Lue keskustelun säännöt.
Mikä mua vaivaa?
07.06.2020 |
Kysympä vielä täälläkin, käyn kyllä terapiassa ja etsin aktiivisesti tietoa ja apua, mutta jotenkin tuntuu etten nyt näe jotakin.
Oon koko elämäni kuullut olevani outo. Siis aivan pienestä lähtien. Olen lähtöisin isosta perheestä, mutta olin ja olen edelleen tuntematon esim. sisaruksilleni. En osaa kiintyä kehenkään, yhtään läheistä ihmissuhdetta ei ole. Ystävystyn kyllä helposti ja nopeasti, mutta jokainen kaveruus hiipuu pois tai alan inhoamaan kyseisiä ihmisiä. En riitele tai ole muuten hankala, ennemminkin rauhallinen ja ehkä vähän ujokin.
Seurustellut olen ja suurimman osan elämästäni vietänyt avoliitossa. Nyt jälkeenpäin olen tajunnut etten oikeasti kuitenkaan ole rakastanut niitä ihmisiä. Olen saattanut vaihtaa miestä "lennosta" ymmärtämättä yhtään miltä se toisesta tuntuu.
Koen itseni näkymättömäksi, arvottomaksi. Ensimmäisen kerran oon kirjoittanut 7vuotiaana päiväkirjaani olevani masentunut. Ja suurimman osan elämästäni olen ajatellut kuolevani nuorena.
Olen epäillyt itselläni vaikka mitä persoonallisuushäiriöitä, mutten istu kuitenkaan oikein mihinkään muottiin.
Hylkäämiset oon ottanu tosi raskaasti, vaikka hylkään itse helposti. Tykkään ihmisistä, mutta en oikein luota kehenkään.
Olen nätti ja siitä johtuen saanut miehiltä helposti huomiota. Suhteissa olen ollut miesten kanssa jotka haluaa minut, tajuamatta etten itse halua niitä. Tai että voisin ylipäätään valita seurani. Suostunut vaikka mihin hyväksytyksitulemisen toivossa.
Samalla tunne näkymättömyydestä ja arvottomuudesta on saanut vain lisää tulta alleen.
Elämä on ollut aika päämäärätöntä, unelmatonta ja kaiken päällä on levännyt ikäänkuin musta varjo.
Onkohan kellään samanlaisia kokemuksia tai tuntemuksia ja selitystä sille mistä tämä kumpuaa?
Tunteiden tunnistaminen on ollut todella vaikeaa ja tuon mainitun arvottomuuden lisäksi oikeastaan ahdistus on ollut toinen olemassa oleva tunne. Jopa niin, että nälkä ja väsymys on tuntunut pelkästään ahdistukselta.
Ylikuormitun helposti ja reagoin kehollani voimakkaasti hankaliin tilanteisiin. Esimerkiksi läheisen kuolema sai selän totaalisen jumiin, muttei yhtään kyyneltä silmiin. Kropasta saattaa lähteä tunto pitkiksikin ajoiksi jonkun ikävän kokemuksen jälkeen, mutta siitä oikeasta tunteesta en saa kiinni.
Haluaisin eroon näistä asioista, tuntea ja elää normaalisti.
Kiitän jo etukäteen asiallisista vastauksista.
Kommentit (24)
Minulla myös tämäntyyppistä. En osaa sanoa mistä johtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun vika on liian pitkät kirjotukset netissä :D Ei jaksa lukea.
Tarinasi kuulostaa hyvin samalta kuin minun. Minulla on kiintymyssuhdevaurio, traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatiota. Olen käynyt pitkään terapiassa.
Tuota traumaperäistä stressihäiriötä epäilen itsekin ja dissosiatiivisia kokemuksia on ollut myös.
Varsinaista yhtä traumatisoivaa tapahtumaa ei ole tullut ilmi. Useasti epäilty että olisin tullut lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, mutta sellaista en muista.
Takaumia, painajaisia ym. on ollut viimeisen parin vuoden aikana paljon. Ja niitä tulee niin monista asioista että vaikea saada kiinni mistä on kysymys. Elokuvat, musiikki, tuoksut, jotkut ilmeet toisten kasvoilla, autolla ajaminen talvella....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, oliko jompi kumpi tai molemmat vanhemmistasi alkoholisteja? Silloin lapsuus voi olla hyvinkin traumaattinen, ilman että mitään yksittäistä varsinaisen kauheaa asiaa olisi tapahtunut, kuten vaikka pahoinpitely tai hyväksikäyttö.
Vierailija kirjoitti:
Sun vika on liian pitkät kirjotukset netissä :D Ei jaksa lukea.
Aina, joka ikinen kerta, joku kaltaisesi tulee narisemaan, jos kerrankin tällä foorumilla on joku hyvä ja ajatuksia herättävä postaus. Teitä varten on nuo peukutus-ketjut ym. Suksi suolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ollut. Mutta lapsuudenperhe oli vanhoillislestadiolainen. Tiedä sitten oliko sillä niin merkitystä.
Pelko ja se outo mustuus on asioita joita lapsuudesta muistan. Jatkuva painostava tunne, jolle en löydä selitystä. Vanhemmilta oon yrittäny kysellä varhaisimmista vuosistani, mutta olin kuulemma niin kiltti ja huomaamaton ettei nekään muista mun lapsuudesta oikein mitään. Hyvä koulussa ja tein paljon kotitöitä. Olin vastuussa nuoremmista sisaruksistani koko lapsuuden ja nuoruuden. Katosin kaikista perheen valokuvista n. 10vuoden ikäisenä, ehkä sattumaa, mutta en saa sitäkään kautta kiinni tapahtumista.
Ensimmäisen kerran oireilin kunnolla alle parikymppisenä. Erosin silloisesta poikaystävästä ja samalla tuosta uskonnosta. Masennusta, itsetuhoisuutta ja ahdistusta. Vanhempien toimesta mut suljettiin mielisairaalaan kolmeksi vuodeksi. Siellä lätkäistiin kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi, joka purettiin vääränä reilu kymmenen vuotta sitten. Mulla ei ole koskaan ollu ns. vauhdikkaita tai maanisia jaksoja, eikä lääkkeet auttanu oloon ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut. Mutta lapsuudenperhe oli vanhoillislestadiolainen. Tiedä sitten oliko sillä niin merkitystä.
Pelko ja se outo mustuus on asioita joita lapsuudesta muistan. Jatkuva painostava tunne, jolle en löydä selitystä. Vanhemmilta oon yrittäny kysellä varhaisimmista vuosistani, mutta olin kuulemma niin kiltti ja huomaamaton ettei nekään muista mun lapsuudesta oikein mitään. Hyvä koulussa ja tein paljon kotitöitä. Olin vastuussa nuoremmista sisaruksistani koko lapsuuden ja nuoruuden. Katosin kaikista perheen valokuvista n. 10vuoden ikäisenä, ehkä sattumaa, mutta en saa sitäkään kautta kiinni tapahtumista.
Ensimmäisen kerran oireilin kunnolla alle parikymppisenä. Erosin silloisesta poikaystävästä ja samalla tuosta uskonnosta. Masennusta, itsetuhoisuutta ja ahdistusta. Vanhempien toimesta mut suljettiin mielisairaalaan kolmeksi vuodeksi. Siellä lätkäistiin kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi, joka purettiin vääränä reilu kymmenen vuotta sitten. Mulla ei ole koskaan ollu ns. vauhdikkaita tai maanisia jaksoja, eikä lääkkeet auttanu oloon ollenkaan.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskontojen uhreista saattaisit saada vertaistukea. On voinut olla synkkä ja pelottava uskonto.
Persoonallisuushäiriöt varmaan testattu?
Osuu ainakin osittain epävakaan oireisiin.
Saatko apua tällä hetkellä? Terapiaa?
Minkä ikäinen olet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksista.
Tuo uskontojen uhrit on hyvä idea.
Olis mahtavaa jos elämä olis jatkossa muutakin kuin selviämistä ja kauhua. Koetan tolkuttaa itselleni että nyt on nyt ja olen aikuinen, turvassa ja kykenevä moneen asiaan. Silti tuo menneisyys tunkee mukaan nykyhetkeen ja huomaan toistavani kaavaa.
Onko sellaista kauheaa tyhjyyden tunnetta? Liittyy epävakaaseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ankarasti uskonnollisessa perheessä kasvamista voi verrata alkoholistiperheessä kasvamiseen.
Jep, syy on varmaan tuo uskontotausta. Ei sitä ajattele että siinä on mitään outoa jos elänyt aina sitä eikä tiedä muusta, mutta oikeasti on ollut varmaan paljonkin outoa
Hei, ehkä voin tarjota vertaistukea sulle. Mun tili keskittyy just tälläsiin aiheisiin! @puuteripinkki
Ihan vaan tälleen omakohtaisena kokemuksena kehoittaisin tutkimaan miten oireilee naisten adhd ja autismi. Kumpaakaan ei juurikaan tunnisteta vieläkään ja sitten mennään masennusdiagnoosilla pitkään, vaikka masennuslääkkeeti ei auta, eikä ongelmat muutenkaan istu kyseen diagnoosiin vaan on vähän kuin psykiatri olisi työntänyt väkisin neliskanttisen palikan pyöreään reikään.
Näissä neuroperäisissä siis ongelmana, että koska lääketiede yleensä tutkii ensisijaisesti miehiä, ei naisilta näitä löydetä ellei oirekuva ole lähellä miehille tyypillistä.
Epävakaata persoonallisuushäiriötä helposti tyrkytetään adhd- ja autistinaisille, (näissä epävakaitten ryhmissähän ei miehiä juurikaan ole, koska heidät lähetetään neurologille, ilmeisesti siinä vakaassa uskossa että miehellä pitää olla jotain "oikeaa" vikaa ja naisten pitäisi vaan ryhdistäytyä.) Epävakaa vaatisi kuitenkin sekä perinnöllisen alttiuden, että ympäristötekijät, eli vakavaa, pitkäkestoista traumataustaa, jota sinulla ei ilmeisesti ole.
Vierailija kirjoitti:
Tuota traumaperäistä stressihäiriötä epäilen itsekin ja dissosiatiivisia kokemuksia on ollut myös.
Varsinaista yhtä traumatisoivaa tapahtumaa ei ole tullut ilmi. Useasti epäilty että olisin tullut lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, mutta sellaista en muista.
Takaumia, painajaisia ym. on ollut viimeisen parin vuoden aikana paljon. Ja niitä tulee niin monista asioista että vaikea saada kiinni mistä on kysymys. Elokuvat, musiikki, tuoksut, jotkut ilmeet toisten kasvoilla, autolla ajaminen talvella....
Olin juuri tulossa tätä kysymään. Minua hyväksikäytettiin lapsena ikävuosina 4-9 v. Olen hyvin samankaltainen kuin sinä, mutta ihastun miehiin joilla on samankaltaista ongelmataustaa ja he taas usein pahoinpitelevät tai pettävät minua...
Epävakautta ilmenee vain todella stressaavissa tilanteissa, ei pitkäkestoisesti tai hallitsevana, minkä diagnoosi vaatisi. Terapeutin mukaan en ole epävakaa tai muutenkaan persoonallisuushäiriöinen.
Käyn siis kognitiivisessa terapiassa. Siellä oon ensimmäistä kertaa tajunnu ettei mun elämä oo ollu kovin normaalia. Kaikenlaiseen kun tottuu kun ei muusta tiedä.
Tyhjyyden tunnetta on ollu myös. Asun nyt yksin ja kesti vuosia tajuta että "kaikki" on kotona, vaikka olen yksin kotona. Ihmiset on ollu mulle olemassa niin kauan kun ollaan samassa tilassa. Kun ovi menee kiinni, katkeaa myös yhteys. Ikävä tai kaipaus ei tule vaan toinen ikäänkuin lakkaa olemasta.
AP
Olen vähän saman kaltainen. Dissosiatiivisuutta? Traumaperäinen stressihäiriö? Hiukan aspergeriakin? Noita mietin minäkin omalla kohdallani.