Lue keskustelun säännöt.
Katkeruus omia vanhempia kohtaan?
26.06.2020 |
Miten siitä pääsee eroon ja onko vika minussa, kun edelleen koen kurjan lapsuuteni seuraavan minua tiukasti perässäni päälle nelikymppisenä?
Taustatietona se, että huoleton lapsi en varsinaisesti muista koskaan olleenikaan ja muistan murehtineeni pahaa oloa jo alle kouluikäisenä. Vanhemmistani olin myös huolissani ja yritin olla niin helppo ja harmiton kuin mahdollista. En nyt ruodi syitä enempää mutta en koskaan itkenyt, en valittanut kipeää vatsaa tai kertonut naapurin koiran purreen. Kunhan reippaili itseni kokoon ja itkin vain, kun kukaan ei ollut sitä todistamassa. Olen halunnut tappaa itseni niin kauan, kuin muistan eli ihan lapsesta saakka koettuani itseni pelkäksi rasitteeksi ja riesaksi.
Olen käynyt terapiassa mutten koe minkään poistuneen arvottomuuden tunnetta, joka jyllää sisälläni. Olen kouluttautunut ja kaikilla mittareilla menestynyt mutten koe itse saavuttaneeni mitään. Tunnen sisäistä tyhjyyttä joka ikinen hetki enkä koe, että minusta voisi tällaisena kukaan edes pitää.
Onko joku päässyt vastaavista tuntemuksista eroon (miten?)? Entä onko joku onnistunut saamaan itselleen ns. ”onnellisen lapsuuden” ja lopettamaan samalla katkeruuden omaa kasvatustaan kohtaan?
Tarkoituksella en syytä kasvattajiani koska ymmärrän, että heillä oli omat ongelmansa. Minä en silti pysty antamaan asiana anteeksi sitä, että lapsi ei koskaan saa kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu.
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syitä täytyyy ruotia jottta voi löytää syyyn ja sitä kautta ratkaisun. Ratkaisematttomat asiat varjostavat mieltä.
Syyyt eivät myöskään ole vättämättä ja harvemmin ovatkaaan yksisäikeisiä, muttta sitä kautta oppii ymmärätämään miksi asiat ovat meennee kuten ovat menneeet.
Aiina asiat myöös suhteuttettava esim eri aikakausiin ja kun puhutaan pariskunnasta mikä on totuus niiin totuus tavallisesti löytyy siiitä kultaisesta keskitiestä. Ihhmisen on eismerkikis helpompi antaa anteeksi kun ymmärtää asioiden todellisen luonteen.
Se yksssi ongelma on mondesti siinä että ihmisellä on tapana vääristellä totuudet oman mielensä mukaisiiiksi taii sen virhekäsityksen mukaaan miten on itse kokenut josta seuraaa tunnereaktioita. Tunteeet estävät näkemään rehellisen kuvan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syitä täytyyy ruotia jottta voi löytää syyyn ja sitä kautta ratkaisun. Ratkaisematttomat asiat varjostavat mieltä.
Syyyt eivät myöskään ole vättämättä ja harvemmin ovatkaaan yksisäikeisiä, muttta sitä kautta oppii ymmärätämään miksi asiat ovat meennee kuten ovat menneeet.
Aiina asiat myöös suhteuttettava esim eri aikakausiin ja kun puhutaan pariskunnasta mikä on totuus niiin totuus tavallisesti löytyy siiitä kultaisesta keskitiestä. Ihhmisen on eismerkikis helpompi antaa anteeksi kun ymmärtää asioiden todellisen luonteen.
Se yksssi ongelma on mondesti siinä että ihmisellä on tapana vääristellä totuudet oman mielensä mukaisiiiksi taii sen virhekäsityksen mukaaan miten on itse kokenut josta seuraaa tunnereaktioita. Tunteeet estävät näkemään rehellisen kuvan.
Ittselläni on ainakin ollut niin paljon mielenterveysongellmia ettten edes uskalla ajatella elämäää ilman järkeä ja rehelllisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuus on joko onneton tai onnellinen. Se riippuu onnesta. Onni täällä vaihtelee.
Se riippuu kylläkin vanhemmista, heidän mielenterveydestään. Onni on samaa lätinää kuin enkeliterapiat.
Onnesta riippuu minkälaiset vanhemmat saat. He ovat mitä ovat. Ihmistä ei voi muuttaa.
Ihminen voi muuttua, kun hänelle annetaan vastakaikua ja reaktioita. Ellei anneta, hyysätään ja tuetaan kaltoinkohtelijavanhempiakin. Yhtälailla kaltoinkohdeltu lapsi voi muuttua olemasta arka ja alistuva, kun hän saa kannustavaa, tukevaa ja rakkaudellista kasvatusta. Aikuinen, jolla on traumoja lapsuudenkodistaan ja vanhemmistaan, voi muuttua arvottomuuden tunteestaan merkitykselliseksi, elämää rakastavaksi, kun saa oikeanlaista tukea ja arvostusta. Vaikka sanotaan ettei ihmistiä voi muuttaa, kuitenkin kaiken a ja o on ulkopuolelta tuleva vaikutus, onko se sitten sama jatkuva alistava mitätöinti, vaikenemalla kaltoinkohtelun tukeminen tai herättäleminen arvokkaampaan ihmisyyteen, sillä on suuri merkitys! Eli ihmisiä voi muuttaa, mutta heitä, joita on ikänsä tuettu muiden kaltoinkohteluun ja ovat jumiutuneiden persoonallisuushäiriöiden puolella, heitä tuskin voi muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syitä täytyyy ruotia jottta voi löytää syyyn ja sitä kautta ratkaisun. Ratkaisematttomat asiat varjostavat mieltä.
Syyyt eivät myöskään ole vättämättä ja harvemmin ovatkaaan yksisäikeisiä, muttta sitä kautta oppii ymmärätämään miksi asiat ovat meennee kuten ovat menneeet.
Aiina asiat myöös suhteuttettava esim eri aikakausiin ja kun puhutaan pariskunnasta mikä on totuus niiin totuus tavallisesti löytyy siiitä kultaisesta keskitiestä. Ihhmisen on eismerkikis helpompi antaa anteeksi kun ymmärtää asioiden todellisen luonteen.
Se yksssi ongelma on mondesti siinä että ihmisellä on tapana vääristellä totuudet oman mielensä mukaisiiiksi taii sen virhekäsityksen mukaaan miten on itse kokenut josta seuraaa tunnereaktioita. Tunteeet estävät näkemään rehellisen kuvan.
Oletko kännissä? Selitätkö nyt jostain vanhempien välisestä parisuhteesta vai siitä miten vanhemmat ovat kohdelleet lastaan, niin että lapsi on aikuiselämänsä joutunut käymään terapiassa. Oletko vanhempi, jonka lapsi on mielestäsi vääristellyt totuutta vai mitä yrität selittää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuus on joko onneton tai onnellinen. Se riippuu onnesta. Onni täällä vaihtelee.
Se riippuu kylläkin vanhemmista, heidän mielenterveydestään. Onni on samaa lätinää kuin enkeliterapiat.
Onnesta riippuu minkälaiset vanhemmat saat. He ovat mitä ovat. Ihmistä ei voi muuttaa.
Ihminen voi muuttua, kun hänelle annetaan vastakaikua ja reaktioita. Ellei anneta, hyysätään ja tuetaan kaltoinkohtelijavanhempiakin. Yhtälailla kaltoinkohdeltu lapsi voi muuttua olemasta arka ja alistuva, kun hän saa kannustavaa, tukevaa ja rakkaudellista kasvatusta. Aikuinen, jolla on traumoja lapsuudenkodistaan ja vanhemmistaan, voi muuttua arvottomuuden tunteestaan merkitykselliseksi, elämää rakastavaksi, kun saa oikeanlaista tukea ja arvostusta. Vaikka sanotaan ettei ihmistiä voi muuttaa, kuitenkin kaiken a ja o on ulkopuolelta tuleva vaikutus, onko se sitten sama jatkuva alistava mitätöinti, vaikenemalla kaltoinkohtelun tukeminen tai herättäleminen arvokkaampaan ihmisyyteen, sillä on suuri merkitys! Eli ihmisiä voi muuttaa, mutta heitä, joita on ikänsä tuettu muiden kaltoinkohteluun ja ovat jumiutuneiden persoonallisuushäiriöiden puolella, heitä tuskin voi muuttaa.
Mistä niitä positiivisia kokemuksia muiden ihmisten välittämisestä ja tuesta sitten voisi saada jos kyky luottaa muihin ihmisiin ei koskaan ole kehittynyt?
Tämä jää minua aina vaivaamaan. Aina tarjotaan lääkkeeksi muita rakastavia ihmisiä mutta kun on tottunut pärjäämään itsekseen ja piilottamaan todelliset tunteensa, ei niitä rakastavia ihmisiä ainakaan minun ympärilleni ole löytynyt. Hyväksikäyttäviä sitäkin enemmän. Tuntuu, että suorastaan magneetin tavalla vedän näitä puoleeni ja hyvistä kodeista tulleet taas vain kavahtavat välttelevyyttäni. Joka siis johtuu vain siitä, etten halua vaivata enkä vaikuttaa avuttomalta, takertuvalta ja riippuvaiselta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun kannattaa alkaa ajatella että vaikka meni perceeksi, niin sinulla on oikeus elää hyvä loppuelämä. Yritä etsiä asioita joista nautit niin et mieti koko aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuus on joko onneton tai onnellinen. Se riippuu onnesta. Onni täällä vaihtelee.
Se riippuu kylläkin vanhemmista, heidän mielenterveydestään. Onni on samaa lätinää kuin enkeliterapiat.
Onnesta riippuu minkälaiset vanhemmat saat. He ovat mitä ovat. Ihmistä ei voi muuttaa.
Ihminen voi muuttua, kun hänelle annetaan vastakaikua ja reaktioita. Ellei anneta, hyysätään ja tuetaan kaltoinkohtelijavanhempiakin. Yhtälailla kaltoinkohdeltu lapsi voi muuttua olemasta arka ja alistuva, kun hän saa kannustavaa, tukevaa ja rakkaudellista kasvatusta. Aikuinen, jolla on traumoja lapsuudenkodistaan ja vanhemmistaan, voi muuttua arvottomuuden tunteestaan merkitykselliseksi, elämää rakastavaksi, kun saa oikeanlaista tukea ja arvostusta. Vaikka sanotaan ettei ihmistiä voi muuttaa, kuitenkin kaiken a ja o on ulkopuolelta tuleva vaikutus, onko se sitten sama jatkuva alistava mitätöinti, vaikenemalla kaltoinkohtelun tukeminen tai herättäleminen arvokkaampaan ihmisyyteen, sillä on suuri merkitys! Eli ihmisiä voi muuttaa, mutta heitä, joita on ikänsä tuettu muiden kaltoinkohteluun ja ovat jumiutuneiden persoonallisuushäiriöiden puolella, heitä tuskin voi muuttaa.
Mistä niitä positiivisia kokemuksia muiden ihmisten välittämisestä ja tuesta sitten voisi saada jos kyky luottaa muihin ihmisiin ei koskaan ole kehittynyt?
Tämä jää minua aina vaivaamaan. Aina tarjotaan lääkkeeksi muita rakastavia ihmisiä mutta kun on tottunut pärjäämään itsekseen ja piilottamaan todelliset tunteensa, ei niitä rakastavia ihmisiä ainakaan minun ympärilleni ole löytynyt. Hyväksikäyttäviä sitäkin enemmän. Tuntuu, että suorastaan magneetin tavalla vedän näitä puoleeni ja hyvistä kodeista tulleet taas vain kavahtavat välttelevyyttäni. Joka siis johtuu vain siitä, etten halua vaivata enkä vaikuttaa avuttomalta, takertuvalta ja riippuvaiselta.Ap
Ei ne positiiviset kokemukset tulekaan hetkessä, vaan ajan kanssa. Hyvä, että tunnistat omat piirteesi, koska ne myös suojelevat sinua. Normaaleissa ihmisten kanssakäymisissä erottuu monet luonteenpiirteet, turvallisinta on jutella niitänäitä ja olla hiljaa omasta elämästään. Itseasiassa, monet ihmiset käyttäytyvät niin nykyään. Mutta niistä smalltalkeista alkaa kehkeytymään ihmistuntemus, alkaa vähitellen oppimaan mitä kannattaa kommentoida, mitä ei ja millä fiiliksellä. Kaikki on tavallaan uuden opettelua, tavallaan se on rikkaus, toinen uusi elämä, oman viisauden tuotos erottoutua pa*kasta ja seurata omaa itseään, miten se oma minä tänään kokikaan. Anna arvoa minällesi, hillitse kaasua koska minäsi on vielä hauras.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyy muista se tosiasia, että harvempi ihminen on sadisti, joka nauttii toiselle ihmisella aiheutetusta pahasta. Suuremmalta osin kyse on siitä, että vanhempi ei ole saannut paljon eikä pysty itse silloin antamaankaan. "Lusikalla saanut ei voi kauhalla antaa". Kyse on suurimmalta osin siis siitä, että vanhempi ei vain kykene enempään. Ei kykene antamaan lapsen tarvitsemaa lohtua, huomiota, lapsuutta...
Tämä ei oikeuta vanhemman tekoja eikä ehkä lohduta, mutta auttaa hahmottamaan moniulotteista kokonaisuutta. Huono vanhemmuus pitää sisällään muutakin kuin pahuutta, välinpitämättömyyttä. Se pitää sisallään ajattelamattomuutta, kykenemättömyyttä, osaamattomuutta, voimattomuutta, vanhemman omista ongelmista johtuvaa toimintaa. Se ei ole täysin ja kokonaan tahallista toimintaa vaan vanhemman omista taustoista johtuvaa seurausta. Siinä missä AP kuolemankinhalu johtuu lapsuudesta niin vanhemman toiminta johtuu hänen omasta taustastaan.
Tällä ei ole tarkoitus pestä mustaa valkoiseksi ja puolustaa tai hyväksyä kaltoinkohtelua vaan kirjoituksen tarkoitus on tuoda esille sitä näkökantaa, että ihminen/vanhempi ei ole yleensä luonnostaan paha ja ilkea. Hän(kin) on vain oman elämänsä uhri.
Mitä tulee AP katkeruuteen niin minulla on samoja kokemuksia ja välit ovatkin vanhempiin katkenneet, toiseen luonnollisen poistuman kautta ja toiseen tietosesti katkaisemalla. Se luonnollinen poistuma (kuolema) herätti monia tunteita, myös helpotuksen tunteen "nyt se on ohi":
Tämä kuolema lienee se viimeinen ja lopullinen yhteyden katkeaminen, loppuu viimeistää silloin, jos sitä ei ole kyennyt aikesemmin tekemään.
- Helpottunut 40 -
Ei siinä lenkissä tarvitse loppuelämää roikkua, vaikka vanhemmat eläisivätkin. Ei tarvitse odottaa kenenkään kuolemaa. Kyse on siitä, miten pystyt käsittelemään ja tuntemaan asiat. Tuo että löydät itsesi hyväksikäyttäjä kaveripiireistä, kertoo siitä miten mitättömästi vanhempasi on sua kohdelleet. Et osaa tuoda esiin oikealla tavalla omaa arvoasi, koska sinua ei siihen ole tuettu. Et näe siinä sillä hetkellä mitään omituista, kun joku käyttää luonnettasi hyväksi, koska totuit kotonakin siihen, miellyttämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä sait terapiasta?
Valitettavasti en oikeastaan mitään. Ihan antoisia keskusteluja kyllä mutta koko ajan takaraivossa jäyti se, että terapeutti tienaa kuunnellessaan jorinoitani. Sinänsä tuntui kivalta saada tilittää tuntojaan mutta ostetulta ihmissuhteeltahan se tuntui. Vähän kuin vertaisi ostettua seksiä rakkausseksiin.
Vierailija kirjoitti:
Täytyy muista se tosiasia, että harvempi ihminen on sadisti, joka nauttii toiselle ihmisella aiheutetusta pahasta. Suuremmalta osin kyse on siitä, että vanhempi ei ole saannut paljon eikä pysty itse silloin antamaankaan. "Lusikalla saanut ei voi kauhalla antaa". Kyse on suurimmalta osin siis siitä, että vanhempi ei vain kykene enempään. Ei kykene antamaan lapsen tarvitsemaa lohtua, huomiota, lapsuutta...
Tämä ei oikeuta vanhemman tekoja eikä ehkä lohduta, mutta auttaa hahmottamaan moniulotteista kokonaisuutta. Huono vanhemmuus pitää sisällään muutakin kuin pahuutta, välinpitämättömyyttä. Se pitää sisallään ajattelamattomuutta, kykenemättömyyttä, osaamattomuutta, voimattomuutta, vanhemman omista ongelmista johtuvaa toimintaa. Se ei ole täysin ja kokonaan tahallista toimintaa vaan vanhemman omista taustoista johtuvaa seurausta. Siinä missä AP kuolemankinhalu johtuu lapsuudesta niin vanhemman toiminta johtuu hänen omasta taustastaan.
Tällä ei ole tarkoitus pestä mustaa valkoiseksi ja puolustaa tai hyväksyä kaltoinkohtelua vaan kirjoituksen tarkoitus on tuoda esille sitä näkökantaa, että ihminen/vanhempi ei ole yleensä luonnostaan paha ja ilkea. Hän(kin) on vain oman elämänsä uhri.
Mitä tulee AP katkeruuteen niin minulla on samoja kokemuksia ja välit ovatkin vanhempiin katkenneet, toiseen luonnollisen poistuman kautta ja toiseen tietosesti katkaisemalla. Se luonnollinen poistuma (kuolema) herätti monia tunteita, myös helpotuksen tunteen "nyt se on ohi":
Tämä kuolema lienee se viimeinen ja lopullinen yhteyden katkeaminen, loppuu viimeistää silloin, jos sitä ei ole kyennyt aikesemmin tekemään.
- Helpottunut 40 -
Tarkoitukseni olikin todeta, että ymmärrän syyt vanhempieni käytökseen. Silti tunnen epämääräistä vihaa ja katkeruuttakin siitä, että maallinen taaperrukseni on ollut (ja on) varsinaista
tervanjuontia.
Ymmärrän hyvin, että menneessä on turha velloa mutta kun käsittääkseni olemme pitkälti sitä, miksi menneisyytemme on meidät muovannut. Luulen koko loppuelämäni kuluvan siihen, että yritän oikaista enemmistön mielestä vääriä ajatusmallejani. Yritän sopeutua tilanteisiin, jotka ovat muille tuttuja ja turvallisia mutta minulle kerta kaikkiaan vieraita.
Toisin sanoen nyt aikuisena olen vääränlainen siksi, ettei minua opetettu arvostamaan itseäni. Lapsena juuri se sama käytös taas oli minulle tapa yrittää saada hyväksyntää. Tuntuu siltä, kuin vetäisin koko ajan kivirekeä perässäni. Menneisyyden unohtamista ehdottavat varmaan ehdottavat samaa myös heille, joiden puoliso (esim) on kuollut? Saman logiikan mukaan kaipaus ja suru helpottavat sillä, että unohtaa koko ihmistä koskaan edes olleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
34 kirjoittaja, oletko ap? Kiinostaisiko sinua vertaistuki esim. sähköpostin välityksellä?
Vierailija kirjoitti:
34 kirjoittaja, oletko ap? Kiinostaisiko sinua vertaistuki esim. sähköpostin välityksellä?
Kyllä, sama tyyppi olen. Ja kyllä vertaistuki kiinnostaisi. Ei näistä asioista voi julkisesti huudella leimautumatta ja samasta syystä pääsääntöisesti vaikenen kuin muuri tietyn henkilökohtaisuusrajan ylityttyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuus on joko onneton tai onnellinen. Se riippuu onnesta. Onni täällä vaihtelee.
Se riippuu kylläkin vanhemmista, heidän mielenterveydestään. Onni on samaa lätinää kuin enkeliterapiat.
Onnesta riippuu minkälaiset vanhemmat saat. He ovat mitä ovat. Ihmistä ei voi muuttaa.
Ihminen voi muuttua, kun hänelle annetaan vastakaikua ja reaktioita. Ellei anneta, hyysätään ja tuetaan kaltoinkohtelijavanhempiakin. Yhtälailla kaltoinkohdeltu lapsi voi muuttua olemasta arka ja alistuva, kun hän saa kannustavaa, tukevaa ja rakkaudellista kasvatusta. Aikuinen, jolla on traumoja lapsuudenkodistaan ja vanhemmistaan, voi muuttua arvottomuuden tunteestaan merkitykselliseksi, elämää rakastavaksi, kun saa oikeanlaista tukea ja arvostusta. Vaikka sanotaan ettei ihmistiä voi muuttaa, kuitenkin kaiken a ja o on ulkopuolelta tuleva vaikutus, onko se sitten sama jatkuva alistava mitätöinti, vaikenemalla kaltoinkohtelun tukeminen tai herättäleminen arvokkaampaan ihmisyyteen, sillä on suuri merkitys! Eli ihmisiä voi muuttaa, mutta heitä, joita on ikänsä tuettu muiden kaltoinkohteluun ja ovat jumiutuneiden persoonallisuushäiriöiden puolella, heitä tuskin voi muuttaa.
Mistä niitä positiivisia kokemuksia muiden ihmisten välittämisestä ja tuesta sitten voisi saada jos kyky luottaa muihin ihmisiin ei koskaan ole kehittynyt?
Tämä jää minua aina vaivaamaan. Aina tarjotaan lääkkeeksi muita rakastavia ihmisiä mutta kun on tottunut pärjäämään itsekseen ja piilottamaan todelliset tunteensa, ei niitä rakastavia ihmisiä ainakaan minun ympärilleni ole löytynyt. Hyväksikäyttäviä sitäkin enemmän. Tuntuu, että suorastaan magneetin tavalla vedän näitä puoleeni ja hyvistä kodeista tulleet taas vain kavahtavat välttelevyyttäni. Joka siis johtuu vain siitä, etten halua vaivata enkä vaikuttaa avuttomalta, takertuvalta ja riippuvaiselta.Ap
Mä jotenkin heräsin, kun terapeutin kanssa puhuttiin ensin välttelevästä kiintymyssuhteesta ja sitten kotona googlasin ja löysin tämän:
https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/tietoa_paris…
Tuossahan puhutaan ihan musta! Siinä ei valitettavasti kyllä kerrota, miten tästä voi päästä eroon. Mua on helpottanut, kun oon ensin opetellut huomaamaan omia tunteitani ja nimeämään niitä. Tän jälkeen oon opetellut kertomaan niistä miehelle ja ystäville. Pienin askelin, tietty. Ja tän jälkeen oon opetellut tunnistamaan omia tarpeitani ja kertomaan myös niitä ääneen. Pitkä ja kivinen tie, mutta käy helpommaksi koko ajan.
Toivon, että löydät ratkaisuja!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuus on joko onneton tai onnellinen. Se riippuu onnesta. Onni täällä vaihtelee.
Se riippuu kylläkin vanhemmista, heidän mielenterveydestään. Onni on samaa lätinää kuin enkeliterapiat.
Onnesta riippuu minkälaiset vanhemmat saat. He ovat mitä ovat. Ihmistä ei voi muuttaa.
Ihminen voi muuttua, kun hänelle annetaan vastakaikua ja reaktioita. Ellei anneta, hyysätään ja tuetaan kaltoinkohtelijavanhempiakin. Yhtälailla kaltoinkohdeltu lapsi voi muuttua olemasta arka ja alistuva, kun hän saa kannustavaa, tukevaa ja rakkaudellista kasvatusta. Aikuinen, jolla on traumoja lapsuudenkodistaan ja vanhemmistaan, voi muuttua arvottomuuden tunteestaan merkitykselliseksi, elämää rakastavaksi, kun saa oikeanlaista tukea ja arvostusta. Vaikka sanotaan ettei ihmistiä voi muuttaa, kuitenkin kaiken a ja o on ulkopuolelta tuleva vaikutus, onko se sitten sama jatkuva alistava mitätöinti, vaikenemalla kaltoinkohtelun tukeminen tai herättäleminen arvokkaampaan ihmisyyteen, sillä on suuri merkitys! Eli ihmisiä voi muuttaa, mutta heitä, joita on ikänsä tuettu muiden kaltoinkohteluun ja ovat jumiutuneiden persoonallisuushäiriöiden puolella, heitä tuskin voi muuttaa.
Mistä niitä positiivisia kokemuksia muiden ihmisten välittämisestä ja tuesta sitten voisi saada jos kyky luottaa muihin ihmisiin ei koskaan ole kehittynyt?
Tämä jää minua aina vaivaamaan. Aina tarjotaan lääkkeeksi muita rakastavia ihmisiä mutta kun on tottunut pärjäämään itsekseen ja piilottamaan todelliset tunteensa, ei niitä rakastavia ihmisiä ainakaan minun ympärilleni ole löytynyt. Hyväksikäyttäviä sitäkin enemmän. Tuntuu, että suorastaan magneetin tavalla vedän näitä puoleeni ja hyvistä kodeista tulleet taas vain kavahtavat välttelevyyttäni. Joka siis johtuu vain siitä, etten halua vaivata enkä vaikuttaa avuttomalta, takertuvalta ja riippuvaiselta.Ap
Mä jotenkin heräsin, kun terapeutin kanssa puhuttiin ensin välttelevästä kiintymyssuhteesta ja sitten kotona googlasin ja löysin tämän:
https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/tietoa_paris…
Tuossahan puhutaan ihan musta! Siinä ei valitettavasti kyllä kerrota, miten tästä voi päästä eroon. Mua on helpottanut, kun oon ensin opetellut huomaamaan omia tunteitani ja nimeämään niitä. Tän jälkeen oon opetellut kertomaan niistä miehelle ja ystäville. Pienin askelin, tietty. Ja tän jälkeen oon opetellut tunnistamaan omia tarpeitani ja kertomaan myös niitä ääneen. Pitkä ja kivinen tie, mutta käy helpommaksi koko ajan.
Toivon, että löydät ratkaisuja!
Kiitos, varmasti tarkoitit hyvää. Väestöliiton sivut ovat minusta kuin rautalangasta väännettyjä itsestäänselvyyksiä eivätkä siten ainakaan minulle ole avanneet minkäänlaisia uusia ajatuksia tai tapoja ajatella. Enemmänkin mietin sitä, miksi yhteiskunnan varoja on haluttu moiseen haaskata ja miksei hyvinvoinnin nimissä (kansantalouden kannalta ajateltuna) ole yhtään syväluotaavammin haluttu edes yrittää kirjoittaa. Kuin tuulessa heiluvat huulet. Jokainen vähääkään itsetutkiskelua harjoittanut lienee päätynyt samoihin ajatuksiin Väestöliiton kirjoitusten kanssa jo varhaisessa nuoruudessaan.
Luulen, että Väestöliiton työntekijät ovat lähtöisin melko keskimääräisen hyvistä kotioloista ja sen myötä heidän ymmärryksensä haasteellisissa oloissa kasvaneita kohtaan on hyvin rajallinen. Kuvittelisin, että Väestöliiton työntekijäksi päätyminen edellyttää sosiologian opintoja yliopistossa ja hyvin rajallinen porukka taas valikoituu tämän aihepiirin opiskelijoiksi. Anteeksi kyynisyyteni mutta Väestöliiton julkaisemasta materiaalista en kerta kaikkiaan saa mitään tartuntapintaa.
Ap
Onnesta riippuu minkälaiset vanhemmat saat. He ovat mitä ovat. Ihmistä ei voi muuttaa.