Asumusero?

Asumusero, ainoa vaihtoehto? Asia lyhyesti: mies asui äitinsä kanssa samassa talossa (perintönä isältään, omistivat siis yhdessä). Talo jaettu "kahtia" kahdeksi asunnoksi. Muutin tänne 2016 ja saman vuoden lopulla sain tietää olevani raskaana. Ostin anopin ulos, annoin luvan jäädä asumaan pienelle puolelle kunnes tarvitaan tilaa. Naimisiin mentiin 2018 ja samaa tahtia parisuhde alkoi rapistua. Liekki ei vaan enää syty. Hoidamme lapsen ja talouden, mutta kosketusta ja itse parisuhdetta minulla ei nyt ole ollut fyysisesti taikka tunnetasolla kokonaan melkein vuoteen. Anoppi EI suostu lähtemään, sillä "hänen piti saada asua täällä loppuun asti". Mitäs olin kiltti ja typerä. Kun kauppapaperit allekirjoitin, minulle luvattiin, että anoppi lähtee kun tilaa tarvitaan. Elokuussa 2019 otin asian puheeksi ja sain raivoavan naisen niskaani. Nyt kun anoppi määrää tahtia ja kommentoi ja väheksyy suurinta osaa tekemisissäni ja sanoissani, samaan aikaan kun oma rakkauselämä haukkoo viimeisiään, oma pää ei enää kestä. Mies ei ymmärrä/ei osaa/ei halua tai tajua heittää äitiään pihalle, vaikka olen monesti hänelle asioista jutellut. Eihän se mitään välttämättä korjaa, mutta uskon useamman ymmärtävän, että se on aika iso tekijä tässä.. jokainen kerta kun puhun asioista miehelle, hän hermostuu tai jopa suuttuu. Ja tosiaan, elän seksittömässä liitossa. Mies ei kiinnosta enää lainkaan fyysisesti. Ajattelin, josko asumusero auttaisi ja saisi miehen tajuamaan, että äiti ei kuulu enää aikuisen miehen pihapiiriin ja ehkä minä saisin vastauksen omiin ajatuksiini. Onkohan mun helpompi olla ja hengittää jossain muualla? Tuleekohan mulla ikävä tuota miestä, vai onko tää vaan oikeasti ystävyyttä enää? Ja lisättäköön, pariterapiassa olemme käyneet. Se nyt vaan on tauolla tämän vallitsevan tilanteen takia. Yleensä istunnoissa mies on aika hiljaa ja jälkeenpäin urputtaa terapeutin suosivan minua, vaikka eihän se niin ole. Olen aivan loppu tähän kaikkeen.. Ja kaikista tärkein, jota mietin, on tuo meidän rakas lapsi. Lapsen jaksamisesta olen kaikista eniten huolissani tämän ilmapiirin takia ja ajatukset pyörii kanssa siinä, miten 2,5v lapsi kestää vanhempien mahdollisen erilleen muuton? Kaikki kokemukset ovat tervetulleita.