-Koulukiusattu, näkyykö koulukiusaaminen enää elämässäsi mitenkään?-

Naispelkona näkyy.

Olen edelleenkin ihmissuhteissa arka. En uskalla pitää puoliani. Vetäydyn mieluiten, jos on konflikti uhkaamassa.

Olen erakko. En pidä ihmisistä. Asun kaukana kaikesta yksin, en kaipaa ihmisten pariin.

näkyy mielenterveysongelmina (masennus,ahdistus)

Olen antanut miesten rikkoa minua ihmissuhteissa enkä ole osannut asettaa rajoja.

Ei näy. Minä olen menestyjä.

Vierailija kirjoitti:

Olen erakko. En pidä ihmisistä. Asun kaukana kaikesta yksin, en kaipaa ihmisten pariin.

Sama -  eläimiä rakastan, mutta niitäkään en ole saanut hommattua. 

Olen henkisesti todella vahva, kestän mitä vain. Päätin jo nuorena etten uhriudu asian vuoksi.

Omina henkilökohtaisina ongelmina sekä sosiaalisissa kanssakäymisisssä. Joka päiväistä. Olen 30-vuotias.

Ahdistuneisuushäiriö

Annan rakkautta kaikille. Yritän asetella tyynyt ja pumpulit muiden ympärille, jotta he eivät satuttaisi itseään. Mutta en voi ottaa sitä vastaan itse. En usko, että minulle on hyvää olemassa. Olen yksin. En osaa rakentaa ihmissuhteita, vaikka kaipaisin eniten toista ihmistä. Yhä, joka ilta, upotan kyyneleiset silmäni tyynyyni ja yritän itkeä itseni hiljaa uneen, jotta naapuri ei häiriintyisi. Muistan, kuinka roskis laitettiin vessan eteen. Sain paniikkikohtauksen, koska se toi mieleeni väkivaltatilanteet kotona. Muistan, kuinka ryhmätehtävissä jännitin olisiko minulle paria - ei ollut. Muistan, kuinka joka päivä pelkäsin jääväni yksin - jäin yksin. Muistan toivoneeni yhtä ystävää. Joka päivä katson peilistä, kuinka elämäniloisesta tytöstä tuli täysin sisäisesti kuollut tyhjä kuori, joka ei pysty rakkauteen.

Vierailija kirjoitti:

Annan rakkautta kaikille. Yritän asetella tyynyt ja pumpulit muiden ympärille, jotta he eivät satuttaisi itseään. Mutta en voi ottaa sitä vastaan itse. En usko, että minulle on hyvää olemassa. Olen yksin. En osaa rakentaa ihmissuhteita, vaikka kaipaisin eniten toista ihmistä. Yhä, joka ilta, upotan kyyneleiset silmäni tyynyyni ja yritän itkeä itseni hiljaa uneen, jotta naapuri ei häiriintyisi. Muistan, kuinka roskis laitettiin vessan eteen. Sain paniikkikohtauksen, koska se toi mieleeni väkivaltatilanteet kotona. Muistan, kuinka ryhmätehtävissä jännitin olisiko minulle paria - ei ollut. Muistan, kuinka joka päivä pelkäsin jääväni yksin - jäin yksin. Muistan toivoneeni yhtä ystävää. Joka päivä katson peilistä, kuinka elämäniloisesta tytöstä tuli täysin sisäisesti kuollut tyhjä kuori, joka ei pysty rakkauteen.

Tämä kosketti. Pysy vahvana, et ole yksin. <3

Harvoin se enää näkyy arjessani. Olen aikalailla päässyt eroon kaikesta negatiivisesta jota koulukiusaaminen aiheutti. Joissain tilanteissa kyllä se edelleen vaikuttaa. Tulee automaattisesti toimittua tietyllä tavalla. Tunnistan tämän. Siinä on vielä itselläni työsarkaa.

Yksinviihtyvyys ja inho ihmisiä kohtaan yleisesti, silti välillä revin aivojani jonkun kiinnostavan vastakkaisen sukupuolen edustajan takia kun en kykene tekemään mitään asialle, en uskalla näyttää kiinnostustani.

Olen epävarma monissa tilanteissa. Voinko minä sanoa tai tehdä niin? Onko myös minun lupa tehdä näin? Voinko sanoa mielipiteeni?

En voi sietää ihmisten seuraa.

Pidän itseäni rumana, vaikka olen muiden mukaan keskivertoa huomattavasti kauniimpi nainen. Miehet kehuvat missin näköiseksi, vaan itse en näe itseäni kauniina :(

Olen kärsinyt koulukiusaamisen aiheuttamista mielenterveysongelmista lähes koko nuoruuteni. Kerran olin osastohoidossakin. Olen nyt lähes 30 ja kärsin vielä ajoittain psyykkisestä oireilusta, kuten paniikkikohtauksista sellaisissa tilanteissa, joissa koen samanlaista uhkaa mitä koin kouluaikana. Olen kuitenkin työstänyt traumoja ja päässyt elämässä eteenpäin. Voin jopa sanoa että kaikesta huolimatta olen menestynyt elämässäni enkä olisi uskonut koskaan miten hyvin asiat elämässäni ovat juuri nyt. Onnistuin kääntämään kiusaamisen aiheuttamat traumat voitokseni, ja toivon niin paljon että kaikki muutkin siihen pystyisivät. Helppoa se ei ole ollut, aikaa vienyt ja olen tarvinnut muita tuekseni ja se on jättänyt silti minuun varmasti ikuiset arvet.

En ole varma. Pitkään ajattelin, että koulukiusaaminen ei näy minussa mitenkään, mutta viime aikoina olen vähän alkanut kyseenalaistamaan tätä. Olen aika yksin viihtyvää sorttia, eikä minulla ole monia ystäviä. Olen myös aivan onneton verkostoitumaan, mikä on näkynyt työelämässä negatiivisesti. Luulen että tämä voi osaltaan johtua siitä, että kasvuvuosina totuin siihen, että ei vain ollut mitään kaveripiiriä eikä muut ihmiset näin yleensä ottaen suhtautunut minuun positiivisesti. Aloin siis suosiolla viettää aikaa yksikseni ja kirjojeni kanssa, ja se jäi sitten jotenkin "päälle". En siis ole ujo tai arka varsinaisesti, en vain jotenkin kykene ottamaan kontaktia ihmisiin, niin että niistä syntyisi mitään sen kummempaa. Poden varmasti jonkinlaista epäluottamusta toisiin ihmisiin, vaikka en tietoisesti ajattelekaan muista negatiivisesti.

Paniikkikohtauksina.