-Koulukiusattu, näkyykö koulukiusaaminen enää elämässäsi mitenkään?-

Koen monet sosiaaliset tilanteet erittäin ahdistavina. En ole antanut sen estää tekemästä asioita. Tavallaan siis kyllä, tavallaan ei.

Vierailija kirjoitti:

En ole varma. Pitkään ajattelin, että koulukiusaaminen ei näy minussa mitenkään, mutta viime aikoina olen vähän alkanut kyseenalaistamaan tätä. Olen aika yksin viihtyvää sorttia, eikä minulla ole monia ystäviä. Olen myös aivan onneton verkostoitumaan, mikä on näkynyt työelämässä negatiivisesti. Luulen että tämä voi osaltaan johtua siitä, että kasvuvuosina totuin siihen, että ei vain ollut mitään kaveripiiriä eikä muut ihmiset näin yleensä ottaen suhtautunut minuun positiivisesti. Aloin siis suosiolla viettää aikaa yksikseni ja kirjojeni kanssa, ja se jäi sitten jotenkin "päälle". En siis ole ujo tai arka varsinaisesti, en vain jotenkin kykene ottamaan kontaktia ihmisiin, niin että niistä syntyisi mitään sen kummempaa. Poden varmasti jonkinlaista epäluottamusta toisiin ihmisiin, vaikka en tietoisesti ajattelekaan muista negatiivisesti.

Samaistun tähän voimakkaasti. Olen 26 vuotias työtön nainen ja asun yksin, nautin tosin yksin olemisesta mutta mietin onko se perujaan enemmänkin pelostani ihmisiä kohtaan vai olenko tällainen luonnostaan? Olin koko lapsuuden ja nuoruuden yksinäinen ja kiusattu. En ikinä oppinut luomaan kaverisuhteita, päätin sitten etten oikeen tarvitsekkaan muita ihmisiä mutta kyllä on helpottanut että oma lapsuudenperhe on kuitenkin pitänyt kuulumisia. Olen aika yritteliäs ja tekevä mutta se kaatuu samantien sosiaalisten kontaktien ylläpitämiseen ja verkostoitumiseen. Ahdistun sosiaalisissa tilanteissa ja mieluummin peräännyn jos vaikuttaa uhkaavalta tilanteelta, olen itse ujo ja hitaasti lämpiävä, kuitenkin yritän olla sosiaalisesti ulospäin suuntautunut mutta väsyn nopeasti ja muut huomaavat etten olekkaan sosiaalinen niin asia jää sikseen kun en edes yritä jaksaa esittää puheliasta. Elän aika erakoituneena keskittyen omiin harrastuksiin ja videopelien pelaamiseen. Monet työt ovat sosiaalisia joten harvoihin sellaisiin haen. Työllistän itseni internettiä käyttäen välillä. :/ vaikeaa on mutta yritän

Varmaan piiloalkoholisoitumisena ja että mietin joskus niitä kiusaustilanteita ja ihmettelen miksen laittanu itse sille stoppia. Töissä käyn ja rahaa tulee ja on omat talot ja on kaikkea ja asiat muutoin hyvin, mutta elän yksin ja vedän kalsarikännejä monta kertaa viikossa. Yksi elämäni onnellisimmista päivistä, jonka tulen muistamaan loppuikäni; entinen koulukiusaajani, pahin k*sipää niistä, eräänä viikonloppuyönä baarin jälkeen oli pizzerian jonossa yrittänyt k*sipäisyttään töniä porukkaa tieltä ja etuilla, niin joku oli antanu sille ihan kunnolla köniin. Nenä poskella ja hampaat sisään. Se päivä, kun sain tietää että noin oli tapahtunut, niin ai että mä nauroin. HAHAHAHA! Elämä opetti sitäkin paskakekoa.

Ei tietenkään, siitähän on ikuisuus. Eikö ole oikeita ongelmia, kun pitää vatvoa jotakin vanhoja juttuja?

Olen melko varautunut mistä puhun ja kenen kanssa.

MInua ei ole koulukiusattu joten ei näy.

Onnettomat sosiaaliset taidot. 

Hyvännäköiset ihmiset (sekä miehet että naiset) hermostuttava, koska nuorena nimenomaan heiltä sai aina paskaa niskaan, vaikka olisi vain halunnut olla rauhassa näkymätön. 

Koulukiusatuista näkee etteivät menesty elämässään. Harvoin nousevat hyviin ammatteihin tai merkittäville paikoille työelämässä. Varmasti johtuu siitä että he leimaavat itsensä ja saavat siitä hyvän tekosyyn olla yrittämättä kuten me joita ei ole kiusattu.

Masennuksen, ahdistuksen ja eristäytymisen muodossa. Lisäksi reagoin sosiaalisiin tilanteisiin usein voimakkaan fyysisesti mm. tärisemällä, punastelemalla ja hikoilemalla eli sympaattinen hermostoni on jotenkin yliaktiivinen.