Lue keskustelun säännöt.
Oletteko huomanneet kuinka kuolema tuntuu yhä epätodellisemmalta mitä vanhemmaksi tulee?
25.10.2020 |
Jotenkin turtuu ja pyyhkii koko asian pois mielestään kun ei pysty sisäistämään sitä.
8-vuotiaana laskin että vielä varmaan 9x saman pituinen aika jäljellä ja tuntui riittävältä koska olihan se 8v jo aika paljon. Mutta eihän 8 vuotta ole sama vanhempana kuin nuorempana, vaan tuntuu noin 8 päivältä nykyään. Nyt pitäisi oikeasti sisäistää ettei ole tyyliin huomenna enää elossa eikä sellaista pysty tekemään.
Ja olen vasta 27v. Käytännössä melkein lapsi. Ainakin viime viikolla vielä olin. Kuinka nopeaksi se tästä vielä menee? Ainakin kerkesin tämän kirjoittaa loppuun ennen kuin täytän 35v.
Kommentit (45)
Opeta minua laskemaan päiväni oikein,että saisin viisaan sydämen.
Vain kämmenenleveydeksi teit päiväni.
Runoiltiin psalmissa.
Ihmistä ei alkujaan luotu kuolemaan,kuolemaa ei pitänyt olla ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei elämän hillitön pituus vaan sen laatu. Kuolemaa murhetimalla ei ainakaan paranna elämän laatua.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ihan päinvastoin. Nuorena ajatus kuolemasta oli jotenkin kiehtova, minulla oli kauhuromanttisia fantasioita siitä ja naiiveja kuvitelmia kuolemanjälkeisestä elämästä, tai ehkä elämästä elävänä kuolleena, vapyrrina tms. Tykkäsin kuljeskella hautausmailla ja jopa toivoin kuolevani, koska kuvittelin että kuoleman jälkeen ymmärtäisin kaiken elämästä.
Nyt yli viisikymppisenä tuleva kuolemani tuntuu hyvin todelliselta. Isäni kuoli vain kymmenisen vuotta vanhempana kuin olen nyt, ja olen perinyt saman sairauden johon hän kuoli. Minulle on myös aivan selvää, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, vaan olemassaoloni ja tajuntani lakkaa siihen.
Tuon viimeisen lauseen perusteella sinulla on iso yllätys vielä tulossa.
(Ei liity mitenkään uskontoon)
Vierailija kirjoitti:
20-vuotiaana asiaa ei varmaan moni ajattele vielä juuri lainkaan, 30-vuotiaana asia joskus tulee mieleen mutta ei vielä päivittäin, 40-vuotiaana asia rupeaa jo jossain määrin vaivaamaan ja tällöin rupeaa tuntemaan jo itsensä aika "vanhaksi", 50-vuotiaana rupeaa tajuamaan että se kyllä ihan oikeasti joskus tapahtuu tai voi tapahtua milloin tahansa, 60-vuotiaana en tiedä kun olen vasta vähän yli 50v.
Itselleni kuolema on kyllä ollut selviö viimeistään siitä lähtien kun isäni kuoli oman kätensä kautta ollessani 16- mutta eipä tämä maanpäällinen elämä useimmille niin perin hääviä ole vaikka tuhatvuotiaaksi pääsisi. Ihmiskunta on mätä eikä siitä ole ulospääsyä kuin kuoleman kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20-vuotiaana asiaa ei varmaan moni ajattele vielä juuri lainkaan, 30-vuotiaana asia joskus tulee mieleen mutta ei vielä päivittäin, 40-vuotiaana asia rupeaa jo jossain määrin vaivaamaan ja tällöin rupeaa tuntemaan jo itsensä aika "vanhaksi", 50-vuotiaana rupeaa tajuamaan että se kyllä ihan oikeasti joskus tapahtuu tai voi tapahtua milloin tahansa, 60-vuotiaana en tiedä kun olen vasta vähän yli 50v.
Lapsena mietin kuolemaa, mutta nykyään se ajatus tunkee väkisin mieleen joka päivä ilman että haluan miettiä sitä, ja pyrin tukahduttamaan sen kiireeseen. En halua ajatella sitä.
Tuntuu etten tässä keskustelussakaan ajattele sitä todella tai hyväksy oikeasti joskus kuolevani, vaan puin vain jotain tuntemuksiani siitä kuin oma kuolema olisi jokin fantasiamaailman asia jota ei oikeasti tapahdu, mutta voihan siitä keskustella.
Onhan se selviytymisvietille mahdoton asia hyväksyä. Siitähän uskonnotkin kumpuavat, kun on jotenkin selitettävä itselleen ettei oikeasti kuole silloin kun kuolee.
Ap
Tavallaan on hyvä, että muistaa elämän rajallisuuden. Minua auttoi se, että aloin pohtimaan hengellisiä asioita. Tämä tapahtui vasta yli nelikymppisenä, kun olin kärsinyt n 10-vuotta masennuksen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20-vuotiaana asiaa ei varmaan moni ajattele vielä juuri lainkaan, 30-vuotiaana asia joskus tulee mieleen mutta ei vielä päivittäin, 40-vuotiaana asia rupeaa jo jossain määrin vaivaamaan ja tällöin rupeaa tuntemaan jo itsensä aika "vanhaksi", 50-vuotiaana rupeaa tajuamaan että se kyllä ihan oikeasti joskus tapahtuu tai voi tapahtua milloin tahansa, 60-vuotiaana en tiedä kun olen vasta vähän yli 50v.
Lapsena mietin kuolemaa, mutta nykyään se ajatus tunkee väkisin mieleen joka päivä ilman että haluan miettiä sitä, ja pyrin tukahduttamaan sen kiireeseen. En halua ajatella sitä.
Tuntuu etten tässä keskustelussakaan ajattele sitä todella tai hyväksy oikeasti joskus kuolevani, vaan puin vain jotain tuntemuksiani siitä kuin oma kuolema olisi jokin fantasiamaailman asia jota ei oikeasti tapahdu, mutta voihan siitä keskustella.
Onhan se selviytymisvietille mahdoton asia hyväksyä. Siitähän uskonnotkin kumpuavat, kun on jotenkin selitettävä itselleen ettei oikeasti kuole silloin kun kuolee.
Ap
AP; ei kyse ole siitä, että kuolet, sillä niinhän me kaikki lopulta kuolemme, vaan siitä, millaisen elämän /miksi elät.
Turha kuule noin nuorena on kuolemaa miettiä! Jos aika menee liian nopeasti, sinä vain sometat liikaa ja roikut netissä. Ala tekemään oikeita, konkreettisia asioita, niin eipä päivät enää katoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta koskaan ei tiedä kuoleeko nuorena vai vanhenpana,vaikka olisi terve suurinpiirtein!
Vierailija kirjoitti:
Paremminkin, olen yhä valmiinpi kuolemaan, välillä jopa kaipaan sitä. Tämä kaikki arkinen jota koko elämämme hössötetään, tuntuu aina vain turhemmalta, mitä enemmän ikää tulee. Ei millään mitä teemme ja tärkeinä puuhastelemme, ole lopulta mitään merkitystä. Aika kuluu, kaikki katoaa.
Rakas äitini menehtyi vasta, ja sen jälkeen kuolema on tuntunut läheiseltä. Tunnen niin vahvasti, että on olemassa muutakin, kuin tämä maailma jonka näemme. Äitini oli uskossa, kuten minäkin, ja uskon että autuus ja ikuisuus odottaa meitä (kaikkia) rajan takana.
En ole vielä kovin vanha, 37v, mutta en ole enää voinut ajatella kuolemaa kuten aiemmin, jonain abstraktina ja kaukaisena asiana. Se on meitä yhtä lähellä kuin elämäkin. Tavallaan se on myös lohdullista.
Autuus odottaa vaikkei uskoisi Jeesukseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20-vuotiaana asiaa ei varmaan moni ajattele vielä juuri lainkaan, 30-vuotiaana asia joskus tulee mieleen mutta ei vielä päivittäin, 40-vuotiaana asia rupeaa jo jossain määrin vaivaamaan ja tällöin rupeaa tuntemaan jo itsensä aika "vanhaksi", 50-vuotiaana rupeaa tajuamaan että se kyllä ihan oikeasti joskus tapahtuu tai voi tapahtua milloin tahansa, 60-vuotiaana en tiedä kun olen vasta vähän yli 50v.
Itselleni kuolema on kyllä ollut selviö viimeistään siitä lähtien kun isäni kuoli oman kätensä kautta ollessani 16- mutta eipä tämä maanpäällinen elämä useimmille niin perin hääviä ole vaikka tuhatvuotiaaksi pääsisi. Ihmiskunta on mätä eikä siitä ole ulospääsyä kuin kuoleman kautta.
Minulle kävi samoin,olin isän kuollessa paljon vanhempi.Taivaassa on täydellistä.
Tuntuu kipeältä ajatus siitä, että menettää kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Turha kuule noin nuorena on kuolemaa miettiä! Jos aika menee liian nopeasti, sinä vain sometat liikaa ja roikut netissä. Ala tekemään oikeita, konkreettisia asioita, niin eipä päivät enää katoa.
Nimenomaan aika menee nopeasti kun tekee niin paljon koko ajan. Mutta kyllä esimerkiksi odotushuoneessakin aika menee aina tosi nopeasti van seinää tuijottamalla.
En someta edes joka viikko, paljon enemmän kiinnostaa oikeasti eläminen kuin sen esittäminen.
Vaikka taitaa olla jo harvinaista nykyään.
Ap
Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän olen tietoinen siitä että aika vähenee. Mutta nuorena sairastettu syöpä piti kyllä huolen siitä etten ole koskaan tuntenut sellaista nuorille tyypillistä valheellista tunnetta omasta kuolemattomuudesta, vaan ollut aina hyvin tietoinen että kuolema voi sattua omallekin kohdalle milloin tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä lähemmäs kuolema tulee sitä normaalimmin siihen suhtaudun. Enkä haluaisi vanhuksena elää pitkään kuoleman odotushuoneessa vaan lähteä nopeasti. Kuolema on myös vapauttava asia, lopullinen päätepiste,
Minulla on kyllä täsmälleen päinvastaiset ajatukset. 40 vuoden ikään mennessä on käynyt selväksi että täältä lähdetään ennemmin tai myöhemmin.
Olen 55-v ja täysin sujut kuolevaisuuteni kanssa. Minulta on jo kuollut muutama hyvä ystävä.
ei yhä epätodellisemmalta, vaan stä epätodellisemmalta, mitä...jne
Olen hyväksynyt elämän haurauden jo nuorena poikana. Parasta on nauttia ja ymmärtää olemassaolon arvokkuuden. Kertokaa läheisillenne rakkaudestanne usein ja lämmöllä.
En mieti kuolemaa erityisemmin nykyään. Olen 30 v ja kuolo korjaa sitten kun korjaa..
Lapsena ja nuorena mietin paljonkin, koska pikkusisarukseni kuoli onnettomuudessa kun olin 11 v ja kaikki isovanhempani kuolivat kun olin 12-18 v (siis tuolla aikavälillä.)
Lisäksi ollessani 16-vuotias hyvä ystäväni kuoli. Joten kuolema tosiaan oli silloin "läsnä" mutta viimeiseen 8 vuoteen en ole asiaa sen syvemmin miettinyt.
Jos selviää 27v rok n rol, itsari-iän. Mitä sen jälkeen?
Onko edes järkeä jäädä roikkumaan.
Mitä sen jälkeen.
Olen jo 15v yliajalla. Toivon auringonpaistetta, en sadetta.