-Koulukiusattu, näkyykö koulukiusaaminen enää elämässäsi mitenkään?-

No ei näy. Siitä on aikaa jo kakskytä vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Joskus on hyviä hetkiä joidenkin tyyppien kanssa ja silloin ajattelen, että kyllä ihmiset on sittenkin ihan ok. Ja välillä sit taas hyvä kun uskallan poistua kotoa mihinkään, kun häpeän itseäni niin paljon ja pelkään/vihaan ihmisiä. Luikin vastaantulijoita karkuun ja liikun mieluiten pimeän aikaan.

Ihanku olisin itse kirjottanut. Kesässä tympii juurikin se, kun alkaa olemaan niin valoisaa eikä meinaa uskaltaa mihinkään ulos enää. Talvella oli niin kiva kun tuli aikaisin pimeää ja ulkona ei tullut sitä fiilistä että kaikki tuijottaa kun pimeällä liikkui. Nyt melkein jokaisella autoilijalla kääntyy pää kun ajavat ohi ja se ärsyttää.

Niin samoja ajatuksia myös minulla. Itselle myös kesä on hankalaa aikaa ja samalla mietin aina kuinka kiva olisi mennä johonkin festareille tai muihin tapahtumiin. Se vaan on aika vaikea ajatus itselle kun välillä pelkkä kaupassa käynti vaikeaa ja suunnittelen sopivaa ajankohtaa siihen. Asiaa ei helpota se, ettei minulla ole koskaan ketään mukaan edes aluksi. Tämäkin vähän surullista ja huomaan, että jään kaikesta paitsi jos en vaan uskalla tehdä mitään. Varmasti siitäkin on jäänyt traumoja, kun olin niin yksin koulussa ja nyt jos pitäisi mennä tapahtumaan yksin  ja minun taidoillani tuskin saisinkaan sieltä seuraa niin olisin taas yksin siellä. Eli en tahtoisi tahallani pistää itseäni niihin tilanteisiin. Toisaalta sitten mikään ei voi muuttua jos en uskalla yrittää enää. Samalla olen muutenkin yksinäinen ja en luota itseeni enkä muihin. Ihmisistä vaikeaa ajatella hyvää, vaikka kuitenkin tahdon kohdella muita hyvin. Kyllä minua jännittää ja ahdistaa todella moni asia ja elämästä ei aina meinaa tulla mitään.

Näkyy siten, että olen kelan asiakas. Ei se mitään, antaa kiusaajien maksaa elämiseni xd. Damn it feels good to be a gangsta.

Ajaudun syrjityksi työyhteisöissä. Huomaan sen myös itse etten sovi joukkoon, se tehdään selväksi rivien välistä. Mutta olen aina ollut sellainen, on vaikeaa sanoa kumpi oli ensin, ulkopuolisuus vai kiusaaminen. Avoimesti syrjivät vaikuttavat siltä, että olivat lapsina koulukiusaajia. En vain välitä asiasta. Joissakin paikoissa siihen muut työntekijät puuttuvat, tai esimiehet. Teen vain työni enkä ole ilkeä kenellekään takaisin, välttelen heitä joiden ilmeistä luen että inhoavat minua. Enkä todellakaan anna periksi, kuten en antanut silloin, en anna nytkään. Pärjään yksinkin.

Samaa kuin muillakin eli en halua olla muiden kanssa eri mieltä, koska en kestä riitelyä enkä jankutusta. Jos joskus harvoin pidän puoleni tuntuu kuin olisi vedetty ilmat pihalle, sydän hakkaa ja olo on veltto. Jälkikäteen ahdistaa. Vuosien kidutus jätti syvät jäljet.

Varmasti kaikille on oltu joskus ilkeitä ja huudeltu jne. Kiusaaminen on pitkäkestoista henkistä tai fyysistä kidutusta, joka traumatisoi.

Eipä juuri.

Sitä kesti 12 vuotta ja sen vaikutukset kestivät sen jälkeen kymmenkunta vuotta. Sit se vaan lakkasi tuntumasta enää.

Tai ehkä se tuntuu siinä, että kestän yksinäisyyttä tavallista paremmin. Johtajana siitä on hyltyä.

Ehkä ennen kaikkea siten, että olen aika arka uusiin ihmisiin tutustuessa, sellainen ns. hitaasti lämpeävä.  Inhoan myös kaikkia konflikti-tilanteita.

Vierailija kirjoitti:

Näkyy siten, että olen kelan asiakas. Ei se mitään, antaa kiusaajien maksaa elämiseni xd. Damn it feels good to be a gangsta.

oikee asenne bro.

Annan muiden kohdella itseäni huonosti. Tosin nyt päätin että se saa riittää!

Näkyy siten että en luota enää kenenkään 100% eikä minulla ole montaa kaveria, mutta muuten ei juurikaan vaikuta enää. Opiskelin itselleni ammatin, olen kohtuullisen hyväpalkkaisessa työssä, mies ja pari lasta jne. Enää en välitä vaikka joku tulisi kadulla sanomaan että olen ruma tai muuten solvaamaan.

Joku tuli solvaamaan mua kadulla juuti tuolla tavalla, kiusatuksi tuleminen näkyy siinä miten reagoin: menin aivan lukkoon ja selviytymismoodiin, esitin etten kuule, en ole paikalla, en ole siinä. Kävelin sumussa kotiin. Kotona romahdin aika pian itkemään ja tunsin kaikki ne tunteet mitä aikoinaan kun koulussa sai päivittäin kokea tuollaista.

Nyt olen vähän kovettuneempi kun osaan varautua että aikuisena kadulla mielisairaat voi yhä huudella. Ihan kun epäilen että pahimmat kiusaajat oli narsisteja, sosiopaatteka tai psykopaatteja

Näkyy. Huonohkona itsetuntona ja jonkinlaisena omituisuutena. Aion vielä kostaa kiusaajilleni, mieluiten niin että heidän elämä on jotenkin pilalla sen jälkeen.

Aika vähän. Huolimatta siitä, että kiusaajia oli parhaimmillaan iso lauma ja se jatkui 1. luokalta yläasteen loppuun. Kiusaajia oli myös yli luokkatason. Lähti siitä, että yksi keksi minulle lempinimen "Lemu" ja sen jälkeen se laajeni ja keksittiin lisää lempinimiä, alettiin hyppiä pois läheltäni. En minä haissut, vaan se tuli vanhempieni ammatista, isäni yrityksen kautta. Tyttöjen puolelta se oli syrjäänjättämistä ja ilkeilyä. Ainoa, miten se vaikuttaa on se, että minulla on hyvä ihmistuntemus ja olen aika raaka ihmisille, jotka yrittävät vähänkin ilkeillä. Vältän heitä kuin ruttoa, jos vain voin ja sanon myös aika suoraan että turpa kiinni, jos on tarpeen. Olen myös tehnyt yhden rikosilmoituksen - enkä todellakaan etukäteen uhkaillut tai varoitellut, vaan tein sen. Se jäi kyllä siihen, tuli aika valkeana pyytämään anteeksi. Yhdellä koululla yritettiin kiusata, helppo ratkaisu oli sanoa koeaikana heipat, syyksi sanoin suoraan kiusaamisen jättämällä syrjään ja sen jälkeen aloitin oman yrityksen. Nykyään olen palkkatyössä taas.

Muutin jutusta pari yksityiskohtaa, muuten olisi tunnettu liian hyvin. En tiedä, taidan olla aika tunnekylmä ja siksi olen selvinnyt näin hyvin. Toisaalta, kiusaajilla oli ongelmia ja sillä pääkiusaajalla oli kotona isoja ongelmia, mistä minä tiesin, välttämättä kaikki eivät tienneet, eivät edes kaverinsa. Luulen, että hänen piti saada joku kiusattava, ettei hänen ongelmiinsa kiinnitetä huomiota. Mutta olen kyllä ystävällinen ja kohtelias, sekä saanut kiitostakin siitä asiakkailta.

Vierailija kirjoitti:

Samaa kuin muillakin eli en halua olla muiden kanssa eri mieltä, koska en kestä riitelyä enkä jankutusta. Jos joskus harvoin pidän puoleni tuntuu kuin olisi vedetty ilmat pihalle, sydän hakkaa ja olo on veltto. Jälkikäteen ahdistaa.

Mulla teki tuota samaa vielä nuorempana, nykyään hyvin harvoin. Vaikka pidin pääni ristiriitatilanteissa, kroppa alkoi huutamaan hätätilannetta. Sittemmin huomasin että se johtui siitä että unohdin hengittää. Ja jälkikäteen ahdisti se tapahtuma, niin että halusin äkkiä nukkumaan ja unohtaa koko asian.

En minäkään erityisemmin pidä riitelystä, mutta en sitä pelkääkään. En ole itse riitaisa, en hae konfliktia, mutta sellaisen sattuessa pysyn tyynenä eikä minua saa helpolla säikähtämään kovallakaan huutamisella. Vaikeasti provoisoitava, tästä on ollut hyötyä elämässä. Ajattelen sen olevan koulukiusaamisen vaikutusta.

En hermostunut edes ryöstötilanteessa, olen oppinut piilottamaan hätäni niin taitavasti. Koska sitähän kiusaajat halusivat, nähdä pelkoni kun juoksen heitä pakoon. Ja sen takaa-ajon hurman, minä en juokse enää ketään pakoon.

Sen fyysisen uhan sietämisen opin poikien kiusaamisesta. Aiemmassa viestissä kirjoitin syrjityn roolista työpaikoilla, sitä opin sietämään kun tytöt sulkivat minut ulos.

up

C-ptsd, dissosiaatiohäiriö, ahdistushäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, vaikea hoitoresistentti masennus. Yli 9 vuoden rajun koulukiusaamisen lisäksi kotona piti hirmuvaltaa arvaamaton ja pelottava vanhempi. Olin totaalisen yksin kaiken keskellä.

up

Näkyy. Alemmuudentuntona, pelkoina, häpeänä. Muun muassa.

Fyysinen(kin) terveys meni loppuiäksi(psyykestä ei diagnooseja, koska en jaksa edes hakea apua), ei uraa vaan pelkkää loputonta työttömyyttä ja köyhyyttä, ei ystäviä, ei puolisoa, ei perhettä, ei mitään elämää oikeastaan eli tuhosivat aika lailla kaiken:( Henkistä väkivaltaa kotona ja koulussa, kotona välillä fyyssitäkin ja sillä uhkailua. En pidä ihmisistä, mutta välillä kaipaan silti puolisoa tai ystävää jonka kanssa viettää aikaa välillä. Työttömyys nyt johtuu ehkä muustakin, mutta esim. parempi itseluottamus olisi varmaan auttanut työelämässäkin menestymään. Ainainen stressi ja varuillaan olo jo heikentänyt varmasti paljon terveyttäni jne.

Vierailija kirjoitti:

Ei näy. Minä olen menestyjä.

Eli ei näy, mutta tuntuu. Just tästä on monilla kyse.