Katkeruus omia vanhempia kohtaan?
Miten siitä pääsee eroon ja onko vika minussa, kun edelleen koen kurjan lapsuuteni seuraavan minua tiukasti perässäni päälle nelikymppisenä?
Taustatietona se, että huoleton lapsi en varsinaisesti muista koskaan olleenikaan ja muistan murehtineeni pahaa oloa jo alle kouluikäisenä. Vanhemmistani olin myös huolissani ja yritin olla niin helppo ja harmiton kuin mahdollista. En nyt ruodi syitä enempää mutta en koskaan itkenyt, en valittanut kipeää vatsaa tai kertonut naapurin koiran purreen. Kunhan reippaili itseni kokoon ja itkin vain, kun kukaan ei ollut sitä todistamassa. Olen halunnut tappaa itseni niin kauan, kuin muistan eli ihan lapsesta saakka koettuani itseni pelkäksi rasitteeksi ja riesaksi.
Olen käynyt terapiassa mutten koe minkään poistuneen arvottomuuden tunnetta, joka jyllää sisälläni. Olen kouluttautunut ja kaikilla mittareilla menestynyt mutten koe itse saavuttaneeni mitään. Tunnen sisäistä tyhjyyttä joka ikinen hetki enkä koe, että minusta voisi tällaisena kukaan edes pitää.
Onko joku päässyt vastaavista tuntemuksista eroon (miten?)? Entä onko joku onnistunut saamaan itselleen ns. ”onnellisen lapsuuden” ja lopettamaan samalla katkeruuden omaa kasvatustaan kohtaan?
Tarkoituksella en syytä kasvattajiani koska ymmärrän, että heillä oli omat ongelmansa. Minä en silti pysty antamaan asiana anteeksi sitä, että lapsi ei koskaan saa kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu.
Kommentit (39)
Lapsuutta ei saa onnelliseksi jälkeenpäin, ellei se sitä ole ollut. Turha sitä on yrittää muuksi muuttaa, vaan ymmärtää tosiasiat, etteivät vanhemmat hyväksyneet ja rakastaneet. Ei sitä tarvitse antaa anteeksi. Kaikenlaista hölynpölyä markkinoidaan kaltoinkohdelluille lapsille, kuten onnellinen lapsuus ja anteeksianto. Kun tiedät ja ymmärrät, mistä johtuu onneton lapsuutesi, ymmärrät myös ettet sellaisessa piirissä halua enää elää. Vertaistuki ja ymmärtävät, viisaammat ihmiset antavat sinulle enemmän elämänarvoa, kuin toivottomassa kitkuttaminen.
Älä pilaa omaa elämääsi muistelemalla vanhoja muuta en osaa neuvoa.
Lapsuus on joko onneton tai onnellinen. Se riippuu onnesta. Onni täällä vaihtelee.
Ehdoton hyväksyntä ja rakkaus ovat juuri sitä mitä lapsi eniten tarvitsee ja niitä vaille jääminen on hirvittävää. Olen pahoillani, en tiedä mijä muuta voisin sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Lapsuus on joko onneton tai onnellinen. Se riippuu onnesta. Onni täällä vaihtelee.
Se riippuu kylläkin vanhemmista, heidän mielenterveydestään. Onni on samaa lätinää kuin enkeliterapiat.
Oletko käynyt läpi tämän ketjun:
https://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_ai…
Sieltä löytyy paljon oivaltavia keskusteluita ja vertaistukea mm. kaltoinkohdeltuja lapsia koskien.
Mennyisyyttään ei voi tosiaan muuttaa, vaan nimenomaan siitä pitäisi päästää irti ja elää nykyhetkessä. Kuulostaa kliseeltä, mutta on mahdollista. Kun se menneisyys on ilmeisesti ollut sinulla rankka ja olet joutunut lapsuutesi ns "kävelemään munankuorilla" niin se ylipääseminen ja asioiden hyväksyminen vaatii töitä, itsensä hyväksymistä ja esim terapiaa. Ilman terapiaakin onnistuu, ihmisillä on omat keinonsa käsitellä nämä asiat. Joku löytää avun itsestään, joku ystävästä joku vaikka meditaatiosta. Suosittelen, että alat etsiä sitä omaa keinoasi.
Miten olisi vertaistuki?
Saisi jakaa kokemuksensa ja tulla nähdyksi ja kuulluksi?
Saisi puida asiaa saman kokeneen kanssa ja etsiä yhdessä ulospääsyä.
Vakavasti masentuneena osastolla helpotti, kun sinne osui mukavia samassa tilanteessa olevia fiksuja ihmisiä joidenka kanssa sai puhua kuolemasta ilman, että kukaan toppuutteli tai loukkaantui. Tarve jauhaa siitä tyydyttyi ja kuolemasta sai vitsailla myös.
https://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/katriina-jarvinen-eroon-vanhemmist…
"Miksi vanhemmat ovat monille aikuisille lapsille taakka, joka vie kaikki voimat?
Psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen avaa kysymystä kirjassaan Kaikella kunnioituksella – Irtiottoja vanhempien vallasta.
Järvinen haluaa pudottaa vanhemmat jalustalta. Hän kysyy, eikö pikemminkin vanhempien tulisi kunnioittaa lapsiaan, jotta heistä kasvaisi omaan itsenäiseen elämään kykeneviä yksilöitä.
– Piiloon jää valtava määrä lapsiin kohdistuvaa henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa, josta ei puhuta, jota ei nähdä ja johon ei puututa. Lapsilla on taipumus syyttää itseään, jos he jäävät rakkautta vaille ja jos heitä kohdellaan kaltoin, Katriina Järvinen sanoo."
Vierailija kirjoitti:
Miten olisi vertaistuki?
Saisi jakaa kokemuksensa ja tulla nähdyksi ja kuulluksi?
Saisi puida asiaa saman kokeneen kanssa ja etsiä yhdessä ulospääsyä.Vakavasti masentuneena osastolla helpotti, kun sinne osui mukavia samassa tilanteessa olevia fiksuja ihmisiä joidenka kanssa sai puhua kuolemasta ilman, että kukaan toppuutteli tai loukkaantui. Tarve jauhaa siitä tyydyttyi ja kuolemasta sai vitsailla myös.
Muistan kuinka nuorena hakeuduin äidin luo haluten sanoa tahtovani kuolla. En saanut sanottua, vaan olin vaikeana. Äitini ei ole empaattinen, vaan suuttuu. Läpi elämäni olen ottanut vastaan hänen raivoa, kun olen ollut vakavasti masentunut. Hengissä olen edelleen.
Mietin missä olisin nyt, jos olisin saanut lapsena puhua hyväksyvässä empaattisessa ympäristössä tuosta kuoleman halusta. Nyt olen melkein 40 ja vakavaa masennusta off/on takana lähes 30 vuotta.
Sä näet elämäsi 2000-luvun psyko-sosio-ym-babblen silmin. Niin että jos kaikki ei mennyt putkeen lapsena oot traumatisoitunut ja tarviit parantumista.
Näe mielummin asia niin että oot ihmislajin edustaja. Lajin joka selvisi täällä tuhansia vuosia oloissa, mitä ei kukaan toivois vihamiehilleenkään. Sussa on se voima. Ja jokainen epäonni, väärä valinta jne karaisee sun kehoa ja mieltä sopeutumaan, kehittymään. Ne on haasteita joiden kautta susta tulee paremmin elämää sietävä, elämää joka on vaihteleva, vaarallinen, pelottava, tylsä, epäoikeudenmukainen jne.
Sä voit olla upea ja löytää elämästä iloa vaikka kuka idiootti olis sulle tehnyt mitä.
Jos lähdet näillä ajatuksilla elämää elämään, niin pääset johonkin missä et oo ennen ollut.
Syitä täytyyy ruotia jottta voi löytää syyyn ja sitä kautta ratkaisun. Ratkaisematttomat asiat varjostavat mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Syitä täytyyy ruotia jottta voi löytää syyyn ja sitä kautta ratkaisun. Ratkaisematttomat asiat varjostavat mieltä.
Syyyt eivät myöskään ole vättämättä ja harvemmin ovatkaaan yksisäikeisiä, muttta sitä kautta oppii ymmärätämään miksi asiat ovat meennee kuten ovat menneeet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten olisi vertaistuki?
Saisi jakaa kokemuksensa ja tulla nähdyksi ja kuulluksi?
Saisi puida asiaa saman kokeneen kanssa ja etsiä yhdessä ulospääsyä.Vakavasti masentuneena osastolla helpotti, kun sinne osui mukavia samassa tilanteessa olevia fiksuja ihmisiä joidenka kanssa sai puhua kuolemasta ilman, että kukaan toppuutteli tai loukkaantui. Tarve jauhaa siitä tyydyttyi ja kuolemasta sai vitsailla myös.
Muistan kuinka nuorena hakeuduin äidin luo haluten sanoa tahtovani kuolla. En saanut sanottua, vaan olin vaikeana. Äitini ei ole empaattinen, vaan suuttuu. Läpi elämäni olen ottanut vastaan hänen raivoa, kun olen ollut vakavasti masentunut. Hengissä olen edelleen.
Mietin missä olisin nyt, jos olisin saanut lapsena puhua hyväksyvässä empaattisessa ympäristössä tuosta kuoleman halusta. Nyt olen melkein 40 ja vakavaa masennusta off/on takana lähes 30 vuotta.
Ehkä voisit muuttaa terapeuttitapaa, jos noin pitkään olet riippunut samassa tilassa. Jokin tavaksi tullut ei selvästi toimi.
Ja välit poikki niihin vanhempiin heti kun on täysi-ikäinen, jos ne on idiootteja. Ajantuhlausta vatvoa heidän ongelmia ja kantaa niitä. Suomessa saa Kelan tukia selvitäkseen, ei tarvii kitua sukulaisten tai kenenkään armoilla yhtään enempää kuin se 18v. Jos ne 18v pilasi elämää niin joitain vuosia menee unohtaa sekä kehittää uusia ihmissuhteita ja asioita elämään. Mut se kannattaa aloittaa heti kun voi, ei vasta kun on viimeisillä voimillaan liikkeessä. Kyllä Kela heistäkin huolen pitää, ei tarvi kokea syyllisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syitä täytyyy ruotia jottta voi löytää syyyn ja sitä kautta ratkaisun. Ratkaisematttomat asiat varjostavat mieltä.
Syyyt eivät myöskään ole vättämättä ja harvemmin ovatkaaan yksisäikeisiä, muttta sitä kautta oppii ymmärätämään miksi asiat ovat meennee kuten ovat menneeet.
Todellakaan eivät olet yksisäikeisiä. Monisäikeisyyden ymmärtäminen auttaa vahvemmin selviytymään. Ei se siis tarkoita, että mitään pitäisi antaa anteeksi, eikä ei anteeksiantoa enää edes mieti, kun ymmärtää, etteivät tietyt vanhemmat mitään anteeksi koskaan tule pyytämäänkään saatika tuntemaan häpeää tai katumusta. Tai haluavat muuttua. Kokonaisuudessaan kaiken selvittämällä on itse viisaampi ja siten olo sekä elämä asettuu uusille arvokkaammille elämänarvon raiteille.
Mitään onnellista lapsuutta ei kukaan voi taannehtivasti saada. Olen käynyt kolmen ja kahden vuoden terapiat eri aikoina. Ymmärrän järjelläni erittäin hyvin, mitkä ovat syitä ja seurauksia siihen, että masennun. Tunteet ovat sitten eri asia. Lopulta aloin ajatella, että jos toinen vanhemmista on mitä ilmeisimmin vakavasti persoonallisuushäiriöinen ja toinen aggressiivinen vihanpitäjä, niin vähissä ovat omat keinot minkään muutoksen aikaasaamiseksi. Mikään suoritukseni tai saavutukseni ei tule riittämään. Minun ei tarvitse vanhempiani kohtaan tuntea sen enempää katkeruutta kuin ymmärrystä. Ovat mitä ovat. Pidän etäisen kohteliaat välit ja keskityn omaan perheeseeni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syitä täytyyy ruotia jottta voi löytää syyyn ja sitä kautta ratkaisun. Ratkaisematttomat asiat varjostavat mieltä.
Syyyt eivät myöskään ole vättämättä ja harvemmin ovatkaaan yksisäikeisiä, muttta sitä kautta oppii ymmärätämään miksi asiat ovat meennee kuten ovat menneeet.
Aiina asiat myöös suhteuttettava esim eri aikakausiin ja kun puhutaan pariskunnasta mikä on totuus niiin totuus tavallisesti löytyy siiitä kultaisesta keskitiestä. Ihhmisen on eismerkikis helpompi antaa anteeksi kun ymmärtää asioiden todellisen luonteen.
Vähän vaikea sanoa yhtään mitään kun et "ruodi syitä enempää". Mitä vanhempasi siis tekivät että olit aina huolissasi?