-Koulukiusattu, näkyykö koulukiusaaminen enää elämässäsi mitenkään?-

En kykene sitomaan mitään ystävyys tai seurustelusuhteita. Työkavereiden kanssa tulen toimeen hyvin ja olen pidetty työporukassa mutta sen syvempää tuttavuutta en uskalla kenenkään kanssa solmia.

Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Joskus on hyviä hetkiä joidenkin tyyppien kanssa ja silloin ajattelen, että kyllä ihmiset on sittenkin ihan ok. Ja välillä sit taas hyvä kun uskallan poistua kotoa mihinkään, kun häpeän itseäni niin paljon ja pelkään/vihaan ihmisiä. Luikin vastaantulijoita karkuun ja liikun mieluiten pimeän aikaan.

Ei näy. En ole tarvinnut kiusaamisen aiheuttamaan pahaan paniikkihäiriööni lääkkeitä 5 vuoteen ja elän ihan normaalia hyvää elämää. Hyvä työ, perhe ja harrastukset. Hain apua aikoinaan, ja päätin että minä en jää kuraan makaamaan vaan edistyn, kehityn ja korjaannun.

En edes mieti koulukiusaamista. Se oli raskasta aikaa ja sairastutti. Mutta aika teki tehtävänsä, ja saamani apu. Myös oma haluni mennä eteenpäin varmasti vaikutti. Rypeminen on raskaampaa kuin haasteiden selättäminen. Toki tämä on yksilökohtaista. Kiusaamisestani on 10 vuotta, kuka niitä aikoja viitsii rypeä. Unholaan vain.

Vierailija kirjoitti:

En kykene sitomaan mitään ystävyys tai seurustelusuhteita. Työkavereiden kanssa tulen toimeen hyvin ja olen pidetty työporukassa mutta sen syvempää tuttavuutta en uskalla kenenkään kanssa solmia.

Sama juttu, enkä käy edes missään työpaikan kekkereissä, kun jotenkin pelottaa tutustua liikaa työkavereiden kanssa. Ne muut näyttääkin tuntevan toisensa melko hyvin ja ovat monet mm. kyläilleet toisillaan, minä sitten siinä ulkopuolisena.

Vierailija kirjoitti:

Olen edelleenkin ihmissuhteissa arka. En uskalla pitää puoliani. Vetäydyn mieluiten, jos on konflikti uhkaamassa.

Täsmälleen sama minullakin, vihaan riitelyä. 

Vierailija kirjoitti:

Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Joskus on hyviä hetkiä joidenkin tyyppien kanssa ja silloin ajattelen, että kyllä ihmiset on sittenkin ihan ok. Ja välillä sit taas hyvä kun uskallan poistua kotoa mihinkään, kun häpeän itseäni niin paljon ja pelkään/vihaan ihmisiä. Luikin vastaantulijoita karkuun ja liikun mieluiten pimeän aikaan.

Ihanku olisin itse kirjottanut. Kesässä tympii juurikin se, kun alkaa olemaan niin valoisaa eikä meinaa uskaltaa mihinkään ulos enää. Talvella oli niin kiva kun tuli aikaisin pimeää ja ulkona ei tullut sitä fiilistä että kaikki tuijottaa kun pimeällä liikkui. Nyt melkein jokaisella autoilijalla kääntyy pää kun ajavat ohi ja se ärsyttää.

Minusta tuli kynnysmatto, muiden tahtoon taipuva.

Masennustaipumus, huonommuudentunne, itsemurha-ajatukset.

Tietenkään ei voi varmuudella sanoa, kuinka paljon nuo juuri kiusaamisedta johtuvat.

Välttelen muiden seuraa. Jos näen vanhoja kouluaikojen tuttuja vaikka kaupassa menen hyllyn taakse piiloon.

Ahdistuneisuushäiriö ja ruumiinkuvan häiriö. Koen olevani todella oudon ja ruman näköinen, mikä vaikuttaa sosiaaliseen kanssakäymiseen, opiskeluun ja urasuunnitelmiin jne.

Olen ollut masentunut ja uupunut useita kertoja ja joskus ollut paniikkihäiriö- ja OCD-oirehdintaa. Taustalla kiusaaminen koko peruskouluajan ja perheväkivalta. Läheisiä ystävyyssuhteita on ollut vaikea muodostaa, olen ylikiltti, huolestun helposti jne. Kuitenkin työelämässä ja pärjäilen vaihtelevasti, mutta eteenpäin mennään.

Liikun vain öisin.. ja olen komeroitunut

Assburger kirjoitti:

Masennustaipumus, huonommuudentunne, itsemurha-ajatukset.

Tietenkään ei voi varmuudella sanoa, kuinka paljon nuo juuri kiusaamisedta johtuvat.

Itselläni ei ainakaan nuorempana auttaneet nettideittailut, jotka murensi itsetunnon tehokkaasti. Nyt pitääkin melko hyvin paikkansa se, että pitäisi oppia ensin pitämään itsestään ennenkuin voi harkitakaan mitään seurusteluja. Siinä voikin kestää tovi.

Minulle se teki saman minkä monille muillekin, eli vei luottamuksen ihmisiin ja koko ihmiskuntaan.

Sen mukana on melkein mahdotonta solmia terveitä ihmissuhteita. Ystävyyssuhteita ja seurustelusuhteita.

Kaiken aikaa alitajunta sanoo: voitko kuitenkaan luottaa, entä jos kuitenkin käy taas niin. Ja on niin kyllä käynytkin.

Itsellä se näkyy siinä kuinka vaikeaa minun on tutustua ihmisiin. Olin aiemmin sellainen rohkeampi ihminen ja sen jälkeen tavallaan epäröin aina keneen voisin luottaa ja ne tilanteet ovat rasittavia muutenkin. Samalla sitä tuntee ehkä sellaista surua siitä, että olen sisimmässäni aika spontaani ihminen ja mietin monesti kuinka mukavaa oli tehdä jotain erilaista, mutta sitten ne pelot taas tulevat esiin ja alan jännittää. Tämän vuoksi monet unelmat ja sellainen huolettomampi sekä rennonpi elämä ei oikein enää onnistu. Kaikki kun pitää harkita niin pitkään ja miettiä miten pystyn tekemään jonkun asian. Samalla kaipaan ihmisten seuraa, mutta ne kokemukset aina mielessä, kun seurani ei kelvannut kenellekään ja mietin, että kuka tosissaan haluaisi seuraani muutenkaan. Tämä näkyy jo siinä jos mietin ystävien saantia jostain parisuhteesta puhumattakaan, kun minun on oikeasti vaikeaa ajatella, että kukaan rakastaisi minua. Sitten, kun on parempi hetki mietin ettei minussa niin paljon vikaa kuitenkaan ole, mutta joku ikävä juttu saa helposti taas putoamaan pohjalle.

En luota itseeni ja olen liiankin hyvä toisia kohtaan.  Samalla tuntuu välillä kuin olisin jossain vankilassa sillä en koe eläväni sellaista elämää mitä tahtoisin. Tietenkin se on itsestä kiinni, mutta aina mietin, että jos en vaan pysty enää elämään niin kuin toivoisin. Osaan tyytyä vähään, mutta en tiedä onko elämä syrjäytyneenä ihmisenä kaikkien menneisyyden kokemusten ollessa taakkana mukana joka hetkessä mitään niin toivottua. Itsehän se työ on tehtävä, mutta oikeasti kyllä nämä asiat ja muutkin elämäni kokemukset ( esim vanhempien käytös) vaikuttavat joka asiaan ja sitä ei kieltää. Epätodellinen olo usein ja elämä vaan menee eteenpäin, mutta samalla se aika menee hukkaan ja aika on tavallaan pysähtynyt.

Kyllä , ilkeiden miesten seuraan haukeudun .

Se, että ihminen oireilee jostain menneisyyden traumasta, ei sitten tarkoita sitä, että miettisi noita tapahtumia koko ajan.

Jos vaikka koko kouluiän on ollut pilkan kohde, on voinut ehdollistaa ihmiseen lähtemättömän huonommuudentunteen,

joka ei poistu millään.

Miellytän muita liikaa. Olen varmasti mielistelijä monen mielestä. Töissäkin kysytään monesti: "Mutta mitä sinä olet tästä asiasta mieltä?" -.-

Vaikeus luottaa ihmisiin. Olen pitänyt fyysistä etäisyyttä jo ennen tätä korona-aikaa, koska pelkään haisevani pahalle enkä halua ihmisten huomaavan sitä ja puhuvan siitä.

Olen hyvin valikoiva sen suhteen kenen kanssa olen tekemisissä. Suhtaudun  moniin ihmisiin kuin he olisivat ilmaa minulle ja hyvin halveksivasti, en edes katsetta heihin päin käännä. Ylimieliseksi sanotaan, ei haittaa!