Lue keskustelun säännöt.
Meidän sukupolvemme (milleanniaalien/Y-sukupolven) heikkoudet kasvattajina?
30.06.2020 |
Täällä on ollut hyviä keskusteluja siitä millaista painolastia suuret ikäluokat ovat jättäneet lapsilleen. Häpeäkasvatusta, emotionaalisesti kylmiä koteja, työn arvostusta yli kaiken oman hyvinvoinnin kustannuksella, vaikeutta pitää kiinni omista rajoista ja niin edelleen.
Haluaisin nyt herättää keskustelua ja kuulla, mitkö ovat millenniaalien lasten vastaavat riippakivet? Olen itse tähän sukupolveen kuuluva vanhempi. Noita oman kasvatuksen selviä taakkoja ei toki kukaan sellaisenaan halua siirtää omille lapsilleen, mutta kun keskittyy yhteen asiaan, jotain muuta jää yleensä huomiotta. Millaisia virheitä me teemme kasvattajina?
Saa spekuloida. Ja onhan olemassa jo aikuisiakin, joilla on millenniaalivanhemmat, kertokaa kokemuksennne.
Kommentit (27)
Omien kavereiden perusteella ehkä liiallinen kannustaminen unelmien tavoitteluun erityisesti ammatillisessa mielessä tyyliin ”pystyt mihin vaan jos vaan uskot unelmiisi ja pidät tavoitteet korkealla”. Ja liiallinen usko siihen, että kyllä se lapsi tietää mitä se elämältä haluaa ja mikä on se ”oma juttu”. Kuitenkin sitten lapsi aika nuorena ja vähillä tiedoilla joutuu päättämään vaikka koulutusvalinnoista, ja puolet koululuokasta odottaa tosissaan päätyvänsä ammattitubettajiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kännykkä on imettäessäkin käden ulottuvilla. imetys on kaikenkaikkiaan tilanne, jossa tapahtuu lapselle elintärkeää vuorovaikutusta ja lapsi ottaa aika paljon katsekontaktia äitiin. kun äidin katse sitten viihtyy kännykän ruudussa, voitte kuvitella mitä se tekee lapsen psyykkiselle kehitykselle.
lapset myydän somessa erilaisille yrityksille, kunhan saadaan ilmaistavaraa postissa. Instakin on täynnä naisia, jotka piilomainostavat siellä lastensa avulla erinäisiä yrityksiä (toiset tekevät sen rehellisemmin ilmaisemlla, että kyse on kaupallisesta yhteistyöstä), yleensä lastenvaateyrityksiä. Se on tietysti eri juttu tajuavatko nämä lapset ikinä, että äiti myi heidät, hyvä jos eivät tajua.
Aika monesti näkee huonosti käyttäytyviä lapsia kaikkialla, eivätkä vanhemmat tee mitään. Mietin, johtuuko se tunteiden sanoitttamisesta vai siitä, ettei uskalleta enää ojentaa lapsia. Enkä tietenkään tarkoita väkivaltaa, vaan esim. ihan jäähyä (vanhemman kanssa rauhoittumassa, ei jätetä yksin tunteita käsittelemään) tai edes korottaa ääntään lapselle tai ottaa tiukemmin kiinni.
Itsekin arkailen esim. kaupassa lapseni ojentamista huonosta käytöksestä, juurikin muiden ihmisten takia. Lapseni oli uhmaikäinen ja veti hyllystä tavaraa lattialle ja se oli hänestä hirveän hauskaa. Tietysti kielsin ja keräsin tavarat takaisin ja lapsi veti ne heti takaisin alas. Tässä vaiheessa korotin ääntäni lapselle ja otin olkapäistä kiinni ja katsoin tiukasti silmiin. Joku keski-ikäinen nainen laukkasi vauhkoamaan, miten pahoinpitelen lasta ja nyt lapsella on valtava trauma jne. Uhkaili seuraavansa meitä kotiin ja soittavansa lastensuojeluun.
Vierailija kirjoitti:
Omien kavereiden perusteella ehkä liiallinen kannustaminen unelmien tavoitteluun erityisesti ammatillisessa mielessä tyyliin ”pystyt mihin vaan jos vaan uskot unelmiisi ja pidät tavoitteet korkealla”. Ja liiallinen usko siihen, että kyllä se lapsi tietää mitä se elämältä haluaa ja mikä on se ”oma juttu”. Kuitenkin sitten lapsi aika nuorena ja vähillä tiedoilla joutuu päättämään vaikka koulutusvalinnoista, ja puolet koululuokasta odottaa tosissaan päätyvänsä ammattitubettajiksi.
Tämä.
Vierailija kirjoitti:
kännykkä on imettäessäkin käden ulottuvilla. imetys on kaikenkaikkiaan tilanne, jossa tapahtuu lapselle elintärkeää vuorovaikutusta ja lapsi ottaa aika paljon katsekontaktia äitiin. kun äidin katse sitten viihtyy kännykän ruudussa, voitte kuvitella mitä se tekee lapsen psyykkiselle kehitykselle.
lapset myydän somessa erilaisille yrityksille, kunhan saadaan ilmaistavaraa postissa. Instakin on täynnä naisia, jotka piilomainostavat siellä lastensa avulla erinäisiä yrityksiä (toiset tekevät sen rehellisemmin ilmaisemlla, että kyse on kaupallisesta yhteistyöstä), yleensä lastenvaateyrityksiä. Se on tietysti eri juttu tajuavatko nämä lapset ikinä, että äiti myi heidät, hyvä jos eivät tajua.
Mäkin luin tosta katsekontaktin tärkeydestä imettäessä. Ilmeisesti vauvani ei kuitenkaan ollut lukenut, koska ei ollut vähääkään kiinnostunut mistään äidin silmiin tuijottelusta, vaan keskittyi pelkästään tissiin. Olin sitten puhelimella (esim. yöllä auttaa pysymään hereillä) kun eipä tuo yrityksistä huolimatta tuntunut katsekontaktia kaipaavan. Ihan tasapainoiselta 3-vuotiaalta tuo nyt vaikuttaa, mutta kaipa on sitten psyyke jotenkin salaisesti pilalla.
Noita instasponsoriäitejä ja bloggaajia on aika pieni osa kaikista äideistä. Itse laitan lapseni kuvia faceen lähinnä jouluisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat ajavat itsensä nykyään aivan piippuun. Vanhempien pitäisi käydä töissä, edetä uralla, pyörittää arkea, mutta samalla olla kotona lasten kanssa väh. 3 vuotta tasapuolisesti mutta kuitenkin laittaa 9kk vauva päiväkotiin, juosta vauvan kanssa kaikenmaailman muskareissa, vauvauinneissa ja kielikylvyissä. Vanhempia syyllistetään vauvan normaaleista kausista, esim. vierastamisesta ja koko suvulla on aina parempi tieto siitä, mitä lapsi on vailla tai miksi lapsi itkee. Kyllä ennen oli paremmin.
Lapset pitää kuskata joka paikkaan, harrastuksia pitää olla jokaisella lapsella ainakin kolme, vanhemmillakin mieluusti pari, kotityötkin pitäisi ehtiä hoitaa. Eikä toki sovi unohtaa sirkustirehtöörin virkaa kotona, koska lapsethan eivät missään nimessä voi keksiä itselleen tekemistä, vaan vanhempien pitää olla jatkuvassa valmiustilassa hauskuuttamaan lapsia. Ja tietysti naapurit tekevät lastensuojeluilmoituksen välittömästi, jos lapsi itsee pidempään kuin 0,8 sekuntia, koska siellä on aivan varmasti silmitöntä väkivaltaa silloin. Ja uskallapas herranjumala komentaa lasta huonosta käytöksestä! Tai kehtaapas haaveilla omasta ajasta!
Some on ainakin yksi esimerkki, miten se vie huomion pois siitä lapsesta.
Usein tulee paha mieli esim. bussissa, missä lapsi rattaissa puhuu/kertoo jotakin vanhemmalleen, vanhemman katse tiukasti puhelimessa, vastaamatta mitään lapselleen.
Lapsi tarvitsee vuorovaikutusta vanhemmaltaan, oli lapsi miten pieni tahansa. Monesti kuvitellaan, ettei se pieni lapsi vielä mitään ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika monesti näkee huonosti käyttäytyviä lapsia kaikkialla, eivätkä vanhemmat tee mitään. Mietin, johtuuko se tunteiden sanoitttamisesta vai siitä, ettei uskalleta enää ojentaa lapsia. Enkä tietenkään tarkoita väkivaltaa, vaan esim. ihan jäähyä (vanhemman kanssa rauhoittumassa, ei jätetä yksin tunteita käsittelemään) tai edes korottaa ääntään lapselle tai ottaa tiukemmin kiinni.
Itsekin arkailen esim. kaupassa lapseni ojentamista huonosta käytöksestä, juurikin muiden ihmisten takia. Lapseni oli uhmaikäinen ja veti hyllystä tavaraa lattialle ja se oli hänestä hirveän hauskaa. Tietysti kielsin ja keräsin tavarat takaisin ja lapsi veti ne heti takaisin alas. Tässä vaiheessa korotin ääntäni lapselle ja otin olkapäistä kiinni ja katsoin tiukasti silmiin. Joku keski-ikäinen nainen laukkasi vauhkoamaan, miten pahoinpitelen lasta ja nyt lapsella on valtava trauma jne. Uhkaili seuraavansa meitä kotiin ja soittavansa lastensuojeluun.
Yksi sukupolvemme riippakivi kasvattajina on kyllä noi kyyläävät keski-ikäiset, jotka kyttäävät kaikkialla, puuttuvat muiden asioihin ja joille ei kelpaa mikään.
Y-sukupolvi: syntyneet 1981 – 1996
Ei näillä kyllä juurikaan aikuisia lapsia ole, vanhimmatkin milleniaalit täyttävät vasta 39 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse koen olevani isoissa asioissa emotionaalisesti huomattavasti kypsempi ja vastuullisempi kuin esim. omat vanhempani, mutta sitten taas pienissä asioissa olen tosi lapsellinen. Karkkia tulee mussutettua muka salaa lapselta, joka sen kyllä varmasti huomaa ja tulee osingoille, ja oma huumorintaju on edelleen jossain ala-asteella. Kun lapsi sanoo "Sinä olet pissapää, äiti!", saatan revetä nauruun ja vastata, että sinä olet sitten kakkapää. Meillä on hauskaa, mutta kasvatusta ajatellen arveluttaa välillä.
Olen itse milleniaaliäiti ja kasvattajana aivan liian pehmeä. Mut on kasvatettu pelolla ja nöyryyttämisellä, joten varon viimeiseen asti loukkaamasta lasteni tunteita. Ihan kunnollisia teinejä näyttävät silti olevan, itsetunto on ainakin kunnossa, osaavat käyttäytyä ja huomioida muutkin. Itse olin nuorena järkyttävän ahdistunut ja pidin raivokkaasti kiinni omista oikeuksistani, kun tuntui ettei kukaan muu niistä huolehdi. Lääkitsin ahdistustani myös aika rankasti alkoholilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse koen olevani isoissa asioissa emotionaalisesti huomattavasti kypsempi ja vastuullisempi kuin esim. omat vanhempani, mutta sitten taas pienissä asioissa olen tosi lapsellinen. Karkkia tulee mussutettua muka salaa lapselta, joka sen kyllä varmasti huomaa ja tulee osingoille, ja oma huumorintaju on edelleen jossain ala-asteella. Kun lapsi sanoo "Sinä olet pissapää, äiti!", saatan revetä nauruun ja vastata, että sinä olet sitten kakkapää. Meillä on hauskaa, mutta kasvatusta ajatellen arveluttaa välillä.
Mäkin olen nauranut lasteni uhittelulle. Vähän jopa ihmettelen, että miten joku voi loukkaantua tai pahoittaa mielensä lapsen "haukuista".
Jatkuvat "tutkitut" "ohjeet" siitä, miten pitäisi kasvattaa. Vuosittain todetaan, miten joku kasvatustyyli on vahingollinen lapselle ja esitellään joku uusi, joka taas seuraavan vuonna onkin vahingollinen jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millenniaalit eivät ole Suomessa kovinkaan yhtenäinen ryhmä, määritelmä on jenkeistä, jossa mm. wtc-iskut vedenjakajana.
Täällä määrittää enemmän se kokiko 90-luvun alun lamavuodet vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Millenniaalit eivät ole Suomessa kovinkaan yhtenäinen ryhmä, määritelmä on jenkeistä, jossa mm. wtc-iskut vedenjakajana.
Täällä määrittää enemmän se kokiko 90-luvun alun lamavuodet vai ei.
Suurten ikäluokkien lapset syntyivät lähinnä 70-80-luvuilla. 90-luvulla syntyneet on jo aika erilaisen kasvatuksen saaneet, mm. kuritusväkivalta oli jo hyvin harvinaista. En keksi oikein mitään mikä yhdistäisi 80-luvun akun ja 90-luvun puolivälin lapsia.
Ei tarvitse keksiä koko sukupolvea yhdistäviä asioita, voi ammentaa ihan omista kokemuksista. Noissa aiemmissakin suurien ikäluokkien lapsia käsittelevissä ketjuissa hajonta on ollut tosi laajaa, ja toisaalta tosi laajan ikäkirjon vanhempien lapsilla on ollut samanlaisia kokemuksia sotatraumojen vaikutuksesta vielä omaankin kasvatukseen. Itsellänikin on aika samanlaiset kodin mallit kuin monella 20 vuotta vanhemmalla, johtuen ehkä melko vanhana lapsia saaneista vanhemmistani ja isovanhemmistani. Eikä tarvitse jumiutua noihin otsikossa mainittuihin nimityksiin, tarkoitan yleisesti tätä porukkaa joka on nyt teoreettisesti lapsenkasvatusiässä.
Tosi mielenkiintoisia ja hyviä pointteja jo tullut!
Viittasin noilla aikuisilla millenniaalien kasvattamilla esimerkiksi 1980 syntyneiden vanhempien vuonna 2000 syntyneisiin lapsiin. Hehän ovat nyt 20 ja on jo varmasti käsitystä siitä, mitä jälkiä perhe-elämästä jätti. Jotkut 1980 syntyneet saavat lapsia nyt, ja varmaankin jossain määrin toteuttavat omasta perhemallista kumpuavia toimintatapoja tänä päivänä.
Tuntuu, että tosi monelle kaverille ja minullekin on todella vaikeaa pahoittaa toisen mieltä, ja se koskee omaa lastakin. Mieluummin siivoan sitten perästä kuin kiellän ihan kaiken. Kylässä kyllä vahdin omia ja estän tuhoamisen, kun en halua olla häiriöksi isäntäväelle.
Samoin tsemppaan ihan loputtomasti kaikkia kavereita vastoinkäymisissä. ”Olipa kurjaa että meni mönkään, mutta varmasti kohta onnistaa kun olet kuitenkin noin motivoitunut!” En ikinä sano pettyneelle ihmiselle mitään lannistavaa, esim ”olisiko viisasta alas tuo yritystoiminta ja jatkaa vanhalla alallasi ennenkuin olet konkurssissa ja luottotiedot menneet?” Ja tsemppaan sitten sen konkurssin jälkeenkin vaikka mitään realistisia odotuksia ei enää olisikaan.
En osaa sanoa onko se hyvä vai huono ominaisuus vanhemmalla. Itsellä on niin synkät muistot täydestä lannistamisesta, että en kestä välittää sitä fiilistä eteenpäin. Sellaisesta ”äläpä sitten pety, kun sinua ei valita, siellä on niin paljon hyviäkin...”
On tällä palstalla kuule muitakin sukupolvia.
T. X
Periksiantaminen, pehmeys, lasten kanssa neuvotteleminen. Ei varsinaisesti kaverivanhemmuutta, vaan lapsi vie ja vanhemmat vikisee.
Kännykän/pleikan ynm jatkuva pelaaminen, joka aiheuttaa keskittymisvaikeuksia arjen muissa asioissa.