Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko, jännitys ja kauhu. Kuinka olette päässeet yli? Pelkäättekö yhä?
Ammattiahdistuja
02.04.2020 |
Tiedättekö sen tunteen kun juttelee jonkun ihmisen kanssa eikä pysty olemaan rennosti sillä koko keho on pienessä jännittyksessä tilanteen vuoksi? Toinen saattaa sanoa jotain yllättävää ja murjaista vaikkapa vitsin: siinä vaiheessa oma käsittämätön pelon kuohahdus valtaa kehon ja mielen. Iskee paniikki, hävettää omien kasvojen irvistys kun yrität hymyillä tai nauraa. Naama nykii, punastumisen tunne tai punastus valtaa kasvot. Hermostuttaa. Tekee mieli kääntää pää pois, lähteä tilanteesta.
Miten te oireilette?
Miten te olette alkaneet pääsemään yli sosiaalisten tilanteiden pelosta?
Täällä voi keskustella aiheesta ja kerätä erilaisia kokemuksia. Uskoakseni joillakin voi nyt oireet pahentua kun ei pääse näkemään ihmisiä yhtä paljon kuin ennen. Osa varmasti on yrittänyt pitää itsensä hieman sosiaalisesti aktiivisena, että pystyy edes jotenkin elämään vaikka ei välttämättä työelämässä tmv. olisi. Osa taas aiemmin jo vetäytynyt yksinäisyyteen. Osa taas on työ- tai opiskeluelämässä oireilusta huolimatta. Nyt vinkkejä ja tukea ja kokemuksia kehiin! :)
Kommentit (59)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opamox auttaa. Noita olen syönyt kahvikuppineuroosiin, sairaalloiseen jännittämiseen josta seuraa käsien vapinaa, äänen tärinää puhetta pitäessä ja pään ja oikeastaan koko kropan vapinaa, niin tasan 25 vuotta. Tuon lääkkeen kanssa ei ole minkäänlaista jännittämistä havaittavissa. Jos en aikoinaan olisi sitä alkanut käyttämään, olisin varmuudella todella syvästi alkoholisoitunut sairaseläkeläinen.
Joten kaikki moralisoijat, antakaa vaan palaa. Itse kuitenkin koen, että mieluummin syön näitä lääkkeitä lopun elämääni, kuin että lopettaisin elämisen. T. Keskisuuren yrityksen johtaja.
Vierailija kirjoitti:
Opamox auttaa. Noita olen syönyt kahvikuppineuroosiin, sairaalloiseen jännittämiseen josta seuraa käsien vapinaa, äänen tärinää puhetta pitäessä ja pään ja oikeastaan koko kropan vapinaa, niin tasan 25 vuotta. Tuon lääkkeen kanssa ei ole minkäänlaista jännittämistä havaittavissa. Jos en aikoinaan olisi sitä alkanut käyttämään, olisin varmuudella todella syvästi alkoholisoitunut sairaseläkeläinen.
Joten kaikki moralisoijat, antakaa vaan palaa. Itse kuitenkin koen, että mieluummin syön näitä lääkkeitä lopun elämääni, kuin että lopettaisin elämisen. T. Keskisuuren yrityksen johtaja.
Kuinka monena päivänä syöt Opamoxia ja millaista annosta? Kaikille noita ei määrätä. ap
Pääsin yli antamalla itselleni oikeuden pelätä. Toisin sanoen, en lakannut pelkäämästä, eikä tilanteista tullut mukavia ja rentoja - kaikkea muuta - mutta päätin, että mene niihin tilanteisiin silti, hoidan asiani ja teen työni. Maailma on täynnä asioita, joita inhoan, vihaan ja pelkään, mutta useimpiin niistä on silti pakko ihan itse hakeutua. Niin kuin vaikka hammaslääkäriin. Sosiaaliset tilanteet menevät samaan kastiin.
Vähän tämän jälkeen aloin ajatella myös, että minulla on OIKEUS pelätä ja olla epämukava.. siis ettei minun tarvitse olla rento ja kiva ja sosiaalinen virtuoosi. Riittää kun saan asiani hoittua.
Minäkin haluaisin tietää! Sosiaalisten tilanteiden lisäksi minulle on tullut hirveä esiintymispelko. Esim. töissä on todella vaikeaa avata suu vaikka kokouksissa, ja aina - ihan sama mitä sanoin - tulee tunne, että nyt puhuin todella typerästi. En uskalla myöskään pitää webinaareja, vaikka en edes näe osallistujia. Pelkään, että taas puhun typerästi tai jäädyn.
Taustani koulukiusattuna on vaikuttanut tähän. Minulle tehtiin selväksi, että puheessani ja tavassani esiintyä on pahasti vikaa; tiedostan, ettei näin oikeasti ole, mutta tunnetasolla se vaikuttaa silti. Samoin aina, jos opiskellessa, töissä tai kavereiden kesken joku on kommentoinut negatiivisesti sanomaani tai esitystäni, on se vain pahentanut asiaa; minulle on tullut uskomus, etten kerta kaikkiaan vain osaa esiintyä sosiaalisissa tilanteissa. Tästä haluaisin opetella eroon. -N26
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin kaltaisesi lukiossa. Nyt olen kolmekymppinen ja tuo aika on jo takanpäin, edelleen muistan kyllä tuon tunteen. Nyt kun mietin elämääni taaksepäin niin sitä on ohjannut omat pelot. Olen hirveästi halunnut poistaa omia pelkoja ja mennyt niitä kohti. Se mikä minua on pelottanut elämässä eniten, sitä olen myös halunut elämässä eniten. Sosiaaliseen pelkoon hakeuduin sosiaalialalle. Halusin oppia sosiaalisuutta, olin todella kömpelö ihmisten kanssa. Sitä kautta opin olemaan ihmisten kanssa ja ämä ala on antanut minulle ihan hirvittävän paljon ja olen kasvanut ihmisenä ihan todella paljon.
Minulla ainakin sosiaalista pelkoa aiheutti se, että kesktyin ihan liikaa niihin omiin oloihin ja tuntemuksiin. Olin aivan liian tietoinen kasvojen punoituksesta yms. joita ahdistus minussa aiheutti. Oikeasti, kun auttaa muita ihmisiä niin auttaa myös itseään. Opiskelujen aikana opettelin ihmisten kohtaamista ja empatiaa muita kohtaa. Se että, aidosti kohtaa ihmisen, vähentää omia pelkoja ja ahdistuksia huomattavan paljon. Siihen auttaa se, että alat pohtia ja kysellä mitä toinen ihminen ajattelee ja kiinnostut siitä. Kiinnostut siis tavallaan toiseta ihmisestä enemmän kun oman kehon reaktioista. Läsnäolotaitojen vahvistaminen auttaa myös. Aina kun keskityt omaan hengitykseen lisäät läsnäolevuuttasi siinä hetkessä. Hengitä siis tietoisesti rauhallisemmin ja syvään, keskity hetkeen, ympärilläsi olevaan todellisuuteen, esim. ulkona paistaa aurinko, puun oksat heiluu tuulen mukana.. Olen ihan varma, että opit kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opamox auttaa. Noita olen syönyt kahvikuppineuroosiin, sairaalloiseen jännittämiseen josta seuraa käsien vapinaa, äänen tärinää puhetta pitäessä ja pään ja oikeastaan koko kropan vapinaa, niin tasan 25 vuotta. Tuon lääkkeen kanssa ei ole minkäänlaista jännittämistä havaittavissa. Jos en aikoinaan olisi sitä alkanut käyttämään, olisin varmuudella todella syvästi alkoholisoitunut sairaseläkeläinen.
Joten kaikki moralisoijat, antakaa vaan palaa. Itse kuitenkin koen, että mieluummin syön näitä lääkkeitä lopun elämääni, kuin että lopettaisin elämisen. T. Keskisuuren yrityksen johtaja.
Kuinka monena päivänä syöt Opamoxia ja millaista annosta? Kaikille noita ei määrätä. ap
Vähintään joka arkipäivä 30 - 90 mg. Viikonloppuisinkin, jos on jotain kyläilyjä tms. Muuten ei kahvikuppi pysyisi kädessä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Propral auttaa minua koska kehoani on mahdoton hallita niissä tilanteissa, mieleni on vähän helpommin hallittavissa joten en ole koskaan tykännyt varsinaisista psyykenlääkkeistä. Söin aurorixia vuoden ja se rentoutti myös mieltäni mutta kehoni reagoi yhä panikoimalla. Joten jätin sen pois, onneksi.
Lapsena minua ei kasvatettu eikä ohjattu ja käyttäytymissäännöt on maailma opettanut kantapään kautta suurella tuskalla. Traumoja on kertynyt ylen määrin. Kun oppii olemaan sosiaalisissa tilanteissa niin alkaa saada enemmän positiivista palautetta ja itsetunto paranee. Onhan se monimutkaista... mutta jotain on lapsuudessa mennyt pahasti pieleen jos ihmiselle puhkeaa sosiaalinen fobia. Rakkaudettomuutta, kyvyttömyyttä auttaa lasta, suoranaista julmuutta, huonoja tunnetaitoja yms. Ota vastaan kaikki aito rakkaus ja hyvyys mitä kohtaat, se parantaa.
Minulla oli paha sosiaalisten tilanteiden pelko, kaupassa käyntikin oli kamalaa. Minä oireilin vain huimauksella, oksetuksella, tärinällä jne. Se helpotti, kun en antanut sen enää vaikuttaa. Aloin hiljalleen kulkea bussilla ja alkuun otin vaikka kauppalistan mukaan, jota sain tehdä sitä ja ajatella muuta kuin ihmisiä ympärillä. Seuraavaksi vaihdoin kauppalistan musiikkiin.
Suurin tekijä oli kuitenkin se, kun ryhdyin torimyyjäksi. En ollut päällekäyvä tai huuteleva myyjä, mutta siinä oli pakko jutella ihmisten kanssa ja vitsaillakin. Se muuttu nopeasti helpommaksi ja hetken päästä jo olin kuin kotonani myymässä.
Nykyään en jännitä ollenkaan, juttelen vieraidenkin ihmisten kanssa joskus omasta aloitteestani, vitsailen ihmisten kanssa ja osaan myös small talkia. Jos joskus kerron jollekin uudelle tuttavuudelle millainen olin aiemmin, eivät meinaa uskoa, kun nykyään olen kuulemma niin ulospäinsuuntautunut.
Tosiasiassa tarvitsen illan itselleni, jos joudun olemaan kovassa hälinässä, uuvun ihmisjoukoissa helposti. Minulla tosin on useita yliherkkyyksiä, jotka luultavasti aiheuttavat tuon uupumisen.
Mutta tästä voi päästä eroon, kun päättää niin. Minullakin aluksi oli pyörtyminen lähellä kun aloin siedättämään itseäni, mutta muuta keinoa ei ole, lääkkeet vain siirtävät ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman historiani perusteella sanoisin että pitäisi löytää sellaisia sopivan tason altistustilanteita joilla saa itseään siedätettyä. Ainakin minulla tämä toimii eli olen oppinut olemaan rennompi tilanteissa joihin en ennen edes uskaltanut mennä. Ja kyllä sitä tulee "käperryttyä" ja aristuttua uudestaan kun tulee jaksoja jolloin tämä ei ole mahdollista, tai kun ei jaksa.
Olen ollut masennuksen takia terapiassa ja se on itse asiassa auttanut myös tähän puoleen. Kun kerran pohdin ääneen että en sitten tiedä osaisinko olla toisen ihmisen kanssa luontevasti, hän sanoi että "osaathan sä täälläkin, ei se oo tän kummempaa". Kas, totta!
Mulle on vaikeimpia tilanteet joissa porukka on iso. Kahden kesken olen nykyään jo aika useinkin jossain määrin rento. Hiljainen ja ujo kylläkin, mutta kammo ei enää niin vaivaa.
Pelko on tunne. Tunnetaitojakin pystyy opettelemaan. Ihmisillä on tapana varastoida omia tunteita esim. omaan kehoon, jolloin ajan saatossa varastoidut tuneet alkavat aiheuttaa itsessä kaikenlaista kremppaa ja vaivaa. Vaikean tunteen voi opetella ottamaan vastaan, hengittämällä syvään ja päästää siitä lopulta irti. Tunteet syttyvät, sille ei voi mitään mutta niitä voi oppia ohjaamaan. Eli annat sen pelon tulla ja mennä ilman, että takerrut siihen. Keinoja siihen voisi olla pelon tunnistaminen, sanoitat mielessäsi sen pelon, nyt minua pelottaa, tai tämä tilanne on ahdistava, mutta kyllä minä tästä selviän, olen hyvä ja selviän. Vaikka et selviäsisikään täydellisesti niin kukaan ei koskaan selviydy mistään täydellisesti, sillä ihminen on vajavainen ja se on ok. omille kömmähdyksille voi naurahtaa ja vaikka sanoa, että oho sanoinpa sen hassusti, tms. ja kun onnistut olemaan läsnä kaikkine pelkoinesi omana itsenäsi niin voi että se on voimaannuttavaa :) pelossahan tunteena ei ole mitään väärää, joskus se vaan hankaloittaa elämää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Propral auttaa minua koska kehoani on mahdoton hallita niissä tilanteissa, mieleni on vähän helpommin hallittavissa joten en ole koskaan tykännyt varsinaisista psyykenlääkkeistä. Söin aurorixia vuoden ja se rentoutti myös mieltäni mutta kehoni reagoi yhä panikoimalla. Joten jätin sen pois, onneksi.
Lapsena minua ei kasvatettu eikä ohjattu ja käyttäytymissäännöt on maailma opettanut kantapään kautta suurella tuskalla. Traumoja on kertynyt ylen määrin. Kun oppii olemaan sosiaalisissa tilanteissa niin alkaa saada enemmän positiivista palautetta ja itsetunto paranee. Onhan se monimutkaista... mutta jotain on lapsuudessa mennyt pahasti pieleen jos ihmiselle puhkeaa sosiaalinen fobia. Rakkaudettomuutta, kyvyttömyyttä auttaa lasta, suoranaista julmuutta, huonoja tunnetaitoja yms. Ota vastaan kaikki aito rakkaus ja hyvyys mitä kohtaat, se parantaa.
Niin, tuon Aurorixin vaikutustapa onkin ihan erilainen, kuin Opamoxin. Opamox on hyvä juuri sosiaalisten jännitämistilojen hoidossa.
Kolmekymppinen täälläkin. Pääsin yli sillä etten vaan jaksa enää välittää mitä muut ajattelevat. Ihan sama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikille ei käy samat konstit, riippuu varmaan vaikeusasteesta. Minä uuvuin täysin "siedätyshoitoon" ja olinkin sen vuoksi yli kymmenen vuotta työkyvytön. Kiitti vaan sen aikaiselle hoitokäytännölle, tosin sama taitaa olla vieläkin käytössä.
Takana on kai jonkinlaista häpeää ja jonkun asian salaamista. Pelkää että katsojat näkevät nyt sen jutun minussa minkä yritän salata. Mikä se sitten kenelläkin on, siihen pitäis päästä kiinni. Ja vielä että häpeää että häpeää. Häpeää omaa epävarmuutta ja sitä että muut huomaavat sen. Ainakin jos esityksen alussa toteais että jännittääpä kovasti niin ei tarttis enää pelätä että huomaavatko muut sen.
Vierailija kirjoitti:
Kaikille ei käy samat konstit, riippuu varmaan vaikeusasteesta. Minä uuvuin täysin "siedätyshoitoon" ja olinkin sen vuoksi yli kymmenen vuotta työkyvytön. Kiitti vaan sen aikaiselle hoitokäytännölle, tosin sama taitaa olla vieläkin käytössä.
Haluaisitko avata tarinaasi hieman enemmän?
Vierailija kirjoitti:
Pelko on tunne. Tunnetaitojakin pystyy opettelemaan. Ihmisillä on tapana varastoida omia tunteita esim. omaan kehoon, jolloin ajan saatossa varastoidut tuneet alkavat aiheuttaa itsessä kaikenlaista kremppaa ja vaivaa. Vaikean tunteen voi opetella ottamaan vastaan, hengittämällä syvään ja päästää siitä lopulta irti. Tunteet syttyvät, sille ei voi mitään mutta niitä voi oppia ohjaamaan. Eli annat sen pelon tulla ja mennä ilman, että takerrut siihen. Keinoja siihen voisi olla pelon tunnistaminen, sanoitat mielessäsi sen pelon, nyt minua pelottaa, tai tämä tilanne on ahdistava, mutta kyllä minä tästä selviän, olen hyvä ja selviän. Vaikka et selviäsisikään täydellisesti niin kukaan ei koskaan selviydy mistään täydellisesti, sillä ihminen on vajavainen ja se on ok. omille kömmähdyksille voi naurahtaa ja vaikka sanoa, että oho sanoinpa sen hassusti, tms. ja kun onnistut olemaan läsnä kaikkine pelkoinesi omana itsenäsi niin voi että se on voimaannuttavaa :) pelossahan tunteena ei ole mitään väärää, joskus se vaan hankaloittaa elämää
Tuo ei käy voimakkaisiin, paniikinomaisiin jännitysoireisiin joissa vieraat ihmiset katselevat sinua ja odottavat sinun puhuvan jonkin asian tai suorittavan jonkun tehtävän. Lievemmissä jännitystapahtumissa tuo voi auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Kaikille ei käy samat konstit, riippuu varmaan vaikeusasteesta. Minä uuvuin täysin "siedätyshoitoon" ja olinkin sen vuoksi yli kymmenen vuotta työkyvytön. Kiitti vaan sen aikaiselle hoitokäytännölle, tosin sama taitaa olla vieläkin käytössä.
Samaa mieltä. Toi siedätyshoito ei vaan toimi kaikille. Väittäisin jopa, että kenelle tää "lämmintä maitoa unettomuuteen" tyyli sopii, ei heillä mitään todellista ongelmaa olekaan.
Vaikeatasoiseen sosiaalisten tilanteiden jännittämiseen ei toimi kuin rauhoittava lääkitys tarvittaessa. Se on todellakin ainoa toimiva oikeasti näistä vaivoista kärsiville.
En ole päässyt. T. pitkäaikaistyötön
Up