Lue keskustelun säännöt.
Lastenhankinta arveluttaa - ajatuksia vanhemmilta ja (vapaaehtoisesti) lapsettomilta?
Epäilyksen peikko
20.08.2020 |
Vanhemmat: Mistä tiesit, että haluat tulla vanhemmaksi? Haaveilitko vanhemmuudesta ja lapsista jo kauan ennen hankintaa? Koska päätit tulla vanhemmaksi? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Vapaaehtoisesti lapsettomat: Koska tunsit, että vanhemmuus ei ole sinulle? Puuttuiko sinulta lapsihaaveet ja -haaveilut tai vaikka hoivavietti? Koska päätit, että et hanki lapsia? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Olen 23-vuotias (nais)opiskelija. Viime aikoina on tullut mietittyä paljon omaa suhtatumistani vanhemmuteen (eritoten äitiyteen), lapsiin ja niiden hankintaan. Aloin pohtia vapaaehtoista lapsettomuutta itsekseni lukioikäisenä - ennen sitä ajatukseni oli lähinnä, että lasten hankinta on vain väistämätön asia elämässä joka täytyy jossakin kohtaa hoitaa "pois alta", koska niin vain kuuluu tehdä.
En ole koskaan erityisemmin haaveillut lapsista, ja huomaan ajattelevani lastenhankintaa vain lähinnä teknisten asioiden kautta; miten pitäisin suomen kielen ja kulttuurikokemuksen vahvana esimerkiksi ulkomailla asuessa, millaisia nimiä valitsisin ja mitä asioita lasten hankinta väistämättä vaikeuttaisi. En ole varma tiedänkö edes miltä tuntuu kaivata äitiyttä tai lapsia, koska en liitä omien lasten hankintaan hyviä tai helliä tunteita, lähinnä pelkoa ja ahdistusta. Kun taas sitten haaveilen, ovat päiväuneni lähinnä uralähtöisiä. Olen siinä mielessä hyvin onnekas, että olen löytänyt intohimoni ja menen läpi vaikka harmaan kiven voidakseni toteuttaa koulutukseen ja työelämään liittyviä unelmia.
Minulla on nuorempien sisarusteni kanssa paljon ikäeroa, joten he ovat molemmat vielä aika pieniä lapsia (päiväkoti- ja alakouluikäinen). Rakastan heitä hurjan paljon, ja on aivan ihana nähdä miten he kasvavat ja kehittyvät. Vaikka en usein heitä näe, osaan hassutella ja olla heidän kanssaan. Huomaan kuitenkin myös väsyväni hyvin nopeasti, ja tuntuu jopa että joka kerta kun näen heitä, epäilys omasta lastenhankinnasta vain kasvaa. Minulta löytyy hoivaviettiä heille (varmaankin juuri tuon sisarussuhteen takia), mutta muiden lapsien kanssa juttu onkin vähän kinkkisempi. Lapset eivät yleisesti ottaen ole mielestäni erityisen "söpöjä", ja yleensä vain lähinnä ärsyynnyn vieraiden lapsien läsnäolosta (en tietenkään mainitse tätä ääneen, ei se ole lasten vika).
Minulla on myös muutamia ominaisuuksia, jotka pistävät lastenharkinnan arveluttamaan entisestään. Olen aina ollut kotielämässä stressiherkempi kuin esim. muut sisarukseni ja muutenkin herkkä ylimääräiselle metelille (huuto, liikenne yms.). Vaikkakin tiedostan tämän ja olen tehnyt paljon työtä ylimääräisen "napsahtelun" eliminoimiseksi, pelkään että vanhemmuuden väsymys toisi tämän puolen minusta esiin ja lapseni joutuisivat kärsimään siitä (sen enempää tähän paneutumatta: oma lapsuudenkotini oli kaikin puolin hyvin problemaattinen ja epävakaa mm. päihdeongelmineen, ja en halua pistää ketään siihen samaan tilanteeseen ja ympäristöön jossa minun piti kasvaa). Tämänhetkinen epävarmuus maailmantilanteesta ja tulevasta globaalista talouskriisistä ei myöskään varsinaisesti helpota.
Haluaisinkin nyt kuulla teidän kokemuksia ja ajatuksia liittyen tähän ja ylläoleviin kysymyksiin. Olisi myös tosi kiva kuulla eri sukupolvien edustajien näkemyksiä ja suhdetta omaan lapsenhankintaan tai hankkimatta jättämiseen. Tiedän että kysymykseni on lähinnä suunnattu vanhemmille ja veloille, mutta myös lapsettomien ajatukset ovat totta kai tervetulleita.
Kommentit (392)
Mä vain tiesin, että haluan lapsen. Olisin katunut jos olisin jättänyt tekemättä. Mitä vanhemmaksi elän sitä kirkkaammin ymmärrän lasten merkityksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen vahvasti sitä mieltä, että jos asiaa pitää miettiä tai ajattelee että pitää päättää joko tai, ei lapsia kannata hankkia. Silloin kun elää elämäänsä ilman kontrollifriikkeyttä, ne lapset joko tulee tai ei osaksi sitä elämän polkua.
Lapset ei ole suoritus, jos lapsen hankintaa miettii plussien ja miinusten kanssa, pieleen menee teki kummin vain.Kyllä ne plussat ja miinukset kannattaa paperille laittaa aina kun tekee isoja päätöksiä ("suorituksia").
Lasten teko nyt vaan ei ole plussiksi ja miinuksiksi millään laitettava asia. Jos kokee tarvetta, ei ole kypsä vanhemmaksi eikä kasvattajaksi kykenevä.
Sinä et ole kypsä, vaan kannustat ihmisiä vastuuttomasti sivuuttamaan loogiset tosiasiat mitä tulee lisääntymiseen ja sopiiko se itselle. Kehitysmaissakin yritetään saada suunnittelemattomia raskauksia pois seks.valistuksella. sinun oppisi on täällä täysin vastuutonta.
Kannustaa vai? Hänhän sanoo nimenomaan että jos asiaa pitää miettiä, ei kannata lisääntyä. Silloin kun kaikki on kunnossa taloudellisesti ja on kypsä vanhemmaksi, ihan se eträ haluaa riittää. Kaikki muu on no no.
Noin epävarmoilla mietteillä jättäisin lapset hankkimatta, jokaisella lapsella on oikeus olla haluttu ja toivottu.
Olen aina tiennyt, että haluan lapsia. Nuorena ajattelin että haluan ekan lapsen kun olen 20, ja kolmikymppisenä lapset on jo tehty. Eka ei toteutunut keskenmenon vuoksi, toinen toteutui. Kuopuksen sain 26-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Mä vain tiesin, että haluan lapsen. Olisin katunut jos olisin jättänyt tekemättä. Mitä vanhemmaksi elän sitä kirkkaammin ymmärrän lasten merkityksen.
Minulla sama päinvastaisena. En ole koskaan halunnut lapsia ja ajan myötä päätökseni on vain vahvistunut. Ymmärrän vuosi vuodelta paremmin, miten väärä ratkaisu olisi ollut lähteä tekemään lasta siksi, että minulta sitä odotetaan tai siksi, että "en jäisi vanhana yksin" (mistä oma lapsi ei ole mikään tae). Seuraukset väärästä valinnasta en olisi kantanut pelkästään minä vaan myös tilanteeseensa syytön lapsi. Nyt alan olla jo esivaihdevuosi-iässä ja odotan innolla kuukautisten loppumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ikinä haluaisi nähdä, että ”äidinrakkauden” nimissä minusta kuoriutuisi esiin itsekäs omaa lastaan muiden kustannuksella suosiva hirviö. Niitä oon nähnyt ihan tarpeeksi. En halua satuttaa ikinä ketään niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen, että alat tulla 25-vuoden kriisiin, pitäisi olla koko elämä jo valmiina, vaikka olet vasta aikuisuuden alussa. Olen itse vela, en tosin koskaan sanonut, että ei koskaan, mutta näin 45-vuotiaana asia alkaa olla aika selvä. Kahdestaan olemme olleet miehen kanssa yli puolet elämästä, ja hän samoilla linjoilla edelleen. Kymmenisen vuotta sitten toki oli mietittävä asia kunnolla, mutta samoin jatkettiin. On sinulla vielä aikaa kasvaa ja miettiä, moni sanoo, että vanhemmalla iällä osaa paremmin nauttiakin lapsista kun ei ole enää kiire samalla opiskella, rakentaa uraa, matkustella jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elin ensimmäiset 28 vuotta niin että en halunnut lapsia ja en koskaan edes tykännyt hoitaa/leikkiä lasten kanssa. Elin elämääni, matkustelin, kävin töissä, opiskelin, perustin firman. Mutta silti minusta tuntui että elämäni on tyhjää. Tulin kotiin töistä, treenasin, näin kavereita. Mietin tätäkö se on loppuelämä?
Sitten tapasin mieheni ja oikeastaan heti oli selvää että haluamme lapsia. Jotenki kun se oikea sattui kohdalle sen vaan tiesi että tämän kanssa haluamme luoda perheen ja kasvattaa lapsia. Nyt meillä useampi lapsi ja arki on kiireistä ja välillä stressaavaa, mutta samalla minun ei tarvitse todellakaan kokea että elämäni on tyhjää. Tiedän tasantarkkaan miksi olen tässä elämässä: olen ensisijaisesti äiti. Olen myös huomannut että pikkulapsi aika menee ohi tosi nopeaa ja omaa aikaakin saa kun järjestää. Olen käynyt noin parin kk välein myös omalla lomalla hotellissa jolloin olen introvetttinä saanut omaa rauhaa. Lapset ovat rakkainta elämässä ja tälläistä rakkautta ei muualta saa ja ei voi muille antaa.
Ymmärrän myös taustani takia täysin lapsettomia. Muistan täysin sen tunteen mitä koin ennen mieheni tapaamista, sen etten halunnut lapsia. Jos en miestäni olisi kohdannut nii en varmaan olisi lapsia koskaan tehnyt. Ja varmasti jollekki muulle riittäisi myös ura, ystävät ja parisuhde täyttämään elämän. Mielestäni kaikilla on täysi oikeus tehdä oma valinta ja kaikilla ei varmasti tuota tunnetta tule vaikka se oikea mies sattuukin kohdalle.
Lasten hankinta voi pelottaa, mutta muista, jokainen kaikki sinun esivanhemmat onnistui siinä. Olet onnistujien sukua!
Ihmiset ottaa ihan liikaa paineita vanhemmuudesta. Ei vanhemman tarvitse olla täydelline, eikä myöskään lapsuuden. Tietäisittepä kuinka kauheita lapsuuksia joillakin on, niin tietäisitte että teidän surkeinkin yritys on todennäköisesti aivan mahtava.
Lapsen hankintaa tai tulemista on vaikea kuvata. Se on erilaista kuin mitä kuvittelee etukäteen. Varsikin esimmäinen on aivan valtavaa huumaa aluksi. Se pesänrakennuskausi on todella hyvää aikaa. Ja mieluusti kannattaa hankki ne lapset kohtalaisen pienillä väleillä... maks 4 vuotta. Ja sitten kuin nuorin lapsi on 4-7 vuotta, niin useimmat suhteet tulevat ensimmäiseen todella vaikeaan vaiheeseen. Ilman lapsia se vaihe tulee ehkä 3-5 vuotta myöhemmin, mutta kyse on "in love" -> "loving" siirtymästä, ja se on hyvä tunnistaa. Hankalaa on vain se, että puolisot saattavat siirtyä eri vuonna, jolloin moni pariskunta luulee että parisuhde meni pilalle. Ei, se vain kypsyy paremmaksi.
Sinä et ole kypsä, vaan kannustat ihmisiä vastuuttomasti sivuuttamaan loogiset tosiasiat mitä tulee lisääntymiseen ja sopiiko se itselle. Kehitysmaissakin yritetään saada suunnittelemattomia raskauksia pois seks.valistuksella. sinun oppisi on täällä täysin vastuutonta.