HS 17.11.2020 mielipide: Psykoterapian keston rajaaminen on potilaan edun mukaista

Miten ihmeessä voisi olla potilaan kenenkään etu, että hoitoon on hankala päästä ja sitä on tarjolla niukasti?

En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?

Ainakaan pääkaupunkiseudulle ei traumatisoituneen kannata muuttaa, jos potilaan oma näkemys hoidon tarpeesta on HUS:n johdon mielestä aivan yhdentekevä.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?

Niin minäkin sen ymmärtäisin. Jos on todella pahan luokan traumoista kyse, niin niiden työstäminen voi vaatia paljon aikaa. Ei ole potilaan etu, jos terapian päättyminen nopeasti on koko ajan uhkana.

Harmillista, ettei tätäkään artikkelia pääse kommentoimaan nimimerkillä. Kyse on kuitenkin hyvin henkilökohtaisista asioista, kun puhutaan tällaisesta hoidosta.

Ilmeisesti pääkaupunkiseudulla ei oikeasti haluta kuntouttaa ihmisiä työkykyisiksi. Näennäiset säästöt käyvät yhteiskunnalle kalliiksi.

Ihan järkevää. Joitakin traumoja ei vain ikinä saa hoidettua. Minä sain eläkkeen. Vaikka mielenterveysongelmia ei enää ole joilla sain eläkeoikeuden niin traumat on niin vaikeita että ne vaikuttaa työkykyä alentavasti yhä. Jos minua nyt lähdettäisiin terapioimaan mielessä työkyvyn palauttaminen niin kävisin terapiassa eläkeikääni asti. Siinä ei olisi mitään järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Ihan järkevää. Joitakin traumoja ei vain ikinä saa hoidettua. Minä sain eläkkeen. Vaikka mielenterveysongelmia ei enää ole joilla sain eläkeoikeuden niin traumat on niin vaikeita että ne vaikuttaa työkykyä alentavasti yhä. Jos minua nyt lähdettäisiin terapioimaan mielessä työkyvyn palauttaminen niin kävisin terapiassa eläkeikääni asti. Siinä ei olisi mitään järkeä.

Ymmärrätkö ettei läheskään kaikkien kohdalla tilanne ole noin paha? Pippa Laukka esimerkiksi vaikuttaa 10 terapiavuoden jälkeen hyvinkin työkykyiseltä ja tuottavalta kansalaiselta.

Tarkoittaako tämä käytännössä sitä, ettei mm. ihmiskaupan uhreja edes kunnolla pyritä auttamaan? Ajatellaanko heidän olevan menetettyjä tapauksia, ellei toipuminen etene huomattavan nopeasti?

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?

Ei aina. Se voi tarkoittaa myös sitä että tekee ongelmansa näennäisistä ratisuyrityksistä kuten terapioissa käymisestä välttelymallin ja osan identiteettiään. 

Tunnen itsekin näitä jotka juoksee (itse maksaen) terapiasta toiseen, vaihtaen välillä terapian tyyppiä ja terapeuttia. Mutta ei heillä ole edes mitään ajatusta oikeasti siitä että ne terapiat auttaisivat ihmeemmin. Siitä terapioissa käynnistä on vaan tullut osa omaa tapaa olla. "Pahin" tuntemani tällainen on tosin huomannut sen jo itsekin ja vitsailee siitä, sanoo että hänen harrastuksensa on käydä erilaisissa terapioissa ja puhua jotain paskaa terapeuttien kanssa ja sittten nyyhkytunteilla mukaoivalluksista, joista hän tietää jo kokemuksesta ettei ne muuta mitään.

Huomatkaa, että tuossa jutussa ei haluta rajata oikeasti tarvitsevilta terapian kokonaiskestoa, vaan vain myöntää terapia kerrallaan vuodeksi, ja tarvittaessa arvioinnin perusteella sitten vuodeksi uudestaan:

"Asianmukainen ja riittävän tiivis jälkiseuranta on olennainen osa vaikuttavaa ja turvallista hoitoa. Hoidon keston rajaaminen esimerkiksi vuodeksi ei yleensä tarkoita psykoterapian kokonaiskeston rajaamista, vaan sitä, että potilaan tilannetta ja valittua hoitolinjaa arvioidaan viimeistään vuoden kuluttua."

Vierailija kirjoitti:

Tarkoittaako tämä käytännössä sitä, ettei mm. ihmiskaupan uhreja edes kunnolla pyritä auttamaan? Ajatellaanko heidän olevan menetettyjä tapauksia, ellei toipuminen etene huomattavan nopeasti?

Annetaanko huonon hoidon seurauksena menetetyille työvuosille ja henkilön omalle sekä traumatisoitumisen lähipiirin aiheuttamalle pahoinvoinnille minkäänlaista painoarvoa? Väärässä paikassa säästämisen inhimillinen hinta on kova. Pahoinvointi usein periytyy, ellei henkilö saa apua sitä hakiessaan.

Vierailija kirjoitti:

Huomatkaa, että tuossa jutussa ei haluta rajata oikeasti tarvitsevilta terapian kokonaiskestoa, vaan vain myöntää terapia kerrallaan vuodeksi, ja tarvittaessa arvioinnin perusteella sitten vuodeksi uudestaan:

"Asianmukainen ja riittävän tiivis jälkiseuranta on olennainen osa vaikuttavaa ja turvallista hoitoa. Hoidon keston rajaaminen esimerkiksi vuodeksi ei yleensä tarkoita psykoterapian kokonaiskeston rajaamista, vaan sitä, että potilaan tilannetta ja valittua hoitolinjaa arvioidaan viimeistään vuoden kuluttua."

Ei ole huonossa kunnossa olevan henkilön etu, että hän joutuu joka vuosi erikseen vaatimalla vaatimaan itselleen tarvitsemaansa apua, kun klinikalla säästösyistä ehdotetaan hoidon päättämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?

Ei aina. Se voi tarkoittaa myös sitä että tekee ongelmansa näennäisistä ratisuyrityksistä kuten terapioissa käymisestä välttelymallin ja osan identiteettiään. 

Tunnen itsekin näitä jotka juoksee (itse maksaen) terapiasta toiseen, vaihtaen välillä terapian tyyppiä ja terapeuttia. Mutta ei heillä ole edes mitään ajatusta oikeasti siitä että ne terapiat auttaisivat ihmeemmin. Siitä terapioissa käynnistä on vaan tullut osa omaa tapaa olla. "Pahin" tuntemani tällainen on tosin huomannut sen jo itsekin ja vitsailee siitä, sanoo että hänen harrastuksensa on käydä erilaisissa terapioissa ja puhua jotain paskaa terapeuttien kanssa ja sittten nyyhkytunteilla mukaoivalluksista, joista hän tietää jo kokemuksesta ettei ne muuta mitään.

Millä tavalla olisi tällaisen henkilön etu, ettei hänelle olisi minkäänlaista hoitoa tarjolla? Tuskin se vointia kohentaisi.

Tällainen ajattelu jotenkin muistuttaa sitä vanhaa oppia, jonka mukaan lasta ei saa pitää liikaa sylissä, ettei vaan totu "liian hyvään". Epäilemättä noin korkeaan asemaan päätyneet ovat sieltä iäkkäämmästä päästä, jolloin tällaisia kieroutuneita ajatusmalleja on helposti.

En ole ihmiskaupan uhri, mutta toisen vakavan rikoksen uhrina sanoisin myös, että en ollenkaan tykkää tuosta vastuun lykkäämisestä potilaalle. Niin usein itse rikoksen tapahtumisesta syytetään uhria, sitten tässä vielä syytetään siitä jos ei parane ja haluaa jatkaa terapiaa sen mukaan miten sitä itse kokee tarvitsevansa. Voin sanoa että traumat eivät ikinä mene pois, ja jos terapia auttaa elämään niiden kanssa niin sitten sitä pitäisi saada rajoittamattomasti. Tämä voidaan rahoittaa rikosuhrimaksun huomattavalla nostolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomatkaa, että tuossa jutussa ei haluta rajata oikeasti tarvitsevilta terapian kokonaiskestoa, vaan vain myöntää terapia kerrallaan vuodeksi, ja tarvittaessa arvioinnin perusteella sitten vuodeksi uudestaan:

"Asianmukainen ja riittävän tiivis jälkiseuranta on olennainen osa vaikuttavaa ja turvallista hoitoa. Hoidon keston rajaaminen esimerkiksi vuodeksi ei yleensä tarkoita psykoterapian kokonaiskeston rajaamista, vaan sitä, että potilaan tilannetta ja valittua hoitolinjaa arvioidaan viimeistään vuoden kuluttua."

Ei ole huonossa kunnossa olevan henkilön etu, että hän joutuu joka vuosi erikseen vaatimalla vaatimaan itselleen tarvitsemaansa apua, kun klinikalla säästösyistä ehdotetaan hoidon päättämistä.

Jep. Kokemuksesta voin sanoa, ettei hirveästi auta itsetuhoisuuteen, kun hoitotahokin tekee selväksi että olet vain kuluerä ja rasite josta halutaan eroon.

Vierailija kirjoitti:

Tällainen ajattelu jotenkin muistuttaa sitä vanhaa oppia, jonka mukaan lasta ei saa pitää liikaa sylissä, ettei vaan totu "liian hyvään". Epäilemättä noin korkeaan asemaan päätyneet ovat sieltä iäkkäämmästä päästä, jolloin tällaisia kieroutuneita ajatusmalleja on helposti.

En ole ihmiskaupan uhri, mutta toisen vakavan rikoksen uhrina sanoisin myös, että en ollenkaan tykkää tuosta vastuun lykkäämisestä potilaalle. Niin usein itse rikoksen tapahtumisesta syytetään uhria, sitten tässä vielä syytetään siitä jos ei parane ja haluaa jatkaa terapiaa sen mukaan miten sitä itse kokee tarvitsevansa. Voin sanoa että traumat eivät ikinä mene pois, ja jos terapia auttaa elämään niiden kanssa niin sitten sitä pitäisi saada rajoittamattomasti. Tämä voidaan rahoittaa rikosuhrimaksun huomattavalla nostolla.

Vuoden välein toistuva uhka terapian päättymisestä johtaa äkkiä siihen, että toipumiseen keskittymisen sijaan potilas joutuu keskittymään siihen miten onnistuu antamaan vastaanotolla sellainen vaikutelma itsestään, että terapia kyllä tuottaa tuloksia, muttei kuitenkaan siinä määrin, että se olisi syytä lähiaikoina päättää. Hoidon sijaan kyse onkin eräänlaisesta näytelmästä hoidon tarpeesta päättäviä tahoja varten.

Tavallaan ymmärrän, onko vuosia kestävä terapia kenen edun mukaista. Itselläni on kokemus lyhytterapiasta, tapaamisia noin 10-15, äärimmäisen tehokas ja intensiivinen. En usko, että olisin 3 vuoden terapiassa saanut tällaista hyötyä kuin nyt. Se laatu eikä se määrä. Harmillisin usein terapiat etenevät pitkäveteisesti eivätkä keskity käytännön ongelmia korjaamiseen, esim. elämäntapojen kartoittamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan ymmärrän, onko vuosia kestävä terapia kenen edun mukaista. Itselläni on kokemus lyhytterapiasta, tapaamisia noin 10-15, äärimmäisen tehokas ja intensiivinen. En usko, että olisin 3 vuoden terapiassa saanut tällaista hyötyä kuin nyt. Se laatu eikä se määrä. Harmillisin usein terapiat etenevät pitkäveteisesti eivätkä keskity käytännön ongelmia korjaamiseen, esim. elämäntapojen kartoittamiseen.

Nyt puhutaan ihan eri mittakaavan ongelmista. Vai oletko ollut joskus ihmiskaupan uhri?

Olen ihmiskaupan uhri, en Helsingin päässä, enkä seksuaalisen hyväksikäytön. Olen taistellut tässä jo kohta vuoden itselleni terapiaa. Kyllä, traumat ovat moninaiset ja näkyvät monella tasolla, olen käynyt terapiassa nuoruudesta lähtien ja se on auttanut. Kykenen käymään töissä, vaikka traumatisoinnin tuloksena teen liikaa töitä. Tämäkin on muuttumassa, pikkuhiljaa.

Kun traumat ovat syntyneet lapsuudessa ja nuoruudessa, niiden korjaaminen vain vie aikaa. Pitää opetella täysin uudenlainen ajattelu- ja reagointimalli monessa asiassa. Yksin se ei onnistu, vaan siihen tarvitsee tervettä peiliä tueksi. En olisi työkykyinen ilman terapiaa, olisin paljon itsetuhoisempi. Nyt koen, että minulla on toivoa. Mutta koen sen myös kohtuuttomana, että joudun taistelemaan oikeudesta hoitoon, vaikka lain mukaan se minulle yksiselitteisesti kuuluu. On aika pitkä aika odottaa vuosi - ylikin - päätöstä hoidosta. Vielä kesällä kuntani ei meinannut sitä minulle millään myöntää, ei halunnut lähteä edes käsittelemään asiaa. Työntekijä sanoi, että entä jos vain maksaisit terapiasi itse. Olen joutunut rikoksen uhriksi ja tällainen oli kohtaaminen kesällä...onneksi löysin parempia työntekijöitä ja sain apua ja tukea.

Voimia teille kaikille, jotka taistelette saman asian kanssa.