Lue keskustelun säännöt.
Meidän sukupolvemme (milleanniaalien/Y-sukupolven) heikkoudet kasvattajina?
30.06.2020 |
Täällä on ollut hyviä keskusteluja siitä millaista painolastia suuret ikäluokat ovat jättäneet lapsilleen. Häpeäkasvatusta, emotionaalisesti kylmiä koteja, työn arvostusta yli kaiken oman hyvinvoinnin kustannuksella, vaikeutta pitää kiinni omista rajoista ja niin edelleen.
Haluaisin nyt herättää keskustelua ja kuulla, mitkö ovat millenniaalien lasten vastaavat riippakivet? Olen itse tähän sukupolveen kuuluva vanhempi. Noita oman kasvatuksen selviä taakkoja ei toki kukaan sellaisenaan halua siirtää omille lapsilleen, mutta kun keskittyy yhteen asiaan, jotain muuta jää yleensä huomiotta. Millaisia virheitä me teemme kasvattajina?
Saa spekuloida. Ja onhan olemassa jo aikuisiakin, joilla on millenniaalivanhemmat, kertokaa kokemuksennne.
Kommentit (27)
Millenium silta puuttuu maalaisjärki, ei uskalleta olla lasten pomoja ja komentaa, ohjeet kasvatukseen kuunnellaan sössöttäviltä "asiantuntijoilta". Milleniaanit Käyttävät hölmöjä sanoja ja metodeja, kuten "lapsentahtisesti", "tunteiden sanottoittaminen" ym muuta soopaa,. jonka avulla tehdään entistä sekompia lapsia.
Ehkä Y-ukupolvi palaa maalaisjärkiseen tapaan kasvattaa, ainakin kun katson y-sukupolven tytärtäni 17v pienempien serkkulapsien kanssa, hän osaa hyvin pitää niille jöötä luonnostaan, ja ne tottelevat.
Ehkä minulta oppinut, en tiedä. T. Äiti sukupolvea X
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempien huomio voi olla lähes koko ajan kännykässä.
Lapset ovat liikaa keskipisteinä. Lapsilta kysytään, minne mennään, mitä syödään, mitä lapsi seuraavaksi haluaa, mitä äiti tai isä saa tehdä. Vanhempien pitäisi näyttää, miten tässä maailmassa eletään eikä odottaa, että lapsi näyttää sen heille. Tällainen käytös aiheuttaa lapsissa turvattomuutta; miten he osaisivat ja uskaltaisivat olla, kun omat vanhemmat eivät tiedä, kuinka se tehdään?
En tiedä olenko ihan hakoteillä tässä, mutta munusta tuntuu että siitä tulee vielä seurauksia, että nykyvanhemmat ovat niin hyviä kasvattajia. Nimenomaan paljon asiaa ajatelleita ja opiskelleita, omia toimiaan ja reaktioitaan peilaavia kasvattajia. Pyritään toimimaan aina johdonmukaisesti, rauhallisesti ja ymmärtävästi, ja kun lasta kohtaa kriisi, niin tilanne pyritään AINA näkemään ensisijaisesti lapsen silmien kautta. Ja tämähän on tähän mennessä yksinomaan hyvää tietysti.
Myös lapsen puolesta ollaan valmiita taistelemaan hartiavoimin. Jos koulumaailmassa tai harrastuksissa on pientäkin epäoikeudenmukaisuutta, asiat viedään ylemmille tahoille kunnes oma lapsi saa oikeutta. Oletan, että näille lapsille tulee perusoletus siitä, että systeemi on vähintäänkin toimiva, yhteiskunta on tasa-arvoinen ja oikeudenmukaisuus vallitsee - ja jos näin ei tapahdu, kuppi voi mennä nurin. Että voi vetäytyä omista velvollisuuksistaan, kunnes asiaan tulee parannus.
Tämä ajatus huolestuttaa itseäni vanhempana. On täysin looginen ajatus, että esimerkiksi lemmikkikoira kasvaa siihen, että sitä tullaan aina kohtelemaan vain reilusti ja johdonmukaisesti. Sehän on omistajan suojissa koko elämänsä. Mutta ihminen? Jokainen joutuu kohtaamaan tilanteita, joissa palkinnot tai rangaistukset jakautuvat epäoikeudenmukaisesti, vähintäänkin subjektiivisesta perspektiivistä. Lähes ainahan parityön molemmat osapuolet arvioivat tehneensä yli 50% työstä. Ja väittäisin, että aika ihminen osaa olla tai on edes kiinnostunut olemaan täysin reilu ja johdonmukainen muutoin kuin juuri ehkä kasvattajana tai työelämässä. Toisaalta satunnaisilla vastaantulijoilla ei ole korkea motivaatio tulkita syvällisesti toisten sielunelämää ja tarkoitusperiä.
Olen lukenut vanhoja lastenkirjoja, joissa useinkin toistuu teema, että toinen sisarus saa isältä rangaistuksen toisen kolttosesta. Hämmästyn, kun näissä kirjoissa se ei johda pitkällisiin selvittelyihin eikä nouse pääteemaksi. Kaikki osapuolet jotenkin hyväksyvät sen, että tältä tilanne näytti isän perspektiivistä, ja uhri myöhemmin sitten kostaa sisarukselleen eikä ”epäreilulle systeemille”. Nämä kuvauksethan varmasti peilaavat sitä millainen maailma on silloin ollut.
En toki haikaile takaisin menneen maailman auktoriteettikasvatukseen, enkä missään nimessä osaa tai halua kohdella omia lapsiani epäreilusti. Mutta mistä saisi samaan aikaan resilienssiä maailman sisäänrakennettua epäoikeudenmukaisuutta kohtaan?
Ehdottomasti asioiden liika pehmentäminen. Moni lapsi on pulassa ihan vaikka siinä, että koulussa tarvitsee tehdä töitä ja tulee paha mieli. Omaa perseilevää lasta ei komenneta, vaikka haittaisi jo muita lapsia. Toisaalta vanhemmat ovat niin kovilla, etteivät jaksa niin paljon auttaa kouluasioissa, enkä tiedä ovatko aidosti läsnä. Kouluun panostamisen tärkeyttä ei enää ymmärretä, vaikka kilpailu on koventunut valtavasti.
Liikunnan puute. Pari harrastusta ei tee peruskuntoa. Väitän, että hyvin moni nykylapsista ei edes harrasta (pl. isot kaupungit). Tähän päälle laiteriippuvuus niin sairaita aikuisia kasvamassa. Vanhempien omassa lapsuudessa vielä ulkoiltiin, kuljettiin kävellen tai pyörällä eikä mätetty herkkuja tähän malliin.
Lukemattomuus. Lukutaito kapenee ja keskittyy hyväosaisiin. Tulee näkymään myös opintoihin, joihin pääsevät. Vanhempien esimerkkiä tarvittaisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siloitellaan liikaa lapsen elämää, ei uskalletta tuottaa pettymyksiä.
Puhelimen räplääminen, katsekontaktin vähempi anto ja oman itsen/lapsen korostaminen. Itsekin sorrun välillä olemaan liikaa puhelimella ja yritän etten muiden tavoin koko ajan ylistä lastani. Tottokai kehun asioista joita oppii ja joissa on hyvä ja reipas mutta tuntuu että osa nykyajan nuorista kulkee tuolla liian nenä pystyssä itseänsä täynnä. Lapsen pitää ymmärtää mnyös että kaikkea ei voi osata ja tehdä ja pettymyksiä tulee. Joku on jossain parempi, itse ei ole maailman napa.