Mitä ajattelet ihmisistä joilla ei ole kavereita?

Määrittele kaveri

Huono ihminen. Näin ainakin itsestäni, enhän minä muita tunne joten paha ajatella heistä mitään.

Tiedän vain itseni sellaiseksi. Olen yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän vain itseni sellaiseksi. Olen yksinäinen.

mä voin olla sun kaveri

Paska

Itselläni ei ole kavereita:(

En mitään. Olin itsekin sellainen ennen.

Riippuu ihmisestä. :D En tuomitse/luokittele ihmistä sen mukaan ensisijasesti onko kuinka paljon kavereita.

Mutta tietenki poikkeaa vähän valtavirrasta, ainakin jos ei ole koskaan ollutkaan kavereita tms. Totta kai en ymmärtää jos vaikka on elämänmuutoksia ollut ja ne vaikuttanut niin että entiset kaverit jäänyt tms. Eipä niitä "oikeita" kavereita hirveen monilla ihmisillä kamalasti ole. Jos nyt vaikka muuttaa, eroaa, alkaa seurustelemaan, vaihtaa työöpaikkaa, tms - niin se voi monella ihmisellä jo tehdä sen, että "ei ole kavereita". JA tottakai niitä kavereita aina saa jos haluaa.

Se ei ole hyvä juttu.

Tosin itse olen 40 plus. En tiedä kuinka tavanomaista kavereitten tai ystävien puute on nuoremmissa ikäryhmissä. Nykyään opislelupaikatkin luokattomia, se voi aiheuttaa myös oman porukan löytymisen vaikeutta.

Itsenäinen. Pakko olla, kun ei ole ketään, keneen turvautuisi vaikeinakaan aikoina.

Paitsi jos on sitä sorttia, joka roikkuu sukulaisissaan.

Moni haavoitettu jää yksin, omasta tahdostaan.

En tiedä, miten kaverittomuus näkyy jos ei sitä itse kerro. Eikä sellaista ehkä kerrota ensimmäisenä. Yleensä sellaisellakin aikuisella, joka näyttää olevan yksin on kavereita jossain muualla.

He eivät oikein istu "normaalin" muottiin, voivat olla esim erityisen älykkäitä tai muuten vaan eivät välitä "normaaleista" puheenaiheista jne. Ehkä ovat hyvin kunnianhimoisia omissa tavoitteissaan ja tavalliset keskustelunaiheet jäävät vähemmälle kiinnostukselle. Voivat myös vaatia normaalia "rankempia" kokemuksia viihteeksi, jotain vähän äärimmäisempää, ja tylsistyvät normaaleista ajanviettotavoista.

Oikeastaan vähän kaikkea tuollaista joka johtaa siihen ettei normaalit keskustelunaiheet ja ajanviettotavat niin innosta. Nimenomaan keskustelu on pääosassa, koska hiljainen jää kaverittomaksi.

Itse olen kaveriton mies. ÄO riitti Mensaan. Viihdyin armeijassa erittäin hyvin ja haluaisin kokea sodan, harrastan nyrkkeilyä ja tykkään kun vastassa toinen raskassarjalainen. Kiinnostaa niin auton moottoreiden rakentaminen kuin tekoäly. Kun päätän tehdä jotain niin en luovuta kunnes asia onnistuu. Normaaleissa keskusteluissa tylsistyn useimpien ihmisten kanssa enkä sano paljon mitään, samoin illanvietoissa jne. Siksi ei ole kavereitakaan. Joku voisi ajatella autismia mutta sosiaalisissa tilanteissa ei ole ongelmia kunhan toinen osapuoli kiinnostaa minua ja löytyy yhteisiä mielenkiintoja. Ongelma on vain etten juuri löydä samankaltaista seuraa mistään.

Ihan tavallisia

Vieroksutaan eikä haluta myöskään tutustua suhun, outoon hylkiöön, jos ei ole (isoa)kaveriporukkaa jo valmiina lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Itsellä tämä kokemus. Mut on hylätty esim. sairauden ja työttömyyden takia monet kerrat, julmalta tuntuu, kun syypäänä pidetään sitten yksinäisyyteen "mitäs oot ollut niin m**kku muita kohtaan.

En ole ollut,vaan päinvastoin, itse ollut mm. masentuneen tukena ja itse tämä hylkäsi minut sitten myöhemmin. Kuunnellut ja ollut muiden tukena ja seurana pyydettäessä. No, opinpahan mitä on "ystävyys", materiaan ja hyötyyn sekin vain perustuu näköjään ja aion pysyä erakkona lopun elämäni ajan, ku nen jaksa mitään valtapelejä enää ja tyrkyttää itseäni, kun en kelpaa kaveriksi.

Kaveriton mies ei ainakaan ole (ekstro)naisten keskuudessa kovin suosittu.

Vierailija kirjoitti:

Huono ihminen. Näin ainakin itsestäni, enhän minä muita tunne joten paha ajatella heistä mitään.

... ja alapeukuista päätellen oikeassa.

Itselläni ei ole koskaan ollut kavereita kunnolla. Muutin nuorempana perheeni kanssa toiselle paikkakunnalle ( samalla ne pari kaveri jäivät sinne lapsuuden paikkakunnalle) ja vaikka kaikki meni aluksi ihan hyvin niin myöhemmin alettiin kiusaamaan ja jäin yksin. Minulla on aina ollut vähän sellainen ujo luonne muutenkin ja kiusaaminen tavallaan vei paljon rohkeutta pois ja olin sen kokoajan mitä entisellä paikkakunnalla asuin todella yksinäinen ja tavallaan ne vuodet leimasivat minua ja kukaan ei paljon halunnut enää kaverini olla. Tämän vuoksi minullakaan ei ole jäänyt ketään kavereita nuoruudesta mukaan elämääni ja uusia en ole onnistunut saamaan. Tähän paljon syynä rohkeuden puute ja se etten edes paljon käy missään ja tapaa ihmisiä. Sellainen itseluottamuksen puute ja toisaalta sellainen ajatus, etten kuitenkaan kelpaa ja ole mielenkiintoinen ihminen vaikuttaa.

Samalla tuntuu silti, että monilla on jo tarpeeksi seuraa muutenkin ja ei enää kaipaa lisää ystäviä. Ehkä myös se ajatus hävettää minuakin, että pitäisi jollekin tunnustaa se, ettei ole kavereita ja vieläkin nousee se hetki mieleen, kun eräs tuttuni päivitteli asiaa ja häneenkin tavallaan luotin, kun hänkin oli yksinäinen, mutta ei silti ymmärtänyt kunnolla asiaa kuitenkaan ja sen jälkeen kynnys puhua asiasta on kasvanut. Tuntuu myös silti, että moni juuri nojaa niihin nuoruuden kavereihin ja monen syvällisemmät suhteet liittyvät juuri niihin.  Aikuisena ei ole enää niin helppo varsinkiin ujomman ja hiljaisemman löytää enää seuraa.

Tavallaan yksinäisyys on ollut elämässäni ja todella pitkään mukana ja muistan aina sen, kun jäin koulussakin ihan yksin ja en päässyt mihinkään porukkaan. Niitä hetkiä jotenkin vältteleekin samalla ja ei enää uskalla yrittää niin paljon. Huomaan myös jotenkin liikaakin tottuvani tähän kaikkeen ja en enää osaa ajatella asiaa niinkuin joku erilaista elämää viettävä. Jollekin voi esim johonkin tapahtumaan meno olla ihan normaalia ja odottaa saavansa sinne seuraa mukaan, mutta itsellä ei ole edes toivoa, että joku tulisi kanssani. Siinä mielessä joku toiselle "tavallinen" asia on minulle jo vierasta. Samalla sitä ehkä häpeää tätä kaikkea ja pelkää sen leimaavaan itseään, että tavallaan tulee juuri se viesti, että minussa on nyt niin paljon vikaa, että kenenkään ei kannata tutustua. Samalla tiedän, että olen ihan mukava ja toisia hyvin kohteleva ihminen enkä mikään kovin "outokaan".  Tietysti se näkyy, että olen ollut yksin jo liiankin pitkään ja senkin vuoksi tuskin olisin mikään paras puhuja ainakaan aluksi.

Muuten minua kyllä kiinnostaa erilaiset ihmiset ja siinä mielessä mitään suuria kriteereitä ei kenellekään ole. Ainoastaan se, että muut kohtelisivat toisia hyvin ja ehkä mikään paljon alkoholia käyttävä porukka ei oikein olisi mieleinen. Muuten minau kyllä kiinnostaa ihmiset ja se onkin surkeaa ja surullista, kun tuntuu olevansa yksin ja välillä tämä tuntuu enemmän ja miettii näitä juttuja. Itselle toisen yksinäisyys on todella samaistuttava asia ja ymmärrän sen kaiken hyvin ja toisen samassa tilanteessa olevan kanssa on ehkä vähän helpompaa puhua näistä jutuista. Uskon siis itsellä monenkin asian vaikuttavat. Menneisyyden kokemukset, muutot, nykyinen elämäntilanne, oma persoona, itsetunnon ja rohkeuden puute yms.

Onhan se hieman huolestuttava signaali, jos ihmisellä ei esim. ole aikuisiällä ollut yhtään kaveria saati ystävää. Seurustelin (liian) pitkään tällaisen miehen kanssa ja aluksi minua vain ihmetytti, että miten noin fiksulla miehellä ei ole läheisiä ihmiskontakteja. Hän oli opintojensa loppusuoralla arvostetulla alalla. Pikku hiljaa alkoi selvitä, että hän viihtyi omissa oloissaan osittain siksi, että oli mielestään parempi kuin muut ja toisaalta siksi, että netissä roikkuminen oli kaikkein helpointa ja mukavinta. Sisäisesti hän oli tyhjä. Hänelle oli täysin itsestään selvää, että hän saa itse suunnitella kaikki yhteiset asiatkin ja toisen tulee hyväksyä ne tosta vaan. Jos toinen kyseenalaistaa jotain hänen suunnitelmiaan tai ei osaa toimia hänen ajattelemansa "käsikirjoituksen" mukaan, kaikki on pilalla.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole koskaan ollut kavereita kunnolla. Muutin nuorempana perheeni kanssa toiselle paikkakunnalle ( samalla ne pari kaveri jäivät sinne lapsuuden paikkakunnalle) ja vaikka kaikki meni aluksi ihan hyvin niin myöhemmin alettiin kiusaamaan ja jäin yksin. Minulla on aina ollut vähän sellainen ujo luonne muutenkin ja kiusaaminen tavallaan vei paljon rohkeutta pois ja olin sen kokoajan mitä entisellä paikkakunnalla asuin todella yksinäinen ja tavallaan ne vuodet leimasivat minua ja kukaan ei paljon halunnut enää kaverini olla. Tämän vuoksi minullakaan ei ole jäänyt ketään kavereita nuoruudesta mukaan elämääni ja uusia en ole onnistunut saamaan. Tähän paljon syynä rohkeuden puute ja se etten edes paljon käy missään ja tapaa ihmisiä. Sellainen itseluottamuksen puute ja toisaalta sellainen ajatus, etten kuitenkaan kelpaa ja ole mielenkiintoinen ihminen vaikuttaa.

Samalla tuntuu silti, että monilla on jo tarpeeksi seuraa muutenkin ja ei enää kaipaa lisää ystäviä. Ehkä myös se ajatus hävettää minuakin, että pitäisi jollekin tunnustaa se, ettei ole kavereita ja vieläkin nousee se hetki mieleen, kun eräs tuttuni päivitteli asiaa ja häneenkin tavallaan luotin, kun hänkin oli yksinäinen, mutta ei silti ymmärtänyt kunnolla asiaa kuitenkaan ja sen jälkeen kynnys puhua asiasta on kasvanut. Tuntuu myös silti, että moni juuri nojaa niihin nuoruuden kavereihin ja monen syvällisemmät suhteet liittyvät juuri niihin.  Aikuisena ei ole enää niin helppo varsinkiin ujomman ja hiljaisemman löytää enää seuraa.

Tavallaan yksinäisyys on ollut elämässäni ja todella pitkään mukana ja muistan aina sen, kun jäin koulussakin ihan yksin ja en päässyt mihinkään porukkaan. Niitä hetkiä jotenkin vältteleekin samalla ja ei enää uskalla yrittää niin paljon. Huomaan myös jotenkin liikaakin tottuvani tähän kaikkeen ja en enää osaa ajatella asiaa niinkuin joku erilaista elämää viettävä. Jollekin voi esim johonkin tapahtumaan meno olla ihan normaalia ja odottaa saavansa sinne seuraa mukaan, mutta itsellä ei ole edes toivoa, että joku tulisi kanssani. Siinä mielessä joku toiselle "tavallinen" asia on minulle jo vierasta. Samalla sitä ehkä häpeää tätä kaikkea ja pelkää sen leimaavaan itseään, että tavallaan tulee juuri se viesti, että minussa on nyt niin paljon vikaa, että kenenkään ei kannata tutustua. Samalla tiedän, että olen ihan mukava ja toisia hyvin kohteleva ihminen enkä mikään kovin "outokaan".  Tietysti se näkyy, että olen ollut yksin jo liiankin pitkään ja senkin vuoksi tuskin olisin mikään paras puhuja ainakaan aluksi.

Muuten minua kyllä kiinnostaa erilaiset ihmiset ja siinä mielessä mitään suuria kriteereitä ei kenellekään ole. Ainoastaan se, että muut kohtelisivat toisia hyvin ja ehkä mikään paljon alkoholia käyttävä porukka ei oikein olisi mieleinen. Muuten minau kyllä kiinnostaa ihmiset ja se onkin surkeaa ja surullista, kun tuntuu olevansa yksin ja välillä tämä tuntuu enemmän ja miettii näitä juttuja. Itselle toisen yksinäisyys on todella samaistuttava asia ja ymmärrän sen kaiken hyvin ja toisen samassa tilanteessa olevan kanssa on ehkä vähän helpompaa puhua näistä jutuista. Uskon siis itsellä monenkin asian vaikuttavat. Menneisyyden kokemukset, muutot, nykyinen elämäntilanne, oma persoona, itsetunnon ja rohkeuden puute yms.

Analysoit liikaa. Kevyempi ote.