista.
Vierailija kirjoitti:
No mulla on todella tiukka kasvatus (ei uskonnollinen kuitenkaan). Ja on opetettu kiltiksi tytöksi, eli ei saa kyseenalaistaa mitään, pitää vain tehdä niin kuin sanotaan. On ollut vaikea löytää omat rajat itse. Nuorena aikuisena annoin toisten kohdella minua ihan miten halusivat. Niinhän minut oli kasvatettu, että muut tietävät minua paremmin, minun täytyy vain tehdä kuten sanotaan! Siitä roolista on ollut vaikea pyristellä irti. Omia rajojani olen etsinyt menemällä ääripäästä toiseen esim. ylensyöminen - syömättömyys, liikaa päihteitä - päihteettömyys, yksinäisyys - hirveästi kavereita. Eli sellaista hapuilua on ollut koko elämä. Olen nyt 29-v.
Mitä käytännössä tarkoitti todella tiukka kasvatus? Mitä sitten jos yritit kyseenlaistaa tai et tehnyt kuten käskettiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainut tiukka sääntö, mistä en ole vieläkään oppinut ulos on se, että ei saa nukkua myöhään. Tämä on iskostunut aivoihini siinä määrin, että vaikka olisin ollut juhlimassa ja mennyt nukkumaan vasta viideltä aamulla, niin seitsemältä viimeistään herään enkä muuten enää pysty nukkumaan.
Lapsuudessa/nuoruudessa myös vapaapäivinä ja lomilla oli seitsemältä herätys, ja tuo klo 07 on pesiytynyt herätyskelloksi aivoihini.
Tästä nyt ei sinänsä haittaa ole elämälleni, ihan hyvä vain että herään aikaisemmin niin riittää päivää enemmän. Vastaavasti menen aikaisin nukkumaan (klo 20 - 21).
Vierailija kirjoitti:
No mulla on todella tiukka kasvatus (ei uskonnollinen kuitenkaan). Ja on opetettu kiltiksi tytöksi, eli ei saa kyseenalaistaa mitään, pitää vain tehdä niin kuin sanotaan. On ollut vaikea löytää omat rajat itse. Nuorena aikuisena annoin toisten kohdella minua ihan miten halusivat. Niinhän minut oli kasvatettu, että muut tietävät minua paremmin, minun täytyy vain tehdä kuten sanotaan! Siitä roolista on ollut vaikea pyristellä irti. Omia rajojani olen etsinyt menemällä ääripäästä toiseen esim. ylensyöminen - syömättömyys, liikaa päihteitä - päihteettömyys, yksinäisyys - hirveästi kavereita. Eli sellaista hapuilua on ollut koko elämä. Olen nyt 29-v.
Ihan kuin minä olisin kirjoittanut tämän, olen vaan yli nelikymppinen jo. Hyvä että olet tiedostanut asian "jo nyt", minä vasta neljänkympin korvilla ja monien elämänkriisien jälkeen hakeuduin terapiaan ja nyt opettelen myös rajojen asettamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No mulla on todella tiukka kasvatus (ei uskonnollinen kuitenkaan). Ja on opetettu kiltiksi tytöksi, eli ei saa kyseenalaistaa mitään, pitää vain tehdä niin kuin sanotaan. On ollut vaikea löytää omat rajat itse. Nuorena aikuisena annoin toisten kohdella minua ihan miten halusivat. Niinhän minut oli kasvatettu, että muut tietävät minua paremmin, minun täytyy vain tehdä kuten sanotaan! Siitä roolista on ollut vaikea pyristellä irti. Omia rajojani olen etsinyt menemällä ääripäästä toiseen esim. ylensyöminen - syömättömyys, liikaa päihteitä - päihteettömyys, yksinäisyys - hirveästi kavereita. Eli sellaista hapuilua on ollut koko elämä. Olen nyt 29-v.
Yhä edelleen tytöt kasvatetaan tähän, olemaan liian kiltti, ei saa suuttua, ei saa sanoa ei, ja sitten ihmetellään esim miksi naiset ovat perheväkivallan uhreja...
Vierailija kirjoitti:
Ainut tiukka sääntö, mistä en ole vieläkään oppinut ulos on se, että ei saa nukkua myöhään. Tämä on iskostunut aivoihini siinä määrin, että vaikka olisin ollut juhlimassa ja mennyt nukkumaan vasta viideltä aamulla, niin seitsemältä viimeistään herään enkä muuten enää pysty nukkumaan.
Lapsuudessa/nuoruudessa myös vapaapäivinä ja lomilla oli seitsemältä herätys, ja tuo klo 07 on pesiytynyt herätyskelloksi aivoihini.
Tästä nyt ei sinänsä haittaa ole elämälleni, ihan hyvä vain että herään aikaisemmin niin riittää päivää enemmän. Vastaavasti menen aikaisin nukkumaan (klo 20 - 21).
Minulle on jäänyt se, että joka päivä pitää ulkoilla! Oikeasti, vaikka olisin yksin, niin silti tulee sellainen lapsena opittu velvoite, että ulkoilemaan pitää mennä vaikka ei niin huvittaisi ja ulkona sataa ja tulee...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse koen, että mulla on ollut jotenkin ikätovereitani ankarampi kasvatus ja se on aiheuttanut mm. ulkopuolisuuden tunnetta.
Vanhempani eivät ole uskonnollisia eivätkä esim. vastusta omaa ajattelua ja kyseenalaistamista, mutta heille on aina ollut jotenkin ylikorostettua, että pitäisi olla "empaattinen", että aina opetettiin liiallisesti ajattelemaan yhteistä hyvää, muiden tunteita jne. ja tuntui, että olisi pitänyt tarkkailemalla esim. tietää, miten vanhemman päivä oli mennyt töissä ja olla sitten tarpeen vaatiessa hienotunteinen. Tämmöistä hienotunteisuutta ja altruismia korostettiin omien halujen ja toiveiden sijaan. Sinänsä ok, mutta liika on liikaa: nyt nelikymppisenäkin terapian käyneenä on edelleen vaikea vetää rajoja ja tietää, mitä itse tarvitsisin tai haluaisin ja jos haluan jotain, tunnen itseni itsekkääksi ja kärsin syyllisyydestä ja häpeästä.
Onko tämän kysymyksen pihvi siis se, että kun lapsena/nuorena on ollut tarkat säännöt kaikkeen, niin yksin eläessään ei tiedäkään mikä on oikein ja väärin ja miten pitäisi toimia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulla on todella tiukka kasvatus (ei uskonnollinen kuitenkaan). Ja on opetettu kiltiksi tytöksi, eli ei saa kyseenalaistaa mitään, pitää vain tehdä niin kuin sanotaan. On ollut vaikea löytää omat rajat itse. Nuorena aikuisena annoin toisten kohdella minua ihan miten halusivat. Niinhän minut oli kasvatettu, että muut tietävät minua paremmin, minun täytyy vain tehdä kuten sanotaan! Siitä roolista on ollut vaikea pyristellä irti. Omia rajojani olen etsinyt menemällä ääripäästä toiseen esim. ylensyöminen - syömättömyys, liikaa päihteitä - päihteettömyys, yksinäisyys - hirveästi kavereita. Eli sellaista hapuilua on ollut koko elämä. Olen nyt 29-v.
Yhä edelleen tytöt kasvatetaan tähän, olemaan liian kiltti, ei saa suuttua, ei saa sanoa ei, ja sitten ihmetellään esim miksi naiset ovat perheväkivallan uhreja...
Miksi nämä kilteiksi kasvatetut naiset eivät voisi seurustella niiden kilttien miesten kanssa? Miksi pitää pariutua niiden naistenhakkaajien kanssa? Tätä mysteeriä en ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulla on todella tiukka kasvatus (ei uskonnollinen kuitenkaan). Ja on opetettu kiltiksi tytöksi, eli ei saa kyseenalaistaa mitään, pitää vain tehdä niin kuin sanotaan. On ollut vaikea löytää omat rajat itse. Nuorena aikuisena annoin toisten kohdella minua ihan miten halusivat. Niinhän minut oli kasvatettu, että muut tietävät minua paremmin, minun täytyy vain tehdä kuten sanotaan! Siitä roolista on ollut vaikea pyristellä irti. Omia rajojani olen etsinyt menemällä ääripäästä toiseen esim. ylensyöminen - syömättömyys, liikaa päihteitä - päihteettömyys, yksinäisyys - hirveästi kavereita. Eli sellaista hapuilua on ollut koko elämä. Olen nyt 29-v.
Mitä käytännössä tarkoitti todella tiukka kasvatus? Mitä sitten jos yritit kyseenlaistaa tai et tehnyt kuten käskettiin?
Perusteluja ei koskaan annettu millekään säännölle. Kun kysyin, mitä järkeä tässä on tai miksi näin tehdään, vastaus oli vain "siksi koska minä sanon niin". Jos en totellut, minulle huudettiin, haukuttiin pystyyn ja tehtiin myös fyysistä väkivaltaa. Myös mykkäkoulua vanhempani harrastivat. Elelivät siis välillä niin kuin olisin näkymätön. Tämäkin oli yksi rangaistuskeino.
Säännöt olivat tiukat ja mielivaltaiset. Oli mahdotonta pysyä kärryillä siitä, mikä milloinkin oli tai ei ollut sallittua. Kotiarestia käytettiin ahkerasti rangaistuskeinona. Esim. kerran myöhästyin kotiintuloajasta 2 minuuttia. Sain siitä hyvästä viikon arestia. Kotitöitä piti tehdä myös paljon. Siis oikeasti todella paljon, ei pelkästään mitään oman huoneen siivoamista tai roskien viemistä, mikä olisi lapselle normaali työmäärä.
Vierailija kirjoitti:
Onko tämän kysymyksen pihvi siis se, että kun lapsena/nuorena on ollut tarkat säännöt kaikkeen, niin yksin eläessään ei tiedäkään mikä on oikein ja väärin ja miten pitäisi toimia?
Kyllä
Tiukan kasvatuksen tuloksena edelleenkään en aina osaa pitää rajoja. Myös en osaa ajatella tarpeeksi itseäni, että minulla on oikeus olla itsekäs ja oikeus sanoa ei.
On hyvin vaikea kieltäytyä vaikka en jotain asiaa haluaisi tehdä, koen, että olen epäkohtelias.
Myös avun pyytäminen on vaikeaa. Kun saan sitten pyytäessäni reippaasti apua niin joskus jopa alkaa itkettää. Ihan joku muille ihmisille tavallinen apu tuntuu suurelta asialta ja ihmettelen, että se avunanto olikin ihan tavallinen juttu jonkun mielestä.
Hmm... avaa nyt vähän mitä haet? Eikö tiukat rajat ja kasvatus ole kuitenkin ihan yleistä vaikka ei tietenkään joka perheessä?