Lue keskustelun säännöt.
HS 17.11.2020 mielipide: Psykoterapian keston rajaaminen on potilaan edun mukaista
17.11.2020 |
"Traumaa seuraavan stressihäiriön oirekuvassa keskeistä – ja usein oireilua pitkittävää – on välttämiskäyttäytyminen. Toive kestoltaan ja intensiteetiltään rajoittamattomasta terapiasta on eräs välttämiskäyttäytymisen ilmentymä."
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000007621565.html
Tällaistako porukkaa HUS:ssa työskentelee? Kylmäävää.
Kommentit (177)
Mikseivät he vain sano, etteivät mene terapiaan? Säästyvät terapialta, byrokratialta ja nöyryytykseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Outo ajatus, että ellei ammattilaisten apu vaikeisiin ongelmiin poista ongelmia nopeasti, niin henkilö on parasta silloin järjestää yksinään "pärjäämään" hoidon ulkopuolelle.
Pärjäämisen sijaan tuloksena on silloin usein syrjäytyminen, itsemurhayritykset, erilaiset riippuvuudet yms. Ei voi markkinoida atkaisuna sitä, että kaltoinkohdellun ihmisen kaltoinkohtelua jatketaan vielä yhteiskunnankin taholta.
Miksi suhtautuminen fyysisten vaivojen hoitamiseen on niin erilaista kuin mielenterveyden haasteisiin? Ei munuaisvaivoista kärsiviä jätetä itsekseen pärjäämään ilman hoitoa, jos ongelmat ovat pahoja.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?
Tämäkin voi olla välttämiskäytöstä, mutta ymmärrän kyllä myös avaukseen lainatun kommentin. Jos terapiasta muodostuu asiakkaalle henkisen tuen ja voiman lähde, voi tuntua houkuttelevammalta että kävisi vain ikuisesti terapiassa. Tämä on psyykkisesti helpompi ratkaisu siihen verrattuna, että opettelee olemaan itse itselleen se tarvittavan tuen ja voiman lähde. Tällöin siis vältellään paranemisprosessia ja sen edellyttämää psyykkistä työskentelyä.
Vähän samanlainen ilmiö on äidin helmoihin asumaan jäävillä peräkammarin pojilla. Ei itsenäistytä vaan heittäydytään vanhemmalta saatavan huolenpidon varaan aikuisenakin. Eli vältellään niitä haasteita, joita itsenäistyvä ihminen joutuisi käymään läpi. Tällainen välttelijä ei välttämättä edes asu vanhempiensa kotona, vaan vanhemmat hoitavat ja tukevat häntä lapsen tavoin vaikka hän asuu näennäisesti itsenäisesti.
Vaikka tuo avauksen lausunto kuulostaa kylmäkiskoiselta, siinä on ihan aito totuus takana että kun jotain resurssia on rajallisesti, sen arvon ymmärtää paremmin ja silloin siitä saa paremman hyödyn irti. Olen itse juuri terapiassa ja huomaan välillä miettiväni, miten pärjään sitten kun terapia loppuu. Tämä toimii motivaation lähteenä siihen, että pyrin saamaan itseni kuntoon mahdollisimman nopeasti.
Vierailija kirjoitti:
Mikseivät he vain sano, etteivät mene terapiaan? Säästyvät terapialta, byrokratialta ja nöyryytykseltä.
Miksi noin sanoisi sellainen ihminen, joka kokee olevansa avun tarpeessa? Terapiaan hakeudutaan usein nimenomaan siksi, että ilman sitä vointi on todella huono.
Trauman työstäminen on prosessi, jossa käydään tyypillisesti tietyt vaiheet läpi. Niiden vaiheiden läpikäynti ei itsessään vie vuosia, jos potilas on valmis niitä työstämään. Kipeitä tunteita kuitenkin vältetään ja jos terapian äärettömyys ja maksuttomuus on tiedossa, niitä vältellään paljon pidempään. Tilannetta voi verrata siihen, että potilas haluaisi hoitaa luumurtuman hitaimmalla mahdollisella tavalla. Silloinhan kyse on jonkin muun asian, kuten turvallisen ihmissuhteen puuttumisesta. Tässäkin terapeutti auttaa, mutta ei niin että muuttuisi itse sellaiseksi ihmiseksi.
Terapeuttien vaihtelevan laadun vuoksi olisi kuitenkin suotavaa, että sairaanhoitopiireillä olisi erikoistuneita kokeneita traumatyöntekijöitä tällaisia tilanteita varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikseivät he vain sano, etteivät mene terapiaan? Säästyvät terapialta, byrokratialta ja nöyryytykseltä.
Miksi noin sanoisi sellainen ihminen, joka kokee olevansa avun tarpeessa? Terapiaan hakeudutaan usein nimenomaan siksi, että ilman sitä vointi on todella huono.
Itse näkisin, että terapia vain haittaa omaa paranemisprosessia, koska sinne pitää mennä joka viikko.
Vierailija kirjoitti:
Outo ajatus, että ellei ammattilaisten apu vaikeisiin ongelmiin poista ongelmia nopeasti, niin henkilö on parasta silloin järjestää yksinään "pärjäämään" hoidon ulkopuolelle.
Pärjäämisen sijaan tuloksena on silloin usein syrjäytyminen, itsemurhayritykset, erilaiset riippuvuudet yms. Ei voi markkinoida atkaisuna sitä, että kaltoinkohdellun ihmisen kaltoinkohtelua jatketaan vielä yhteiskunnankin taholta.
Miksi suhtautuminen fyysisten vaivojen hoitamiseen on niin erilaista kuin mielenterveyden haasteisiin? Ei munuaisvaivoista kärsiviä jätetä itsekseen pärjäämään ilman hoitoa, jos ongelmat ovat pahoja.
Ei fyysisissäkään sairauksissa ole niin, että parantumattomasti sairaiden hoitoon ohjataan rajattomasti resursseja, jotka ovat pois niiltä, joiden sairaus parantuu hoidolla.
Kelan terapiaa saa yleensä kolme vuotta, vaikeissa tapauksissa kauemmin. Kyllä tuo on mielestäni ihan kohtuullinen aika. Ei kai voi olla niinkään, että kun joku kerran terapiaan pääsee, hänellä on sitten elinikäinen oikeus käydä siellä ja muut jäävät ilman niin kauan kuin tämä yksi käy?
Mielestäni on parempi että niistä jotka paranevat tuon kolmen vuoden hoidon aikana, mahdollisimman moni myös pääsee aloittamaan. Ja erityisen vaikeassa tilanteessa voidaan harkinnanvaraisesti aikaa pidentää. Ne, jotka eivät parane ollenkaan vaan tarvitsisivat terapeuttia ikuisesti, eivät mielestäni saa viedä resursseja niiden hoidosta, joilla on mahdollisuus kuntoutua tasapainoisiksi ja omillaan pärjääviksi ihmisiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Trauman työstäminen on prosessi, jossa käydään tyypillisesti tietyt vaiheet läpi. Niiden vaiheiden läpikäynti ei itsessään vie vuosia, jos potilas on valmis niitä työstämään. Kipeitä tunteita kuitenkin vältetään ja jos terapian äärettömyys ja maksuttomuus on tiedossa, niitä vältellään paljon pidempään. Tilannetta voi verrata siihen, että potilas haluaisi hoitaa luumurtuman hitaimmalla mahdollisella tavalla. Silloinhan kyse on jonkin muun asian, kuten turvallisen ihmissuhteen puuttumisesta. Tässäkin terapeutti auttaa, mutta ei niin että muuttuisi itse sellaiseksi ihmiseksi.
Terapeuttien vaihtelevan laadun vuoksi olisi kuitenkin suotavaa, että sairaanhoitopiireillä olisi erikoistuneita kokeneita traumatyöntekijöitä tällaisia tilanteita varten.
Terapiassa köyhillä ihmisillä on usein monia eri traumoja, joita terapiassa pyritään käsittelemään. Jos olisi kyse vain jostain yksittäisestä asiasta, niin totta kai paraneminen silloin on nopeampaa, kuin jos on kyse monen vuoden pituisesta traumaattisesta ajanjaksosta / ajanjaksoista elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikseivät he vain sano, etteivät mene terapiaan? Säästyvät terapialta, byrokratialta ja nöyryytykseltä.
Miksi noin sanoisi sellainen ihminen, joka kokee olevansa avun tarpeessa? Terapiaan hakeudutaan usein nimenomaan siksi, että ilman sitä vointi on todella huono.
Itse näkisin, että terapia vain haittaa omaa paranemisprosessia, koska sinne pitää mennä joka viikko.
Siinä tapauksessa tämä keskustelu tuskin millään tavalla sinua koskettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Trauman työstäminen on prosessi, jossa käydään tyypillisesti tietyt vaiheet läpi. Niiden vaiheiden läpikäynti ei itsessään vie vuosia, jos potilas on valmis niitä työstämään. Kipeitä tunteita kuitenkin vältetään ja jos terapian äärettömyys ja maksuttomuus on tiedossa, niitä vältellään paljon pidempään. Tilannetta voi verrata siihen, että potilas haluaisi hoitaa luumurtuman hitaimmalla mahdollisella tavalla. Silloinhan kyse on jonkin muun asian, kuten turvallisen ihmissuhteen puuttumisesta. Tässäkin terapeutti auttaa, mutta ei niin että muuttuisi itse sellaiseksi ihmiseksi.
Terapeuttien vaihtelevan laadun vuoksi olisi kuitenkin suotavaa, että sairaanhoitopiireillä olisi erikoistuneita kokeneita traumatyöntekijöitä tällaisia tilanteita varten.
Riippuu traumasta ja sen kestosta, milloin se on tapahtunut. On täysin eri asia työskää aikuisena koettua traumaattista tapahtumaa, kuin työstää lapsuudessa koettuja lukuisia traumaattisia asioita. Lapsena koetut asiat ja niiden hoito todellakin vie vuosia, koska ylipäätänsä sen ymmärtäminen, mikä on ollut väärin ja miten se on itseen vaikuttanut, jo pelkästään siihen työskentelyyn menee aikaa. Koska koko opittu maailmankuva, käsitys itsestä ja muista on vääristynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outo ajatus, että ellei ammattilaisten apu vaikeisiin ongelmiin poista ongelmia nopeasti, niin henkilö on parasta silloin järjestää yksinään "pärjäämään" hoidon ulkopuolelle.
Pärjäämisen sijaan tuloksena on silloin usein syrjäytyminen, itsemurhayritykset, erilaiset riippuvuudet yms. Ei voi markkinoida atkaisuna sitä, että kaltoinkohdellun ihmisen kaltoinkohtelua jatketaan vielä yhteiskunnankin taholta.
Miksi suhtautuminen fyysisten vaivojen hoitamiseen on niin erilaista kuin mielenterveyden haasteisiin? Ei munuaisvaivoista kärsiviä jätetä itsekseen pärjäämään ilman hoitoa, jos ongelmat ovat pahoja.
Ei fyysisissäkään sairauksissa ole niin, että parantumattomasti sairaiden hoitoon ohjataan rajattomasti resursseja, jotka ovat pois niiltä, joiden sairaus parantuu hoidolla.
Kelan terapiaa saa yleensä kolme vuotta, vaikeissa tapauksissa kauemmin. Kyllä tuo on mielestäni ihan kohtuullinen aika. Ei kai voi olla niinkään, että kun joku kerran terapiaan pääsee, hänellä on sitten elinikäinen oikeus käydä siellä ja muut jäävät ilman niin kauan kuin tämä yksi käy?
Mielestäni on parempi että niistä jotka paranevat tuon kolmen vuoden hoidon aikana, mahdollisimman moni myös pääsee aloittamaan. Ja erityisen vaikeassa tilanteessa voidaan harkinnanvaraisesti aikaa pidentää. Ne, jotka eivät parane ollenkaan vaan tarvitsisivat terapeuttia ikuisesti, eivät mielestäni saa viedä resursseja niiden hoidosta, joilla on mahdollisuus kuntoutua tasapainoisiksi ja omillaan pärjääviksi ihmisiksi.
Monissa tapauksissa tuo kolme vuotta on riittämätön hoitojakso. Jotkut joutuvat olemaan puolivaloilla sen jälkeen seuraavat viisi vuotta, ennen kuin ovat oikeutettuja uutta hoitojaksoa hakemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?
Tämäkin voi olla välttämiskäytöstä, mutta ymmärrän kyllä myös avaukseen lainatun kommentin. Jos terapiasta muodostuu asiakkaalle henkisen tuen ja voiman lähde, voi tuntua houkuttelevammalta että kävisi vain ikuisesti terapiassa. Tämä on psyykkisesti helpompi ratkaisu siihen verrattuna, että opettelee olemaan itse itselleen se tarvittavan tuen ja voiman lähde. Tällöin siis vältellään paranemisprosessia ja sen edellyttämää psyykkistä työskentelyä.
Vähän samanlainen ilmiö on äidin helmoihin asumaan jäävillä peräkammarin pojilla. Ei itsenäistytä vaan heittäydytään vanhemmalta saatavan huolenpidon varaan aikuisenakin. Eli vältellään niitä haasteita, joita itsenäistyvä ihminen joutuisi käymään läpi. Tällainen välttelijä ei välttämättä edes asu vanhempiensa kotona, vaan vanhemmat hoitavat ja tukevat häntä lapsen tavoin vaikka hän asuu näennäisesti itsenäisesti.
Vaikka tuo avauksen lausunto kuulostaa kylmäkiskoiselta, siinä on ihan aito totuus takana että kun jotain resurssia on rajallisesti, sen arvon ymmärtää paremmin ja silloin siitä saa paremman hyödyn irti. Olen itse juuri terapiassa ja huomaan välillä miettiväni, miten pärjään sitten kun terapia loppuu. Tämä toimii motivaation lähteenä siihen, että pyrin saamaan itseni kuntoon mahdollisimman nopeasti.
En ihan ymmärrä tällaista ajattelua, että riippuvuus toisten ihmisten tuesta on itsessään paha asia. Kaikkihan me täällä olemme riippuvaisia toisistamme, ihan sinne perustarpeiden tyydyttämisen tasolle asti. Ihminen on laumaeläin. Tältä kannalta pidän erikoisena sitä, että "terve" ihminen on muka sellainen, joka seisoo psyykkisesti täysin omilla jaloillaan.
Edes tuo esimerkki peräkammarinpojasta ei hätkäytä. Jos tilanne on kaikille osapuolille mieluinen, niin mitä sitten?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?
Tämäkin voi olla välttämiskäytöstä, mutta ymmärrän kyllä myös avaukseen lainatun kommentin. Jos terapiasta muodostuu asiakkaalle henkisen tuen ja voiman lähde, voi tuntua houkuttelevammalta että kävisi vain ikuisesti terapiassa. Tämä on psyykkisesti helpompi ratkaisu siihen verrattuna, että opettelee olemaan itse itselleen se tarvittavan tuen ja voiman lähde. Tällöin siis vältellään paranemisprosessia ja sen edellyttämää psyykkistä työskentelyä.
Vähän samanlainen ilmiö on äidin helmoihin asumaan jäävillä peräkammarin pojilla. Ei itsenäistytä vaan heittäydytään vanhemmalta saatavan huolenpidon varaan aikuisenakin. Eli vältellään niitä haasteita, joita itsenäistyvä ihminen joutuisi käymään läpi. Tällainen välttelijä ei välttämättä edes asu vanhempiensa kotona, vaan vanhemmat hoitavat ja tukevat häntä lapsen tavoin vaikka hän asuu näennäisesti itsenäisesti.
Vaikka tuo avauksen lausunto kuulostaa kylmäkiskoiselta, siinä on ihan aito totuus takana että kun jotain resurssia on rajallisesti, sen arvon ymmärtää paremmin ja silloin siitä saa paremman hyödyn irti. Olen itse juuri terapiassa ja huomaan välillä miettiväni, miten pärjään sitten kun terapia loppuu. Tämä toimii motivaation lähteenä siihen, että pyrin saamaan itseni kuntoon mahdollisimman nopeasti.
En ihan ymmärrä tällaista ajattelua, että riippuvuus toisten ihmisten tuesta on itsessään paha asia. Kaikkihan me täällä olemme riippuvaisia toisistamme, ihan sinne perustarpeiden tyydyttämisen tasolle asti. Ihminen on laumaeläin. Tältä kannalta pidän erikoisena sitä, että "terve" ihminen on muka sellainen, joka seisoo psyykkisesti täysin omilla jaloillaan.
Edes tuo esimerkki peräkammarinpojasta ei hätkäytä. Jos tilanne on kaikille osapuolille mieluinen, niin mitä sitten?
Usein heikommassa asemassa olevien riippuvuudesta tuesta valittavat sellaiset ihmiset, jotka ovat olleet toisten tukemia lapsuudesta asti. He eivät ymmärrä pärjäävänsä nyt hyvin, koska ovat pienestä pitäen saaneet jotain sellaista osakseen, mitä ilman toinen on jäänyt.
Itsenäisyyden loputon korostaminen tuottaa ainoastaan näennäistä pärjäämistä ja valtavasti ahdistusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?
Niin minäkin sen ymmärtäisin. Jos on todella pahan luokan traumoista kyse, niin niiden työstäminen voi vaatia paljon aikaa. Ei ole potilaan etu, jos terapian päättyminen nopeasti on koko ajan uhkana.
Mitä kohtaa et ymmärtänyt seuraavasta:
"Hoidon keston rajaaminen esimerkiksi vuodeksi ei yleensä tarkoita psykoterapian kokonaiskeston rajaamista, vaan sitä, että potilaan tilannetta ja valittua hoitolinjaa arvioidaan viimeistään vuoden kuluttua."
Terapioissa on mielestäni sisänrakennettuna ongelma, että sen saamiseksi pitää olla psykiatrin tekemä arvio kuntoutumisen tarpeesta. kela hoitaa siltä pohjalta rahoituksen, mutta kukaan ei seuraa käyttääkö asiakas sen terapiansa siihen problematiikkaan mihin psykiatri arvioi hänen tarvitsevan apua ja kela siihen antoi rahat. Terapeutit yksityisyrittäjänähän ovat valmiita käymään läpi sitä mitä asiakas pyytää oli se asiakkaan kuntoutumisen tai työkyvyn palauttamisen kannalta oleellista tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?
Niin minäkin sen ymmärtäisin. Jos on todella pahan luokan traumoista kyse, niin niiden työstäminen voi vaatia paljon aikaa. Ei ole potilaan etu, jos terapian päättyminen nopeasti on koko ajan uhkana.
Mitä kohtaa et ymmärtänyt seuraavasta:
"Hoidon keston rajaaminen esimerkiksi vuodeksi ei yleensä tarkoita psykoterapian kokonaiskeston rajaamista, vaan sitä, että potilaan tilannetta ja valittua hoitolinjaa arvioidaan viimeistään vuoden kuluttua."
Tiedätkö millä vimmalla poliklinikat yrittävät säästösyistä saada ihmisiä kirjattua hoidosta ulos? Todennäköisesti potilaalle yritetään noissa neuvotteluissa kaikin keinoin vakuutella, että nyt hänen olisi hyvä kokeilla itsekseen miten pärjää, sanoi potilas mitä tahansa voinnistaan.
Mun mielestä on iso ongelma, jos terapian arviointiin vaikuttaa talous- tai resurssiasiat. Jos ei vaikuta, vaan aidosti arvioidaan terapian tehoa ja vaikutusta potilaaseen niin se on hyvä asia. Itselläni on positiivinen kokemus julkisen puolen traumaterapiasta. Ekana vuosi "keskusteluterapiaa" ja sitten kun olin paremmassa kunnossa sama terapeutti alkoi työstää traumojani traumaterapian keinoin (sotatraumojen ym. käsittelyyn kehitetty silmänliiketerapia, nimeä en muista). Eli mun kohdalla arvioitiin aidosti, mistä hyötyisin parhaiten ja voimavarojani mihinkin terapiatyyliin.
Kelaterapiassa myös tehdään vuosittain arviointi, mutta käsittääkseni on aikalailla automaatio nykyisin, että terapiatukea saa 3 vuotta.
Iso on ongelma julkisella puolella resurssit. Siirryin itse 2 vuoden traumaterapian jälkeen kelan terapiaan. Sain Kelan kautta siis 2 kertaa viikossa, julkisella 1 viikossa. Tavallaan tilanteeni parantui, vaikka mietin olisiko ollut parempi jatkaa tutulla ja turvallisella terapeutilla. Varmaan minun kannaltani olisi ollut. Kuitenkin ymmärrän, että avuntarvitsijoita oli jonossa ja olin tarpeeksi "hyvässä" kunnossa siirtyäkseni Kelan terapian piiriin.
Surullista on, että on paljon ihmisiä, jotka eivät apua saa, kun resurssit niin tiukilla. Karmaisevia juttuja oon kuullut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?
Niin minäkin sen ymmärtäisin. Jos on todella pahan luokan traumoista kyse, niin niiden työstäminen voi vaatia paljon aikaa. Ei ole potilaan etu, jos terapian päättyminen nopeasti on koko ajan uhkana.
Mitä kohtaa et ymmärtänyt seuraavasta:
"Hoidon keston rajaaminen esimerkiksi vuodeksi ei yleensä tarkoita psykoterapian kokonaiskeston rajaamista, vaan sitä, että potilaan tilannetta ja valittua hoitolinjaa arvioidaan viimeistään vuoden kuluttua."
Tiedätkö millä vimmalla poliklinikat yrittävät säästösyistä saada ihmisiä kirjattua hoidosta ulos? Todennäköisesti potilaalle yritetään noissa neuvotteluissa kaikin keinoin vakuutella, että nyt hänen olisi hyvä kokeilla itsekseen miten pärjää, sanoi potilas mitä tahansa voinnistaan.
Tiedän aika paljonkin tilanteesta.
Edelleen mitä kohtaa et ymmärtänyt tuosta lauseesta?
Terv: PTSD takia pysyvällä eläkkeellä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?
Niin minäkin sen ymmärtäisin. Jos on todella pahan luokan traumoista kyse, niin niiden työstäminen voi vaatia paljon aikaa. Ei ole potilaan etu, jos terapian päättyminen nopeasti on koko ajan uhkana.
Mitä kohtaa et ymmärtänyt seuraavasta:
"Hoidon keston rajaaminen esimerkiksi vuodeksi ei yleensä tarkoita psykoterapian kokonaiskeston rajaamista, vaan sitä, että potilaan tilannetta ja valittua hoitolinjaa arvioidaan viimeistään vuoden kuluttua."
Tiedätkö millä vimmalla poliklinikat yrittävät säästösyistä saada ihmisiä kirjattua hoidosta ulos? Todennäköisesti potilaalle yritetään noissa neuvotteluissa kaikin keinoin vakuutella, että nyt hänen olisi hyvä kokeilla itsekseen miten pärjää, sanoi potilas mitä tahansa voinnistaan.
Tiedän aika paljonkin tilanteesta.
Edelleen mitä kohtaa et ymmärtänyt tuosta lauseesta?
Terv: PTSD takia pysyvällä eläkkeellä
Vai niin. Itse olen PTSD:sta huolimatta työelämässä. Siinä minua on auttanut psykoterapia.
Näinkö on että tuo hs:n juttu ottaa kantaa ainoastaan ihmiskaupan uhrien terapia-aikoihin? Se on niin pieni pisära meressä, että ei ole järkeä vatuloittaa 99% terapiaa saavista 1% takia.