Oletteko huomanneet kuinka kuolema tuntuu yhä epätodellisemmalta mitä vanhemmaksi tulee?

Mä olen 28 v. ja me ollaan vielä niin nuoria, että ainakin toivottavasti suurin osa elämästä vielä edessä. Se 35 v. on myös vielä nuori aikuinen.

Mutta oikeastaan olen ajatellut ihan päinvastaista viime aikoina. Lapsena ja teininä oma kuolema ja vaikka sairastuminen tuntui tosi kaukaiselta asialta eikä koko ajatusta edes pystynyt sisäistämään. Sen jälkeen olen pelännyt kuolemaa ja sairastumista ihan järkyttävän paljon ja ollut ahdistunut ja nyt pikkuhiljaa alkaa olemaan hiukan rennompi olo näiden suhteen. Nuo asiat vaan kuuluvat elämään ja tulevat eteen sitten kun tulevat.

Olen yli 40 ja periaatteessa valmis kuolemaan milloin hyvänsä. Sairauksia ei ole mutta elämä 50v jälkeen tuntuu jotenkin niin epätodennäköiseltä.

Miettikääpä miltä se tuntuu vanhoista ihmisistä, se vääjäämättä lähestyvä umpikuja kun olemisen aika on jo pitkälti punaisella.

Odottavat. Jeesukseen uskovat jopa ilolla.

Toki kuolema on pelottava asia jokaiselle.

Jeesuskin pelkäsi.

20-vuotiaana asiaa ei varmaan moni ajattele vielä juuri lainkaan, 30-vuotiaana asia joskus tulee mieleen mutta ei vielä päivittäin, 40-vuotiaana asia rupeaa jo jossain määrin vaivaamaan ja tällöin rupeaa tuntemaan jo itsensä aika "vanhaksi", 50-vuotiaana rupeaa tajuamaan että se kyllä ihan oikeasti joskus tapahtuu tai voi tapahtua milloin tahansa, 60-vuotiaana en tiedä kun olen vasta vähän yli 50v.

Minulla on ihan päinvastoin. Nuorena ajatus kuolemasta oli jotenkin kiehtova, minulla oli kauhuromanttisia fantasioita siitä ja naiiveja kuvitelmia kuolemanjälkeisestä elämästä, tai ehkä elämästä elävänä kuolleena, vapyrrina tms. Tykkäsin kuljeskella hautausmailla ja jopa toivoin kuolevani, koska kuvittelin että kuoleman jälkeen ymmärtäisin kaiken elämästä.

Nyt yli viisikymppisenä tuleva kuolemani tuntuu hyvin todelliselta. Isäni kuoli vain kymmenisen vuotta vanhempana kuin olen nyt, ja olen perinyt saman sairauden johon hän kuoli. Minulle on myös aivan selvää, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, vaan olemassaoloni ja tajuntani lakkaa siihen.

Minusta kuolema on alkanut tuntua vähän todellisemmalta, konkreettisemmalta iän myötä. Viime vuosina olen muutaman kuukauden välein ajautunut pohtimaan kuolemaa ja kuolemista.

Silloin etsin netistä tietoa ja tilastoja kuolemasta, kokemuskertomuksia vainajien läheisten näkökulmasta sekä mietin, miten itse tulen kuolemaan joskus. Etsin myös kuolemaan liittyviä (fiktiivisiä) kauhujuttuja ja urbaaneja legendoja, koska nekin tarjoavat omanlaisensa näkökulman kuolemaan. Yritän saada otetta aiheesta, mutta aina se vain lipeää otteestani, on se niin käsittämätön asia minulle. Lähestymistapani on kai liian filosofinen.

Ap: "Mutta eihän 8 vuotta ole sama vanhempana kuin nuorempana, vaan tuntuu noin 8 päivältä nykyään."

Aika tuntuu minustakin kuluvan yhä nopeammin iän myötä, tosin ei ihan noin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen 28 v. ja me ollaan vielä niin nuoria, että ainakin toivottavasti suurin osa elämästä vielä edessä. Se 35 v. on myös vielä nuori aikuinen.

Mutta oikeastaan olen ajatellut ihan päinvastaista viime aikoina. Lapsena ja teininä oma kuolema ja vaikka sairastuminen tuntui tosi kaukaiselta asialta eikä koko ajatusta edes pystynyt sisäistämään. Sen jälkeen olen pelännyt kuolemaa ja sairastumista ihan järkyttävän paljon ja ollut ahdistunut ja nyt pikkuhiljaa alkaa olemaan hiukan rennompi olo näiden suhteen. Nuo asiat vaan kuuluvat elämään ja tulevat eteen sitten kun tulevat.

Ei kyse ole siitä että 35v olisi vanha, vaan että siihen pitäisi olla vuosia tästä hetkestä. Käytännössä se kuitenkin on jostain syystä vain silmänräpäys.

Kuten koko elämä.

Ap

Kun on kokenut jo lähes kuoleman alle 30v, niin helpottaa jotenkin.

Vierailija kirjoitti:

20-vuotiaana asiaa ei varmaan moni ajattele vielä juuri lainkaan, 30-vuotiaana asia joskus tulee mieleen mutta ei vielä päivittäin, 40-vuotiaana asia rupeaa jo jossain määrin vaivaamaan ja tällöin rupeaa tuntemaan jo itsensä aika "vanhaksi", 50-vuotiaana rupeaa tajuamaan että se kyllä ihan oikeasti joskus tapahtuu tai voi tapahtua milloin tahansa, 60-vuotiaana en tiedä kun olen vasta vähän yli 50v.

Lapsena mietin kuolemaa, mutta nykyään se ajatus tunkee väkisin mieleen joka päivä ilman että haluan miettiä sitä, ja pyrin tukahduttamaan sen kiireeseen. En halua ajatella sitä.

Tuntuu etten tässä keskustelussakaan ajattele sitä todella tai hyväksy oikeasti joskus kuolevani, vaan puin vain jotain tuntemuksiani siitä kuin oma kuolema olisi jokin fantasiamaailman asia jota ei oikeasti tapahdu, mutta voihan siitä keskustella.

Onhan se selviytymisvietille mahdoton asia hyväksyä. Siitähän uskonnotkin kumpuavat, kun on jotenkin selitettävä itselleen ettei oikeasti kuole silloin kun kuolee.

Ap

En kyllä ole huomannut. Olen aina miettinyt paljon kuolemista ja kuolemaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä konkreettisemmin alan tajuta, että tämä on todella kohta tässä. Ihmiselämä on hämmästyttävän lyhyt ja sikäli turhauttava, että juuri kun alat tajuamaan asioista yhtään mitään, olet vanha ja kuolet pois. Toisaalta helpottavaa, toisaalta pelottavaa. En ole vielä valmis kuolemaan, koska lapset on vielä ala-ikäisiä.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä valmiimpi olisi jo poistumaan.

Päinvastoin, todellisemmaksihan se muuttuu koko ajan. Sen oppii myös vähitellen hyväksymään.

Paremminkin, olen yhä valmiinpi kuolemaan, välillä jopa kaipaan sitä. Tämä kaikki arkinen jota koko elämämme hössötetään, tuntuu aina vain turhemmalta, mitä enemmän ikää tulee. Ei millään mitä teemme ja tärkeinä puuhastelemme, ole lopulta mitään merkitystä. Aika kuluu, kaikki katoaa.

Rakas äitini menehtyi vasta, ja sen jälkeen kuolema on tuntunut läheiseltä. Tunnen niin vahvasti, että on olemassa muutakin, kuin tämä maailma jonka näemme. Äitini oli uskossa, kuten minäkin, ja uskon että autuus ja ikuisuus odottaa meitä (kaikkia) rajan takana.

En ole vielä kovin vanha, 37v, mutta en ole enää voinut ajatella kuolemaa kuten aiemmin, jonain abstraktina ja kaukaisena asiana. Se on meitä yhtä lähellä kuin elämäkin. Tavallaan se on myös lohdullista.

up

Vierailija kirjoitti:

Paremminkin, olen yhä valmiinpi kuolemaan, välillä jopa kaipaan sitä. Tämä kaikki arkinen jota koko elämämme hössötetään, tuntuu aina vain turhemmalta, mitä enemmän ikää tulee. Ei millään mitä teemme ja tärkeinä puuhastelemme, ole lopulta mitään merkitystä. Aika kuluu, kaikki katoaa.

Rakas äitini menehtyi vasta, ja sen jälkeen kuolema on tuntunut läheiseltä. Tunnen niin vahvasti, että on olemassa muutakin, kuin tämä maailma jonka näemme. Äitini oli uskossa, kuten minäkin, ja uskon että autuus ja ikuisuus odottaa meitä (kaikkia) rajan takana.

En ole vielä kovin vanha, 37v, mutta en ole enää voinut ajatella kuolemaa kuten aiemmin, jonain abstraktina ja kaukaisena asiana. Se on meitä yhtä lähellä kuin elämäkin. Tavallaan se on myös lohdullista.

Itsekin pidän tätä loputonta raatamista niin turhana, mutta mitä muutakaan voi? Tärkeää on viettää rakkaiden kanssa aikaa, mutta mitä enemmän niitä hankkii ja mitä rakkaammiksi he tulevat, sitä enemmän heidän menettämisistään kertyy tuskaa, joka repii ja rikkoo.

Toisaalta voisin yrittää kiertää tämän lisääntymällä ja luottamalla että se on jotain tärkeää ja pysyvää, mutta miten olisi sydäntä siirtää sama tuskailu seuraavalle jotta itse saisin merkityksen?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paremminkin, olen yhä valmiinpi kuolemaan, välillä jopa kaipaan sitä. Tämä kaikki arkinen jota koko elämämme hössötetään, tuntuu aina vain turhemmalta, mitä enemmän ikää tulee. Ei millään mitä teemme ja tärkeinä puuhastelemme, ole lopulta mitään merkitystä. Aika kuluu, kaikki katoaa.

Rakas äitini menehtyi vasta, ja sen jälkeen kuolema on tuntunut läheiseltä. Tunnen niin vahvasti, että on olemassa muutakin, kuin tämä maailma jonka näemme. Äitini oli uskossa, kuten minäkin, ja uskon että autuus ja ikuisuus odottaa meitä (kaikkia) rajan takana.

En ole vielä kovin vanha, 37v, mutta en ole enää voinut ajatella kuolemaa kuten aiemmin, jonain abstraktina ja kaukaisena asiana. Se on meitä yhtä lähellä kuin elämäkin. Tavallaan se on myös lohdullista.

Itsekin pidän tätä loputonta raatamista niin turhana, mutta mitä muutakaan voi? Tärkeää on viettää rakkaiden kanssa aikaa, mutta mitä enemmän niitä hankkii ja mitä rakkaammiksi he tulevat, sitä enemmän heidän menettämisistään kertyy tuskaa, joka repii ja rikkoo.

Toisaalta voisin yrittää kiertää tämän lisääntymällä ja luottamalla että se on jotain tärkeää ja pysyvää, mutta miten olisi sydäntä siirtää sama tuskailu seuraavalle jotta itse saisin merkityksen?

Ap

Kyllä lapsista saa merkityksellisyyttä, pysyvyyttä ja turvaa elämään. Ja lapset on niin elämäniloisia, että synkät ajatukset väistyy. Toisaalta hekin kohtaavat surua, mutta kokonaisuudessaan uskon että elämä on arvokasta, ihmeellistä ja kaiken tuskankin arvoista. Ei kannata pyöriä syvissä vesissä, vaikka synkältä minunkin teksti saattoi kuulostaa.

Olen 38 ja joka vuosi kiihtyy vaan. Viimeiset 10 vuotta on mennyt yhä kiihtyvällä vauhdilla. Lyhyt on ihmisen elämä ja mitä vanhemmaksi tulee sitä lyhyemmältä se tuntuu. Eipä siihen osaa mitään järkevää sanoa.

Kun ei ole mitään syytä elää, ei ole mitään syytä myöskään pelätä kuolemaa. Jos tulee tyhjyys niin sekin on parempi kuin tämä elämä.

En pelkää kuolemaa itsessään. Olen kaiken jo elämältä saanut ja kiitollinen siitä :) Tapaa kuolla toki pelkään, eli jos joutuisi kitumaan tjms sitten lähdön hetkellä.