Lue keskustelun säännöt.
Uskallatko elää täysiä.. minä en
11.12.2019 |
Elämäni on ollut ja on edelleen tietyistä mielenterveyden syistä vähän rajoittunutta. Tähän liittyy myös sellainen tietynlainen vähään tyytyminen koska pelkään etteivät asiat onnistuisi kuitenkaan ja tarvitsen rutiinit ja lähipiirin ympärilleni, en haaveile enkä tähtää elämässä juuri mihinkään.
En oikeastaan edes tiedä mitä haluaisin. Ts. En tiedä mihin tähdätä. Olen silti pettynyt ja tuntuu ettei minusta ole mihinkään. Osaan kyllä lohduttaa miestäni jos hän joskus valittaa pettymystä omaan itseensä kun ei ole saavuttanut mielestään tarpeeksi; mielestäni elämässä tärkeintä ei ole menestyä uralla ym vaan löytää tasapaino ja olla onnellinen. Ei ole syytä verrata itseään muihin.
Mutta jotenkin tässä kun katson esimerkiksi nuorempien sisarusteni spontaaneja päätöksiä, kuinka he etenevät elämässä ihan eri lailla kuin itse olen edennyt niin tulee outo olo. Miksi en pysty samaan. Koen jämähtäneeni siihen 18-vuotiaan masentuneen ja pelokkaan juuri omilleen muuttaneen nuoren tytön elämäntilanteeseen vaikka olen jo melkein 30. Pelkään kuormittumista ja koen oloni suojattomaksi ja samalla häpeän tätä kaikkea.
Ajatuksia? Oletteko ehkä muut jossain vaiheessa elämää saaneet yllättäen varmuutta ja selkeyttä siitä mitä elämässä tahdotte?
Kommentit (27)
Pystyn samaistumaan paljon! Onko sinulla mitään lääkitystä? Suosittelen ainakin, että yrittäisit kohdata pelkojasi ja anna itsesi jännittää :)
Itseäni häiritsee, että olen henkisesti kovin riippuvainen miehestäni, enkä ole oikein löytänyt samanhenkisiä kavereita, joiden kanssa tulisin juttuun yhtä hyvin kuin mieheni kanssa. Tämä on ongelma, koska mies haluaa lapsia ja minä en, joten suhde on vähän tuhoon tuomittu.. :I Pitäisi varmaan vaan jatkaa kaverietsintöjä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä. Kiitos vastauksesta.
Tällä hetkellä ei ole lääkitystä koska en ole juuri saanut mistään selkeää apua. Terapiassa käyn että avun piirissä olen kyllä. Mutta terapia ei ole ratkaissut ongelmani vaikka olenkin edennyt ja vointi on parempaa kuin aiemmin.
Samanhenkisiä kavereita ei ole mullakaan enkä välttämättä sitä kaipaakaan kun olen vähän erakko. En saa muilta ihmisiltä ymmärrystä siinä määrin miten kaipaisin. Toivoisin että oppisin hyväksymään itseni ja elämään oman näköistä elämääni mutta se on vähän hankalaa kun tuntuu että ihmisiltä vaaditaan tietynlaista normaaliutta ja tiettyä tasoa jotta voi kokea olevansa hyvä.
Uskallan. Mulla on harvinainen sairaus, jonka takia en todennäköisesti tule elämään pitkään, joten nyt pitää elää päivä kerrallaan, kun olen vielä ihan kunnossa.
Ei läheskään kaikki tavoittele uralla etenemistä, tavallinen riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkään ja inhoan kaikenlaista kilpailua, luovutan mieluummin jos pitäisi jossain asiassa kilpailla.
Minä. Olen jämähtänyt jonnekki 17-vuotiaan tasolle. En uskalla haaveilla mistään, enkä tehdä mitään kahdesta syystä. Minusta ei joko ole mihinkään tai olen liian nuori ottamaan vastuuta. Olenhan vasta 31. Elämäni on kamalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmmm... en osaasanoa. Minulla on pari lasta, eli en voi lähteä maailmanympärimatkalle. Mutta näissä raameissa - lapset ja asuntolaina - elän suht täysillä.
Hyvä kirjoitus. Mutta olet vielä nuori. Itse olen yli 40 ja tuntuu että olen 'vanha' ja elämä on nähty kaikin puolin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä.
Haluaisin ajatella että olen vielä nuori ja kaikki voi muuttua. Onhan olemassa erikoisia ihmisiä ja taiteilijoita ym jotka elävät valtavirrasta poiketen ihan ylpeänä. Tahtoisin ehkä päästä sellaiseen?
Kiitos vastauksista ja pohdinnoista.
Ei tässä silti ole kyse siitä että ihminen jolla on lapsia ei voisi elää täysillä koska on perheessään kiinni ym. Jos perhe on mitä halusi niin sehän on lottovoitto elämässä.
Ja ei uralla tarvitse edetä, siitä olen samaa mieltä. Mutta hyvä kun edes pystyy töissä käydä (olen osapäiväisenä) saati sitten tietäisi mikä ala kiinnostaa. Kaikki tuntuu vaikealta, ei ole itseluottamusta tai intohimoa. Pallottelen irtisanoutumisen partaalla kun tuntuu niin typerältä kaikki.
Eihän tässä ole järkeä kyllä sen tiedän, varmaan aivan luuserin puhetta. Mutta siltä minusta juuri tuntuukin. Olen niin hukassa ja pettynyt.
Lisää?
Vierailija kirjoitti:
Minä. Olen jämähtänyt jonnekki 17-vuotiaan tasolle. En uskalla haaveilla mistään, enkä tehdä mitään kahdesta syystä. Minusta ei joko ole mihinkään tai olen liian nuori ottamaan vastuuta. Olenhan vasta 31. Elämäni on kamalaa.
Ihana elämänasenne, vasta 31.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä.
Haluaisin ajatella että olen vielä nuori ja kaikki voi muuttua. Onhan olemassa erikoisia ihmisiä ja taiteilijoita ym jotka elävät valtavirrasta poiketen ihan ylpeänä. Tahtoisin ehkä päästä sellaiseen?
Kiitos vastauksista ja pohdinnoista.
Ei tässä silti ole kyse siitä että ihminen jolla on lapsia ei voisi elää täysillä koska on perheessään kiinni ym. Jos perhe on mitä halusi niin sehän on lottovoitto elämässä.Ja ei uralla tarvitse edetä, siitä olen samaa mieltä. Mutta hyvä kun edes pystyy töissä käydä (olen osapäiväisenä) saati sitten tietäisi mikä ala kiinnostaa. Kaikki tuntuu vaikealta, ei ole itseluottamusta tai intohimoa. Pallottelen irtisanoutumisen partaalla kun tuntuu niin typerältä kaikki.
Eihän tässä ole järkeä kyllä sen tiedän, varmaan aivan luuserin puhetta. Mutta siltä minusta juuri tuntuukin. Olen niin hukassa ja pettynyt.
Lisää?
Itselle tuli tällainen olo kun täysin 30. Nyt katsellaan muuttuuko koskaan..
Et ole luuseri. Koko sanakin on ihmistä alentava. Olet tasan yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin. Älä anna muiden tai itse sisäistämiesi negatiivisten käsitysten määritellä itseäsi.
Sinulle tärkeiden juttujen löytäminen voi viedä aikaa. Terapian jatkaminen tukee Sinua prosessissasi. Jumala auttaa Sinua myös, jos haluat ottaa apua vastaan. Täreintä on, ettet lannistu! 7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En, mutta yritän jatkuvasti pakottaa itseäni siihen. Paheeni on asioiden lykkäys enkä tiedä miten pääsisin siitä eroon.
Tarkoitatko täysillä elämisellä sitä, että eletään kuin viimeistä päivää, ei huolta huomisesta ja antaa palaa vaan? Tehdään hetkessä päätöksiä, joiden seurauksista ei ole mitään tietoa?
Elin tällä kaavalla reiluun kolmeenkymppiin asti. Sitten tajusin, että minulle parasta elämää on ihan normaali, työssäkäyvän ihmisen arki. Eli muiden silmissä elämäni vaikuttaa nykyään varmasti todella tylsältä. Mutta pidän rutiineista ja siitä, että minulla on jonkinlainen kontrolli siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Toki tulevasta ei voi kukaan täysin tietää. Voin vaikuttaa joihinkin asioihin elämässäni, ja niin haluan myös tehdä.
Mielestäni ei ole mitään vikaa siinä, että elää ns. varman päälle ja vastuullisesti. Toki lähes kaikissa valinnoissa on omat riskinsä, mutta niitä voi etukäteen analysoida, ja harkita, minkä tason riskejä on valmis kulloisessakin elämäntilanteessa ottamaan. Riippuu ihan ihmisestä, kuinka spontaania elämää haluaa viettää.
Pitkään koin huonommuutta, kun en osannut/kyennyt elää täysillä ja intohimolla.
Nyt vanhempana huomaan, että pitkällä aikavälillä olen varmaankin elänyt enmmän hyviä hetkiä kuin esim. extreme-urheilua harrastava tuttavani, joka on viettänyt pitkiä aikoja käsi paketissa, jalka paketissa, kylki paketissa, reisi paketissa jne.
Teen joka päivä jotain mukavaa: roikun vauva-palstalla, katson telkkaria, luen kirjaa, askartelen, unelmoin päiväunilla, käyn kävelyllä, luen blogia, luen Hesarin, käyn kylvyssä, lasten kanssa uimassa, ulkona jne.
Viettääkö täydempää elämää elävä se, joka osaa löytää jonkinlaista kivaa niistä tylsemmistäkin asioista?
Tee kysymys itsellesi: mitä kivaa olet tehnyt tänään?
Minulla on hieman samaa, tosin ei mielenterveyssyistä, vaan paljolti fyysisen sairauden (MS-tauti) tuoman epävarmuuden takia sekä varovaisen ja turvallisuushakuisen persoonallisuuden takia. En ole riskinottajatyyppiä. Uskallus ottaa riskejä taitaa olla olennaista tuossa "täysillä elämisessä".
Yksi todella tärkeä asia, minkä olen oppinut, liittyy juuri riskien ottamiseen: 1. jotta voi saavuttaa jotain, täytyy yleensä uskaltaa ottaa epäonnistumisen riski, edes pieni, ja 2. jotta uskaltaisi ottaa riskin, elämän täytyy olla sellainen, että jos epäonnistuu eli riski toteutuukin, ei putoa tyhjän päälle.
On helpompi ottaa riski, jos tiedostaa, että vaikka epäonnistuisi, elämä ei siihen kaadu ja että kaikkein arvokkaimmat ja tärkeimmät asiat pysyvät. Sen takia kannattaa lähteä perusturvallisuuden rakentamisesta liikkeelle.
Minulle se perimmäinen turvaverkko on Jumala. Tulin aikuisena uskoon.
Itse en edes pyri tuohon "täysillä elämiseen", se ei ole minulle päämäärä sinänsä. Otan riskejä vain, jos tavoite on tärkeä.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitatko täysillä elämisellä sitä, että eletään kuin viimeistä päivää, ei huolta huomisesta ja antaa palaa vaan? Tehdään hetkessä päätöksiä, joiden seurauksista ei ole mitään tietoa?
Elin tällä kaavalla reiluun kolmeenkymppiin asti. Sitten tajusin, että minulle parasta elämää on ihan normaali, työssäkäyvän ihmisen arki. Eli muiden silmissä elämäni vaikuttaa nykyään varmasti todella tylsältä. Mutta pidän rutiineista ja siitä, että minulla on jonkinlainen kontrolli siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Toki tulevasta ei voi kukaan täysin tietää. Voin vaikuttaa joihinkin asioihin elämässäni, ja niin haluan myös tehdä.
Mielestäni ei ole mitään vikaa siinä, että elää ns. varman päälle ja vastuullisesti. Toki lähes kaikissa valinnoissa on omat riskinsä, mutta niitä voi etukäteen analysoida, ja harkita, minkä tason riskejä on valmis kulloisessakin elämäntilanteessa ottamaan. Riippuu ihan ihmisestä, kuinka spontaania elämää haluaa viettää.
Itse käsitin sen niin että on unelmia ja tavoitteita joiden eteen uskaltaa tehdä töitä eikä vaan ole päivästä toiseen vailla mitään merkitystä/päämäärää tms.
Hyvin tutulta kuulostaa. Mulla pelokkuuden pohjalla on kyllä hyvin epävakaat kotiolot, elin lapsuuteni ja nuoruuteni jatkuvassa pelossa. Terapian avulla olen saanut rakennettua perusturvallisuutta, minkä ansiosta nykyään uskallan enemmän, mutta edelleen se on haastavaa. Toivoa kuitenkin on, että itseään voi vahvistaa :)
Yritä olla vertaamatta itseäsi sisaruksiisi. Vaikka kasvoittekin samassa kodissa, heidän kokemuksensa elämästä on ihan omanlaisensa. Oma veljeni on minua paljon "rämäpäisempi", mutta hän tulikin kohdelluksi paremmin vanhempiemme taholta kuin minä. Hän ei menettänyt luottamustaan elämään ja ihmisiin, kuten minä. Kulje omaa polkuasi ja ole myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Haasta itseäsi, mutta älä liikaa liian nopeasti, siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Yhteen muottiin pakottavan maailman suhteen kannattaa ainakin hetkeksi laittaa laput silmille ja kieltäytyä kuuntelemasta sen viestejä. Jonain päivänä, kun käsityksesi itsestäsi sekä elämästä on selkiytynyt ja itsevarmuutesi kasvanut, ei toisten vaatimukset enää pääse ihosi alle. Mitä voitkaan sitten saavuttaa, kun elät omannäköistäsi elämää :) minulle se on elämän rikkautta, jokaisen oma tarina!
Olisiko vastauksia?