Mikä mua vaivaa?

Kysympä vielä täälläkin, käyn kyllä terapiassa ja etsin aktiivisesti tietoa ja apua, mutta jotenkin tuntuu etten nyt näe jotakin.
Oon koko elämäni kuullut olevani outo. Siis aivan pienestä lähtien. Olen lähtöisin isosta perheestä, mutta olin ja olen edelleen tuntematon esim. sisaruksilleni. En osaa kiintyä kehenkään, yhtään läheistä ihmissuhdetta ei ole. Ystävystyn kyllä helposti ja nopeasti, mutta jokainen kaveruus hiipuu pois tai alan inhoamaan kyseisiä ihmisiä. En riitele tai ole muuten hankala, ennemminkin rauhallinen ja ehkä vähän ujokin.
Seurustellut olen ja suurimman osan elämästäni vietänyt avoliitossa. Nyt jälkeenpäin olen tajunnut etten oikeasti kuitenkaan ole rakastanut niitä ihmisiä. Olen saattanut vaihtaa miestä "lennosta" ymmärtämättä yhtään miltä se toisesta tuntuu.
Koen itseni näkymättömäksi, arvottomaksi. Ensimmäisen kerran oon kirjoittanut 7vuotiaana päiväkirjaani olevani masentunut. Ja suurimman osan elämästäni olen ajatellut kuolevani nuorena.
Olen epäillyt itselläni vaikka mitä persoonallisuushäiriöitä, mutten istu kuitenkaan oikein mihinkään muottiin.
Hylkäämiset oon ottanu tosi raskaasti, vaikka hylkään itse helposti. Tykkään ihmisistä, mutta en oikein luota kehenkään.
Olen nätti ja siitä johtuen saanut miehiltä helposti huomiota. Suhteissa olen ollut miesten kanssa jotka haluaa minut, tajuamatta etten itse halua niitä. Tai että voisin ylipäätään valita seurani. Suostunut vaikka mihin hyväksytyksitulemisen toivossa.
Samalla tunne näkymättömyydestä ja arvottomuudesta on saanut vain lisää tulta alleen.
Elämä on ollut aika päämäärätöntä, unelmatonta ja kaiken päällä on levännyt ikäänkuin musta varjo.
Onkohan kellään samanlaisia kokemuksia tai tuntemuksia ja selitystä sille mistä tämä kumpuaa?
Tunteiden tunnistaminen on ollut todella vaikeaa ja tuon mainitun arvottomuuden lisäksi oikeastaan ahdistus on ollut toinen olemassa oleva tunne. Jopa niin, että nälkä ja väsymys on tuntunut pelkästään ahdistukselta.
Ylikuormitun helposti ja reagoin kehollani voimakkaasti hankaliin tilanteisiin. Esimerkiksi läheisen kuolema sai selän totaalisen jumiin, muttei yhtään kyyneltä silmiin. Kropasta saattaa lähteä tunto pitkiksikin ajoiksi jonkun ikävän kokemuksen jälkeen, mutta siitä oikeasta tunteesta en saa kiinni.
Haluaisin eroon näistä asioista, tuntea ja elää normaalisti.
Kiitän jo etukäteen asiallisista vastauksista.