Mies ei suostu edes harkitsemaan sitä, että muistisairas ja masentunut äitini asuisi meillä edes osan aikaa vuodesta

Olen huolissani yksin maaseudulla asuvasta äidistäni, jolla on sekä muistisairaus että (mahdollisesti siihen liittyvä) masennus. Toimintakyky riittää tietyllä tavalla itsenäiseen asumiseen, ymmärtää käydä suihkussa, vaihtaa vaatteet, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, tiskata, siivotakin mutta kaikki nuo menevät vähän sinnepäin. Äiti on muistisairauden myötä erakoitunut, ei ystäviä paikkakunnalla, puoliso kuollut. Aiemmat harrastukset ja tekemiset jääneet kun piilottelee ja häpeilee itseään neljän seinän sisällä. Mieliala matala, aina kun soitan on itkuinen ja ahdistunut. Olen soittanut äidin kotipaikkakunnan sosiaalipalveluihin ja sieltä on joku palvelutarpeen arviointi tms. tehty, mutta katsottu että pystyy asumaan riittävästi omillaan.

Olen silti todella huolissani ja ahdistaa jos tuo on äidin elämä hänen viimeiset vuotensa. Yksin rapistuvassa talossa keskellä ei mitään, itkuisena, ahdistuneena ja masentuneena. Aiemmin kuitenkin vietti täyttä elämää. Minulla ja miehelläni on pk-seudulla iso omakotitalo, peräti 2-3 huonetta tyhjänä omakotitalossa. Talo on suurimmaksi osaksi miehen maksama, sen myönnän, mutta myös minun kotini. Olen ehdottanut miehelle, että voitaisiin edes osaksi aikaa ottaa äiti tänne meille asumaan. Saisi ainakin minusta seuraa ja pääkaupunkiseudulla on ainakin koronan mentyä ohitse erilaisia kolmannen sektorin järjestämiä vanhusten/muistisairaiden yms. päiväkerhoja, joissa voisi käydä.

Mutta miehelle tämä on ihan ehdoton ei. "On mun koti, ei käy". "Sun äidissäs oli jo viime jouluna kestämistä". (Oli kaksi päivää meillä). "Voi käydä lyhyillä vierailulla, mutta asumaan missään nimessä ei tule". Tällaisia kommentteja tullut mieheltä. Ymmärrän, ettei se olisi mullekaan helppoa, jos äiti tulisi asumaan mutta sattuu tosi paljon äidin tilanne enkä tiedä mitä vaihtoehtoja meillä on? Äidin kotikunnasta sanottiin, ettei siellä ole mahdollista saada noin "hyväkuntoiselle" mitään laitos/hoivakotipaikkaa ja kevyemmän tason senioriasuntoja ei siellä edes ole. Koen tiettyä epäsuoraa painetta myös ulkomailla asuvan sisareni ja tämän miehen kautta. Siskon mies on siis kotoisin kulttuurista, jossa ollaan hyvin yhteisöllisiä ja huolehditaan vanhuksista kotona. Siskon anoppi asuu heidän luonaan sulassa sovussa ja samoin anopin siskosta he pitävät huolta, vaikka tämä asuu omillaan. Juttelin pari päivää sitten sisareni ja tämän miehen kanssa whatsappissa ja tämä mies melkein löi nyrkkiä pöytään ja ihmetteli, että mikä teillä (minulla ja miehelläni) oikein on, kun ette voi ottaa äitiä kotiimme asumaan. Siskokin oli siinä videopuhelussa ihmetteli, kun Suomen kulttuuri on jättää vanhukset omilleen. Nyt sisko ja miehensä olivat jopa lähteneet selvittämään, voisiko äitini muuttaa heidän luokseen, mutta koska maa on Euroopan ulkopuolella eikä äiti olisi ko. maassa minkään sairasvakuutuksen piirissä, se ei ole hyvä ajatus. Ymmärrän kuitenkin sisareni ja tämän miehen pointin hyvin ja itsekin koen, että kaikkien kannalta olisi inhimillisintä ottaa äiti meille asumaan, ainakin osaksi aikaa vuodesta. Hirveä ristiriita ja sekavat tunteet mielessä, kun oma puolisoni suhtautuu tähän vaihtoehtoon täysin torjuen.