HS 17.11.2020 mielipide: Psykoterapian keston rajaaminen on potilaan edun mukaista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä terapiaa koskevat ketjut vetävät hulluja puoleensa kuin paska kärpäsiä. Olisi kiva joskus keskustella ihan tavallisten terapiassa käyvien kanssa eikä lukea näitä psykoottisia jänkkäyksiä kerta toisensa jälkeen.

Siis olenko ainoa terapiassa kävijä, joka ei sairasta mitään mielisairautta, ei ole diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi ja käy vielä töissä?

Tiesitkö, että kaikki persoonallisuushäiriöiset eivät ole hulluja ja diagnoosin saa melko helposti. Mulla on sekamuotoinen persoonallisuushäiriö epäluuloisilla ja estyneillä piirteillä ja käyn töissä. Kukaan ei tiedä asiasta, minua pidetään työpaikassani mukavana ja sosiaalisesti taitavana. Pinnan alla kytee riittämättömyyden tunteita ja epäilyksiä siitä että kukaan ei voi pitää minusta. Tämän takana on 12 vuoden koulukiusaaminen.

Voi tulla sulle yllätyksenä, mutta kyllä ne persoonallisusshäiriöt näkyy ja kauas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä terapiaa koskevat ketjut vetävät hulluja puoleensa kuin paska kärpäsiä. Olisi kiva joskus keskustella ihan tavallisten terapiassa käyvien kanssa eikä lukea näitä psykoottisia jänkkäyksiä kerta toisensa jälkeen.

Siis olenko ainoa terapiassa kävijä, joka ei sairasta mitään mielisairautta, ei ole diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi ja käy vielä töissä?

Tiesitkö, että kaikki persoonallisuushäiriöiset eivät ole hulluja ja diagnoosin saa melko helposti. Mulla on sekamuotoinen persoonallisuushäiriö epäluuloisilla ja estyneillä piirteillä ja käyn töissä. Kukaan ei tiedä asiasta, minua pidetään työpaikassani mukavana ja sosiaalisesti taitavana. Pinnan alla kytee riittämättömyyden tunteita ja epäilyksiä siitä että kukaan ei voi pitää minusta. Tämän takana on 12 vuoden koulukiusaaminen.

Samanlaisia riittämättömyydentunteita ja epäilyksiä sitä on itse kullakin, mutta ei niihin 7v terapiaa tarvitse ainakaan yhteiskunnan piikkiin. Elämä nyt vain on sellaista että siinä sattuu ja tapahtuu, ja jossain vaiheessa pitää ymmärtää kääntää koulukiusaussivua elämän kirjasta.

Uskomatonta mitätöintiä! Mahtaakohan sinulla olla kaikki ihan kunnossa?

Miksi sanot noin?

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan ymmärrän, onko vuosia kestävä terapia kenen edun mukaista. Itselläni on kokemus lyhytterapiasta, tapaamisia noin 10-15, äärimmäisen tehokas ja intensiivinen. En usko, että olisin 3 vuoden terapiassa saanut tällaista hyötyä kuin nyt. Se laatu eikä se määrä. Harmillisin usein terapiat etenevät pitkäveteisesti eivätkä keskity käytännön ongelmia korjaamiseen, esim. elämäntapojen kartoittamiseen.

On. Lyhytterapia käy "kevyisiin" ongelmiin, mutta esimerkiksi itselläni on (oli) lapsuudesta alkunsa saanut pitkäkestoinen trauma, joka oli jättänyt todella vaikeat oireet ja identiteetin murentumisen. Jos elää vaikka 20 vuotta "vinksallaan" niin niitä ei traumoja ei lyhytterapiassa eikä elämäntapoja muuttamalla pureta. Lääkäri ehdotti eläkettä. Kävin 6 vuotta terapiassa. Nyt työssä ja opiskelen ja elämä mallillaan. Onneksi sain käydä ja joku uskoi. Ja terapiani oli nimenomaan laadukasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai niin. Itse olen PTSD:sta huolimatta työelämässä. Siinä minua on auttanut psykoterapia.

Vierailija kirjoitti:

Sama, olen työelämässä joten kuten ja täysin terapian ansiosta.

T. Kolmas PTSD

Terapia varmasti auttaakin, jos taustalla on yksi tai pari traumaattista tapauhtumaa.

Joillakin ihmisellä saattaa kuitenkin olla niitä traumoja lukuisia, ihan lapsuudesta asti kerääntyneitä aina aikuisuuteen asti ja silloin terapiasta ei välttämättä ole apua. 

Näitä erilaisia taustoja (yksi trauma vs. lukuisia traumoja) ei oikeastaan voi edes verrata toisiinsa, eikä näistä voi edes puhua saman päivän aikana.

On aivan erilaista toipua yksittäisestä trumasta kuin siitä, että koko elämä on rakentunut traumojen varaan. Ts. on aivan erilaista toipua ns. hyvällä taustalla yhdestä/pareista traumasta kuin toipua täysin sirpaleisesta taustasta hyvin monista ja suurista uusista traumoista.

_ _ _ _ _

Terapia ei aina auta ja terapia voi olla jopa haitallistakin, kuten tuossa HS jutustakin ilmenee:

On potilasturvallisuuden kannalta olennaisen tärkeää, että pitkissä psykoterapioissa seuranta ja arviointi toteutetaan säännöllisin väliajoin, vähintään vuoden välein. Näin vältetään tehottomaan tai jopa haitalliseen hoitoon juuttuminen.

Tämä.

Minusta tuo on ikävää vähättelyä. Minulla on vaikea traumatausta, ihan sama millä mittapuulla. Kävin pitkän terapian ja tällä hetkellä kykenen opiskelemaan ja käymään töissä, edes jossain määrin. Tein toki tosi paljon töitä terapiassakin.

Vierailija kirjoitti:

Nämä terapiaa koskevat ketjut vetävät hulluja puoleensa kuin paska kärpäsiä. Olisi kiva joskus keskustella ihan tavallisten terapiassa käyvien kanssa eikä lukea näitä psykoottisia jänkkäyksiä kerta toisensa jälkeen.

Siis olenko ainoa terapiassa kävijä, joka ei sairasta mitään mielisairautta, ei ole diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi ja käy vielä töissä?

Kiva asenne. Kelan tukemaan terapiaan tarvitsee diagnoosin ja harva siellä taitaa omakustanteisesti huvin vuoksi käydä, joten voi olla vaikea löytää "sielunsiskoja". Enää en tosin terapiassa käy, mutta eipä olisi enää diagnoosiakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä terapiaa koskevat ketjut vetävät hulluja puoleensa kuin paska kärpäsiä. Olisi kiva joskus keskustella ihan tavallisten terapiassa käyvien kanssa eikä lukea näitä psykoottisia jänkkäyksiä kerta toisensa jälkeen.

Siis olenko ainoa terapiassa kävijä, joka ei sairasta mitään mielisairautta, ei ole diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi ja käy vielä töissä?

Tiesitkö, että kaikki persoonallisuushäiriöiset eivät ole hulluja ja diagnoosin saa melko helposti. Mulla on sekamuotoinen persoonallisuushäiriö epäluuloisilla ja estyneillä piirteillä ja käyn töissä. Kukaan ei tiedä asiasta, minua pidetään työpaikassani mukavana ja sosiaalisesti taitavana. Pinnan alla kytee riittämättömyyden tunteita ja epäilyksiä siitä että kukaan ei voi pitää minusta. Tämän takana on 12 vuoden koulukiusaaminen.

Samanlaisia riittämättömyydentunteita ja epäilyksiä sitä on itse kullakin, mutta ei niihin 7v terapiaa tarvitse ainakaan yhteiskunnan piikkiin. Elämä nyt vain on sellaista että siinä sattuu ja tapahtuu, ja jossain vaiheessa pitää ymmärtää kääntää koulukiusaussivua elämän kirjasta.

Juuri näin. Ihmiset ovat niin täysin menettäneet suhteellisuudentajunsa siitä, mitä elämässä kuuluu olla ja mitä kuuluu hoidon piiriin. Paljon voidaan syyttää mediaa, joka on vuosikymmenet antanut ymmärtää, että joka ikisellä pitää olla jokin "haava", ja elämä alkaa vasta, kun sitä haavaa on riittävästi kaiveltu ja analysoitu. Vasta sitten ihminen "eheytyy" ja sitten elämä alkaa joteski dynaamisesti. Tämä hämmästyttävää uskoa ylläpitävät mediassa toimittajien lisäksi myös julkkikset, jotka sitä omaa haavaansa julkisesti kaivelevat ja levittelevät kaikilla, jotka viitsivät katsoa sitä ja auta armias, jos sellaista haavaa ei julkkiksella ole, pitää ihan tekemällä tehdä. Koko länsimainen yhteiskunta on jostain 1900-luvun alusta saakka ollut tässä omituisessa haavakultissa mukana, ja tulokset näkyvät. Teille jotka ette ole sitä terapian herkkua päässeet maistamaan ja luulette, että se on jokin elämän avain: ei se ole. Ei se "paranna" teitä yhtään mistään. Kuten täällä on kerrottu, siellä istutaan puhumassa niitä näitä. Jos terapeutilta yrittää vastauksia tai neuvoja saada suoraan, se väistää kysymyksen vastakysymyksellä ja vaihtaa puheenaihetta. Siinä koko homma. Kun tunti on ohi, terapeutti nousee ylös tuolista ja ohjaa sinut ulos, vaikka itkisit ja sinulla olisi paha olla ja tunnet itsesi epämääräisen torjutuksi ja kurjaksi pitkän aikaa. Mikään tässä ei johda mihinkään, kerta toisensa jälkeen on samaa, koska se on terapeutille helpointa ja hänen on joka tapauksessa pidettävä ensisijaisesti huoli siitä, ettei häntä voida vastuuttaa mistään, joten neuvoja ei tule senkään vuoksi. Se on kummalinen väistelypeli, jossa sellainen asiakas, joka todella haluaa ohjeita ja neuvoja, jää todella yksin. Luuletteko tosiaan, että tämä on tie johonkin valtaisaan valaistumiseen, joka muuttaa teidän maailmanne? Jos luulette, riski on, että mentyänne terapiaan putoatte  todella korkealta odotuksinennen ja satutatte itseänne vielä enemmän. Pettymys voi todella olla suuri. Mitään ette ole menettäneet, vaikka se terapia olisi jäänyt saamatta. Ja ihmisen elämä on täysin normaali, vaikka siinä olisi isojakin pettymyksiä ja kammottavia tragedioita. Niistä voi selvitä ja selviää ilman terapiaa.

Olen täysin eri mieltä. Siitä tosin olen samaa mieltä, että ei terapia ja terapeutti ketään paranna sillä se valtava työ on tehtävä ihan itse. Ehkä ihmisillä onkin liian suuria odotuksia terapeuttia kohtaan ja sitten petytään, kun huomataankin, ettei se terapeutti teekään mitään ihmetekoa. Minä olisin menettänyt elämäni. En todellakaan olisi selvinnyt ilman terapiaa ja sieltä saatuja työkaluja näin pitkälle missä nyt olen. Ja minulle tämä nimenomaan oli valaistumisen tie, joka muutti elämäni. Työn tein silti itse. Terapeutti auttoi työkalut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli 20 vuoden edestä traumoja. Ei riittänyt 3 vuotta. 6 vuotta riitti. Varmaan 4 vuotta olisi riittänyt jos ei olisi tarvinnut jatkuvasti tapella hoidostani. Sillä rahalla mitä ihminen saa tukina esimerkiksi saikulla muutamassa kuukaudessa saa vuoden terapiaa. Itse laskin että vuosi saikulla tai eläkkeellä on 4 vuotta terapiaa. Yhteiskunta olisi halunnut että käyn 3 vuotta terapiassa ja odotan 5 vuotta ennen seuraavaa terapiajaksoa. Ei mitään järkeä. En ymmärrä miksi on niin vaikea antaa lisävuosia jos henkilö on sitoutunut ja hoito auttaa. Olisin toki voinut pyrkiä eläkkeelle 25 vuotiaana sen sijaan että olen 30 vuotiaana työkykyinen ja työvuosia edessä varmaan se 35. Touhu on hyvin lyhytnäköistä.

Miten sait hoitoa? Mullakaan ei se kolme vuotta riittänyt, mutta kaikki hakemukset ja lähetteet jatkosta tulivat vaan bumerangina takaisin ja olen sitten ollut pari vuotta kokonaan ilman hoitoa, odottelen, että se viisi vuotta tulee täyteen. Luulen, että en tarvitse uutta kolmea vuotta, vaan vuosikin voi riittää, kunhan löydän sopivan terapeutin traumataustalle. Olen miettinyt paljon just tuota, kun olen jo kahdesti vetänyt sairauspäivärahat täyteen, rimpuillut välillä töissä ja saikulla ja työttömänä tietenkin myös, että paljonkohan tämä on maksanut yhteiskunnalle vs se, että olisin saanut jotain kautta vuoden lisää terapiaa. Mutta tämä ei ole minun valintani, en voi sille mitään. Parhaani yritän.

Olen pahoillani puolestasi. Oma tarinani on sellainen, että sain 3 vuotta Kelan tukemana ja 2 vuotta lääkinnällisenä kuntoutuksena. Lisäksi loppuajasta sain vammaistukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi mode ei päästä läpi viestiäni?

Minä kuulun siihen asiakasryhmään, jota aivan turhaan seitsemän vuotta terapioitiin.

Jaaha, joku väärä sana oli viestissäni. Kokeillaanpa, miten pitkälle voin jatkaa...

Eli seitsämän vuotta terapiaa peräti kaksi kertaa viikossa.

Minulla ei ollut mitään erityisiä ongelmia. Olin vain melankolinen nuori, ja tämähän on jotain, mikä menee jo ihan iän myötä ohi. Ainakaan sillä, että joku istuu huoneen nurkassa ja antaa toisen puhua hämillisenä läpiä päähänsä, ei ollut mitään auttavaa vaikutusta asiaan.

Mutta edustin juuri sitä helppoa asiakaskuntaa: nuori, kiltti tyttö, ihan siisti, ei ongelmia. Jos olisin terapeutti, itsekin kokoaisin asiakaskuntani tällaisista helpoista tapauksista enkä vaikeaista ongelmatapauksista, jotka ovat kohtalonsa niin vammauttamia että ovat vihaisia tai uhkaavia tai aivan toivottomia hoitaa. Heille se apu kuuluisi, ei minun kaltaisilleni. Ja yhteiskunta maksoi kaiken.

Luin nuo muutkin viestisi ja voin toki olla väärässä, mutta minulle jäi nyt sellainen kuva, että ammattilaiset näkivät, ettei kaikki ole kohdallaan, mutta jostain syystä et itse hyväksy(nyt) sitä. Nimittäin terapiaa haetaan aika ajoin ja siihen haastatellaan myös itse asiakasta. Syyt jatkamiseen pitää löytyä. Valehtelitko siis psykiatrille tarpeesta ja miksi? Ei sekään ihan normaalilta kuulosta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi mode ei päästä läpi viestiäni?

Minä kuulun siihen asiakasryhmään, jota aivan turhaan seitsemän vuotta terapioitiin.

Jaaha, joku väärä sana oli viestissäni. Kokeillaanpa, miten pitkälle voin jatkaa...

Eli seitsämän vuotta terapiaa peräti kaksi kertaa viikossa.

Minulla ei ollut mitään erityisiä ongelmia. Olin vain melankolinen nuori, ja tämähän on jotain, mikä menee jo ihan iän myötä ohi. Ainakaan sillä, että joku istuu huoneen nurkassa ja antaa toisen puhua hämillisenä läpiä päähänsä, ei ollut mitään auttavaa vaikutusta asiaan.

Mutta edustin juuri sitä helppoa asiakaskuntaa: nuori, kiltti tyttö, ihan siisti, ei ongelmia. Jos olisin terapeutti, itsekin kokoaisin asiakaskuntani tällaisista helpoista tapauksista enkä vaikeaista ongelmatapauksista, jotka ovat kohtalonsa niin vammauttamia että ovat vihaisia tai uhkaavia tai aivan toivottomia hoitaa. Heille se apu kuuluisi, ei minun kaltaisilleni. Ja yhteiskunta maksoi kaiken.

Luin nuo muutkin viestisi ja voin toki olla väärässä, mutta minulle jäi nyt sellainen kuva, että ammattilaiset näkivät, ettei kaikki ole kohdallaan, mutta jostain syystä et itse hyväksy(nyt) sitä. Nimittäin terapiaa haetaan aika ajoin ja siihen haastatellaan myös itse asiakasta. Syyt jatkamiseen pitää löytyä. Valehtelitko siis psykiatrille tarpeesta ja miksi? Ei sekään ihan normaalilta kuulosta...

Hyvä jumala, miten outoa tämä on :D. Tavallaan ihan kiinnostavaa olla tällaisen aivan sairaan syyllistämäisen ja epäluulon kohteena, ja vielä sitten sokerina pohjalla tämä klassikko :D. Ei, voin vakuuttaa, ettei tilanne ole se, mitä kuvittelet. Ja hei: mitkä ihmeen "ammattilaiset" monikossa? Ja mikä ihmeen "psykiatri"? Olet koostanut mielessäsi oikein eläväisen elokuvadraaman niistä aineksista, jotka näistä lyhyistä keskustelupätkistä olet saanut kasaan kerättyä ja niillä sitten käyt kimppuun. Et kuitenkaan pelkää, että satutat mentaalisesti heikkokuntoista keskustelijaa, jollaiseksi minut olet nyt leimannut :D. Voi voi. Juu, voin vakuuttaa, ettei tämä sinun sinänsä ihan jännittävä tulkintasi ole paikkansa pitävä. Itse asiassa kerran kysyin varovasti psykologilta, huom. yksikössä ja huom. ei psykiatri, että miten hän minut diagnosoisi tai mitä termiä hän ongelmastani käyttäisi. Viittasin mm. persoonallisuushäiriönimikkeisiin, joita olin lukenut naistenlehdestä. Hän meni hyvin vaivaantuneeksi eikä pystynyt vastaamaan ja minä nolostuin siitä kovasti, tajusin, että menin nyt hänen reviirilleen, kun otin niitä termejä haltuuni, vaikka olen potilas ja hän on se terapeutti. Ja nyt kun tuli puheeksi, niin kerran hän kautta rantain minulle sanoikin, että on joskus miettinyt, onko terapia kaikille tarpeellista. Näistä pienistä vinkeistä minun olisi varmasti pitänyt vetää johtopäätökset ja antaa hälytyskellojen soida. Itse asiassa fiksuin kommentti tuli kerran odotushuoneessa, jossa humalaisen oloinen toinen asiakas, nuori mies, täräytti minulle, että miten tuon näköisellä tytöllä voi olla jotain ongelmia muka. Olisinpa kuunnellut häntä. Mutta odotan mielenkiinnolla, millaisen sairaan tulkinnan pyöräytät näistä aineksita. Varmasti löydät jotain, mikä todistaa, että kaikki ne psykiatrit (!) olivat koko ajan oikeassa! :D Mietihän vähän tuota tarvettasi leimata keskustelijaa. Mistä se kertoo? Mitähän ne psykiatrit sanoisivat siitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi mode ei päästä läpi viestiäni?

Minä kuulun siihen asiakasryhmään, jota aivan turhaan seitsemän vuotta terapioitiin.

Jaaha, joku väärä sana oli viestissäni. Kokeillaanpa, miten pitkälle voin jatkaa...

Eli seitsämän vuotta terapiaa peräti kaksi kertaa viikossa.

Minulla ei ollut mitään erityisiä ongelmia. Olin vain melankolinen nuori, ja tämähän on jotain, mikä menee jo ihan iän myötä ohi. Ainakaan sillä, että joku istuu huoneen nurkassa ja antaa toisen puhua hämillisenä läpiä päähänsä, ei ollut mitään auttavaa vaikutusta asiaan.

Mutta edustin juuri sitä helppoa asiakaskuntaa: nuori, kiltti tyttö, ihan siisti, ei ongelmia. Jos olisin terapeutti, itsekin kokoaisin asiakaskuntani tällaisista helpoista tapauksista enkä vaikeaista ongelmatapauksista, jotka ovat kohtalonsa niin vammauttamia että ovat vihaisia tai uhkaavia tai aivan toivottomia hoitaa. Heille se apu kuuluisi, ei minun kaltaisilleni. Ja yhteiskunta maksoi kaiken.

Luin nuo muutkin viestisi ja voin toki olla väärässä, mutta minulle jäi nyt sellainen kuva, että ammattilaiset näkivät, ettei kaikki ole kohdallaan, mutta jostain syystä et itse hyväksy(nyt) sitä. Nimittäin terapiaa haetaan aika ajoin ja siihen haastatellaan myös itse asiakasta. Syyt jatkamiseen pitää löytyä. Valehtelitko siis psykiatrille tarpeesta ja miksi? Ei sekään ihan normaalilta kuulosta...

Hyvä jumala, miten outoa tämä on :D. Tavallaan ihan kiinnostavaa olla tällaisen aivan sairaan syyllistämäisen ja epäluulon kohteena, ja vielä sitten sokerina pohjalla tämä klassikko :D. Ei, voin vakuuttaa, ettei tilanne ole se, mitä kuvittelet. Ja hei: mitkä ihmeen "ammattilaiset" monikossa? Ja mikä ihmeen "psykiatri"? Olet koostanut mielessäsi oikein eläväisen elokuvadraaman niistä aineksista, jotka näistä lyhyistä keskustelupätkistä olet saanut kasaan kerättyä ja niillä sitten käyt kimppuun. Et kuitenkaan pelkää, että satutat mentaalisesti heikkokuntoista keskustelijaa, jollaiseksi minut olet nyt leimannut :D. Voi voi. Juu, voin vakuuttaa, ettei tämä sinun sinänsä ihan jännittävä tulkintasi ole paikkansa pitävä. Itse asiassa kerran kysyin varovasti psykologilta, huom. yksikössä ja huom. ei psykiatri, että miten hän minut diagnosoisi tai mitä termiä hän ongelmastani käyttäisi. Viittasin mm. persoonallisuushäiriönimikkeisiin, joita olin lukenut naistenlehdestä. Hän meni hyvin vaivaantuneeksi eikä pystynyt vastaamaan ja minä nolostuin siitä kovasti, tajusin, että menin nyt hänen reviirilleen, kun otin niitä termejä haltuuni, vaikka olen potilas ja hän on se terapeutti. Ja nyt kun tuli puheeksi, niin kerran hän kautta rantain minulle sanoikin, että on joskus miettinyt, onko terapia kaikille tarpeellista. Näistä pienistä vinkeistä minun olisi varmasti pitänyt vetää johtopäätökset ja antaa hälytyskellojen soida. Itse asiassa fiksuin kommentti tuli kerran odotushuoneessa, jossa humalaisen oloinen toinen asiakas, nuori mies, täräytti minulle, että miten tuon näköisellä tytöllä voi olla jotain ongelmia muka. Olisinpa kuunnellut häntä. Mutta odotan mielenkiinnolla, millaisen sairaan tulkinnan pyöräytät näistä aineksita. Varmasti löydät jotain, mikä todistaa, että kaikki ne psykiatrit (!) olivat koko ajan oikeassa! :D Mietihän vähän tuota tarvettasi leimata keskustelijaa. Mistä se kertoo? Mitähän ne psykiatrit sanoisivat siitä?

Niin, psykiatri on se, joka laittaa lausunnon eteenpäin, jotta Kelan tuen saa. Tai lapsilla voi olla joitain moniammatillisia ryhmiä, mutta psykologi ei näitä yksin päätä. Psykologi ja psykoterapeutti ovat muuten eri asioita. Psykologi ei ole automaattisesti psykoterapeutti eikä psykoterapeutti psykologi. Kelan tukema psykoterapia ja kunnallinen "juttelu" ovat eri asioita. Ei näitä huvin vuoksi jatketa vuodesta toiseen. Jos olet alaikäisenä aloittanut niin ehkäpä vanhempasi eivät ole halunneet sinulle kaikkea kertoa. Niin vanhemmat saattavat toimia, kun haluavat suojella. Eihän se ole missään määrin normaalia, että sinua on noin kovasti tuettu yhteiskunnan taholta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä terapiaa koskevat ketjut vetävät hulluja puoleensa kuin paska kärpäsiä. Olisi kiva joskus keskustella ihan tavallisten terapiassa käyvien kanssa eikä lukea näitä psykoottisia jänkkäyksiä kerta toisensa jälkeen.

Siis olenko ainoa terapiassa kävijä, joka ei sairasta mitään mielisairautta, ei ole diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi ja käy vielä töissä?

Tiesitkö, että kaikki persoonallisuushäiriöiset eivät ole hulluja ja diagnoosin saa melko helposti. Mulla on sekamuotoinen persoonallisuushäiriö epäluuloisilla ja estyneillä piirteillä ja käyn töissä. Kukaan ei tiedä asiasta, minua pidetään työpaikassani mukavana ja sosiaalisesti taitavana. Pinnan alla kytee riittämättömyyden tunteita ja epäilyksiä siitä että kukaan ei voi pitää minusta. Tämän takana on 12 vuoden koulukiusaaminen.

Voi tulla sulle yllätyksenä, mutta kyllä ne persoonallisusshäiriöt näkyy ja kauas.

Montako diagnosoitua persoonallisuushäiriöistä sinä tunnet? Omat kotitekoiset diagnoosit tuttavista eivät tähän kelpaa, vaan diagnoosin pitää olla psykiatrin tekemä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan ymmärrän, onko vuosia kestävä terapia kenen edun mukaista. Itselläni on kokemus lyhytterapiasta, tapaamisia noin 10-15, äärimmäisen tehokas ja intensiivinen. En usko, että olisin 3 vuoden terapiassa saanut tällaista hyötyä kuin nyt. Se laatu eikä se määrä. Harmillisin usein terapiat etenevät pitkäveteisesti eivätkä keskity käytännön ongelmia korjaamiseen, esim. elämäntapojen kartoittamiseen.

On. Lyhytterapia käy "kevyisiin" ongelmiin, mutta esimerkiksi itselläni on (oli) lapsuudesta alkunsa saanut pitkäkestoinen trauma, joka oli jättänyt todella vaikeat oireet ja identiteetin murentumisen. Jos elää vaikka 20 vuotta "vinksallaan" niin niitä ei traumoja ei lyhytterapiassa eikä elämäntapoja muuttamalla pureta. Lääkäri ehdotti eläkettä. Kävin 6 vuotta terapiassa. Nyt työssä ja opiskelen ja elämä mallillaan. Onneksi sain käydä ja joku uskoi. Ja terapiani oli nimenomaan laadukasta.

Saanko kysyä mikä terapiasuuntaus oli? Tosi hienoa, että olet saanut kaipaamaasi apua! Oliko Kelan tukemaa terapiaa, jolloin välissä oli ainakin se viiden vuoden jakso ilman terapiaa?

Miksi traumaterapiaa on tarjolla niin niukasti? Minulla on mennyt monta vuotta aikaa ennen kuin löysin sopivan terapeutin, joka ymmärtää riittävästi traumojen hoitamisesta.

.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan ymmärrän, onko vuosia kestävä terapia kenen edun mukaista. Itselläni on kokemus lyhytterapiasta, tapaamisia noin 10-15, äärimmäisen tehokas ja intensiivinen. En usko, että olisin 3 vuoden terapiassa saanut tällaista hyötyä kuin nyt. Se laatu eikä se määrä. Harmillisin usein terapiat etenevät pitkäveteisesti eivätkä keskity käytännön ongelmia korjaamiseen, esim. elämäntapojen kartoittamiseen.

On. Lyhytterapia käy "kevyisiin" ongelmiin, mutta esimerkiksi itselläni on (oli) lapsuudesta alkunsa saanut pitkäkestoinen trauma, joka oli jättänyt todella vaikeat oireet ja identiteetin murentumisen. Jos elää vaikka 20 vuotta "vinksallaan" niin niitä ei traumoja ei lyhytterapiassa eikä elämäntapoja muuttamalla pureta. Lääkäri ehdotti eläkettä. Kävin 6 vuotta terapiassa. Nyt työssä ja opiskelen ja elämä mallillaan. Onneksi sain käydä ja joku uskoi. Ja terapiani oli nimenomaan laadukasta.

Saanko kysyä mikä terapiasuuntaus oli? Tosi hienoa, että olet saanut kaipaamaasi apua! Oliko Kelan tukemaa terapiaa, jolloin välissä oli ainakin se viiden vuoden jakso ilman terapiaa?

Toki saa :) Terapeuttini oli traumaterapeutti, mutta yhdisteli myös muita tarpeen mukaan, esimerkiksi psykodynaamista. Taisin olla sen verran "hankala" tapaus, että piti kokeilla monenlaisia juttuja. Kävin ensin 3 vuotta Kelan tukemana. Sitten sain lääkinnällisen kuntoutuksen kautta 2 vuotta ja se oli minulle täysin ilmaista. Viimeinen vuosi vammaistuen avulla omakustanteisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä terapiaa koskevat ketjut vetävät hulluja puoleensa kuin paska kärpäsiä. Olisi kiva joskus keskustella ihan tavallisten terapiassa käyvien kanssa eikä lukea näitä psykoottisia jänkkäyksiä kerta toisensa jälkeen.

Siis olenko ainoa terapiassa kävijä, joka ei sairasta mitään mielisairautta, ei ole diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi ja käy vielä töissä?

Tiesitkö, että kaikki persoonallisuushäiriöiset eivät ole hulluja ja diagnoosin saa melko helposti. Mulla on sekamuotoinen persoonallisuushäiriö epäluuloisilla ja estyneillä piirteillä ja käyn töissä. Kukaan ei tiedä asiasta, minua pidetään työpaikassani mukavana ja sosiaalisesti taitavana. Pinnan alla kytee riittämättömyyden tunteita ja epäilyksiä siitä että kukaan ei voi pitää minusta. Tämän takana on 12 vuoden koulukiusaaminen.

Voi tulla sulle yllätyksenä, mutta kyllä ne persoonallisusshäiriöt näkyy ja kauas.

Montako diagnosoitua persoonallisuushäiriöistä sinä tunnet? Omat kotitekoiset diagnoosit tuttavista eivät tähän kelpaa, vaan diagnoosin pitää olla psykiatrin tekemä.

Olen työssä sosiaalialalla ja työn kautta tunnen useita. Kukaan heistä ei itse koe asiaa ongelmaksi, sen sijaan muille heidän kanssaan eläminen on ongelma. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?

Tämäkin voi olla välttämiskäytöstä, mutta ymmärrän kyllä myös avaukseen lainatun kommentin. Jos terapiasta muodostuu asiakkaalle henkisen tuen ja voiman lähde, voi tuntua houkuttelevammalta että kävisi vain ikuisesti terapiassa. Tämä on psyykkisesti helpompi ratkaisu siihen verrattuna, että opettelee olemaan itse itselleen se tarvittavan tuen ja voiman lähde. Tällöin siis vältellään paranemisprosessia ja sen edellyttämää psyykkistä työskentelyä.

Vähän samanlainen ilmiö on äidin helmoihin asumaan jäävillä peräkammarin pojilla. Ei itsenäistytä vaan heittäydytään vanhemmalta saatavan huolenpidon varaan aikuisenakin. Eli vältellään niitä haasteita, joita itsenäistyvä ihminen joutuisi käymään läpi. Tällainen välttelijä ei välttämättä edes asu vanhempiensa kotona, vaan vanhemmat hoitavat ja tukevat häntä lapsen tavoin vaikka hän asuu näennäisesti itsenäisesti.

Vaikka tuo avauksen lausunto kuulostaa kylmäkiskoiselta, siinä on ihan aito totuus takana että kun jotain resurssia on rajallisesti, sen arvon ymmärtää paremmin ja silloin siitä saa paremman hyödyn irti. Olen itse juuri terapiassa ja huomaan välillä miettiväni, miten pärjään sitten kun terapia loppuu. Tämä toimii motivaation lähteenä siihen, että pyrin saamaan itseni kuntoon mahdollisimman nopeasti.

Ja mikä on se vaihtoehto, jos määrämittainen terapia ei auta? Jos henkilöllä ei ole voimavaroja ottaa vastuuta ja olla itselleen se tuki. Jätetään heitteille? Jotainhan pitäisi olla, jos puhumme hyvinvointiyhteiskunnasta.

Ei niitä peräkammarin poikiakaan kukaan jätä heitteille, jos eivät itse pärjää ja vanhemmat vaikka ikääntymisen tai kuoleman takia lopettavat heidän hoitamisensa.