Lue keskustelun säännöt.
Äh, miten ihmeessä voi innostaa itsensä lapsen tulemiseen?
01.12.2019 |
Suurella osalla naisista se tuntuu käyvän luonnostaan, kun monilla on jo valmiiksi voimakas halu ja toive tulla äidiksi. Minä sen sijaan olen aina ollut epäilevä Tuomas ja ilman tätä nykyistä miestä tietäisin varmaksi, etten varmaan halua lapsia - siis ikinä koskaan. Koska olen huomannut viimeisen seitsemän vuoden aikana, etten oikeastaan tykkää lapsista ja vauvoista vieläkin vähemmän. Tilanne on nyt kuitenkin sellainen, että olen raskaana.
Vauvan tulo lähinnä stressaa. Käyn läpi mittanauhan kanssa, mahtuuko asuntoon pinnasänkyä, pitääkö hankkia uusi hylly ja mitäs tehdään tavaroille, joille on jo muutenkin vaikea löytää sijoituspaikkaa. Minne laitetaan lastenrattaat, pitääkö hankkia kantoliina, pitääkö muuttaa muualle, kuinka paljon vesimaksu nousee jne. Että yritän kovasti varautua ja ottaa vastuuta, kuten kuuluukin.
Mutta emotionaalisella tasolla olen erittäin kaukana lapsen tuloon valmistumisesta, juuri kuten olen jo vuosia pelännytkin ja olen sillä perustellutkin, etten olisi hyvä äiti. En viitsi raskaudesta kertoa kovinkaan monelle, koska en jaksa sitä muiden kaihoisaa katsetta, kun asiasta mainitsee ja siitä alkavaa hössötystä "pienistä tossuista ja vauvansukista", "hyvänhajuisesta vauvasta" jne. Se on kertakaikkisen vaivaannuttavaa ja monelle tuollainen kaiho on varmaan totta, mutta jos itse sanoisin noin, se tulisi esille lähinnä kettuilun yhteydessä.
Joten miten ihmeessä alan innostaa itseäni lapsen tulemiseen emotionaalisesti - ja mieluiten silleen ei-ärsyttävästi?
Kommentit (39)
Olet ilmeisesti aika alussa. Suosittelisin ottamaan asian suhteen rauhallisesti. Älä stressaa äläkä pakota itseäsi. Luulen, että aika ja hormonit tekevät tehtävänsä. Onhan tässä kuukausia aikaa. Voi olla, että menee viimeiselle kolmannekselle, että alat oikeasti odottaa vauvaa syliisi. Synnytys itsessään usein lisää tunnetta myös.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla samanlainen tilanne. Ajattelin että kyllä se äidillisyys varmaan tulee sitten kun on raskaana (not, lähinnä ärsyttää vaivat ja se ettei pysty toimimaan samoin kuin aiemmin). Nyt elättelen toiveita että äidillisyys saa minusta vallan kun lapsi pian syntyy.
Vaikken muiden lapsista välitäkään niin uskon kyllä rakastavani vauvaani kun se syntyy ja tottakai haluan olla paras mahdollinen äiti hänelle. Ei vaan tule sellaista äiti-fiilistä ja lapsikaipuuta mitä muut tuntuvat tuntevan.
Ei sinun tarvitse olla mikään hössöttävä Muumimamma ollaksesi äiti. Voit olla ihan hyvä äiti vaikket ikinä innostuisi mistään pienistä sukista!
Älä pakota tunteita. Käy tarvittaessa puhumassa perheterapeutilla mikäli et saa ”tunteesta” kiinni. Nyt kun olet jo raskaana joudut etsimään itseäsi. Kunhan hoidat lasta asianmukaisesti ja tarvittaessa yrität hakea apua niin eiköhän se siitä.
Oot siinä mielessä rohkea, koska ite en uskaltaisi ottaa juuri tuota riskiä etten kiinnykään lapseen sillä tiedän etten ole millään tasolla perhekeskeinen ihminen.
En ollenkaan ymmärrä, miksi olet yleensä hankkiutunut raskaaksi, jos ajattelet lapsista ja äitiydestä tuolla tavalla. Ainahan voit antaa lapsen adoptioon, jos et innostu äitiydestä lapsen syntymän jälkeenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otsikon perusteella luulin, että lapsesi on tulossa murrosikään.
Vierailija kirjoitti:
En ollenkaan ymmärrä, miksi olet yleensä hankkiutunut raskaaksi, jos ajattelet lapsista ja äitiydestä tuolla tavalla. Ainahan voit antaa lapsen adoptioon, jos et innostu äitiydestä lapsen syntymän jälkeenkään.
Terveisiä mamma kuplaan! Linjoilla saattaa olla muitakin vanhempia jotka tuntevat samoin. Auttaako vinoilu? Ei vaan neuvominen/tukeminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ollenkaan ymmärrä, miksi olet yleensä hankkiutunut raskaaksi, jos ajattelet lapsista ja äitiydestä tuolla tavalla. Ainahan voit antaa lapsen adoptioon, jos et innostu äitiydestä lapsen syntymän jälkeenkään.
Terveisiä mamma kuplaan! Linjoilla saattaa olla muitakin vanhempia jotka tuntevat samoin. Auttaako vinoilu? Ei vaan neuvominen/tukeminen.
Enpä ole mamma vaan viisikymppinen vela, joka on aina ajatellut lapsista suunnilleen samalla tavalla kuin aloittaja - ja juuri siksi jättäytynyt vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Enkä vinoillut, vaan vilpittömästi ihmettelin, miten tuollaiseen tilanteeseen yleensä on päädytty. Kaikki eivät ole äidiksi sopivia, minä tiedän itse etten ole ja mietin, mahtaako aloittajakaan olla.
Ei sinun ole pakko olla mikään hössöttäjä. Äitiksi kasvetaan matkan varrella, kukaan ei ole oikeasti valmis äiti heti kun ensimmäinen lapsi syntyy. Lapsi kasvattaa sinut äidiksi ja pikkuhilja huomaat, että oletkin ihan hyvä siinä hommassa. Muista myös, että lapsesi rakastaa sinua vaikka kaikki ei olisikaan täydellistä. Älä myöskään säikähdä jos ajatukset ovat aluksi sellaisia, että mitä tulikaan tehtyä ja en minä osaa. Ajan kanssa hommat alkaa sujua! Stressi pois ja nauti raskausajasta :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se monillakaan käy "luonnostaan" vaan äitiyteen kasvaa pikkuhiljaa. Kukin omaan tyyliinsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ollenkaan ymmärrä, miksi olet yleensä hankkiutunut raskaaksi, jos ajattelet lapsista ja äitiydestä tuolla tavalla. Ainahan voit antaa lapsen adoptioon, jos et innostu äitiydestä lapsen syntymän jälkeenkään.
Terveisiä mamma kuplaan! Linjoilla saattaa olla muitakin vanhempia jotka tuntevat samoin. Auttaako vinoilu? Ei vaan neuvominen/tukeminen.
Enpä ole mamma vaan viisikymppinen vela, joka on aina ajatellut lapsista suunnilleen samalla tavalla kuin aloittaja - ja juuri siksi jättäytynyt vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Enkä vinoillut, vaan vilpittömästi ihmettelin, miten tuollaiseen tilanteeseen yleensä on päädytty. Kaikki eivät ole äidiksi sopivia, minä tiedän itse etten ole ja mietin, mahtaako aloittajakaan olla.
Vaikka tää ei nyt (välttämättä) liitykään aloittajaan niin saat antaa kiitos pisteitä joillekin naisille/miehille jotka osaa henkisesti ajaa toisen siihen pisteeseen jossa hän lopulta suostuu lasten hankintaan. Antaahan jotkut siitäkin huolimatta ettei just tällä hetkellä nappaa. Tässä on yksi niistä juurisyistä miksi näistä pitää puhua! Lapseton voi olla niillä sijoillaan missä saattaa vielä kyetä pyörtämään päätöksensä ja sanoa sille toiselle; ei kiitos ja ehkä jopa erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään ole koskaan ollut mikään erityisen lapsirakas tai "lapsi-ihminen". Lapset ovat olleet ihmisiä siinä missä muutkin ja heihin liittyy tietysti velvollisuuksia jotka pitää hoitaa. Nyt minulla on useampi lapsi ja voin sanoa että omat lapset ovat aivan eri asia kuin kenenkään muut lapset. En haluaisi myöskään asua kenenkään muun miehen kanssa kuin oman mieheni enkä elää kenenkään toisen perhe-elämää kuin omaani.
Vierailija kirjoitti:
En minäkään ole koskaan ollut mikään erityisen lapsirakas tai "lapsi-ihminen". Lapset ovat olleet ihmisiä siinä missä muutkin ja heihin liittyy tietysti velvollisuuksia jotka pitää hoitaa. Nyt minulla on useampi lapsi ja voin sanoa että omat lapset ovat aivan eri asia kuin kenenkään muut lapset. En haluaisi myöskään asua kenenkään muun miehen kanssa kuin oman mieheni enkä elää kenenkään toisen perhe-elämää kuin omaani.
Siihen lapseen saattaa kiintyä tai sitten ei. Henkilökohtaisesti antaisin mielummin vakautuneen velan mennä kuin lähtisin kokeilemaan tuuriani koko perheen hyvinvoinnin uhalla. Netistä löytyy niidenkin äitien kertomuksia missä lapsi on ollut hyvin toivottu, mutta synnytyksen jälkeinen masennus tahtoo viedä pienetkin ilot. Lähipiiristäni löytyy miehensä suostuttelema nainen kuka suostui tekemään yhden lapsen. Nyt tilanne kuitenkin on se että joutuu olemaan viikot yksinään lapsen kanssa, koska mies ei suostunutkaan ottamaan vapaata ja haluaa olla enemmän töissä. Onneksi hoitaa lapsensa asiallisesti, eikä jää yksin tunteidensa kanssa vaan onhan tuollainen törkeää ettei sittenkään haluta auttaa vaikka on ensiksi kovasti mankunut perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tarvitse olla mikään pikku töppösistä hössöttäjä. Uskon, että saat asiat pääsi sisällä oikeaan asentoon kyllä, vaikutat tosi fiksulta.
Mutta kylläkin vauva tarvitsee paljon syliä. lapsena / nuorena hän tarvitsee sen tunteen, että hän on äidin mielestä juuri paras sellaisena kuin on. Itse olen usein miettinyt, miten valtavan vakaan kasvualustan minulle ovat antaneet ne tarinat, että vanhemmat olivat niin iloisia kun saivat minut.
Tarkoitan, että jos syntymän jälkeen sinusta tuntuu, ettet halua pitää vauvaa sylissä, et välitä siitä onko vauvalla hyvä vai nälkä/kylmä/jne, niin kannattaa aika nopeasti hakeutua juttelemaan asiasta.
On myös tilanteita, joissa raskaus ei ole suunniteltu tai sillä hetkellä toivottu, jolloin voi viedä kauan aikaa ylipäätään sisäistää olevansa raskaana ja tulossa äidiksi. Tiedän kokemuksesta. Ei siinä ollut puhettakaan mistään onnen tunteista tai ilosta, kaikkea muuta. Se voi silloin olla pitkä prosessi psykologisesti. Mielestäni ei pidä ottaa paineita siitä millä tavalla asioiden pitäisi mennä ja miltä tuntua. Jokainen on yksilö.
Et halua olla hössöttäjä, mutta kuljet jo mittanauha kädessä ympäri kotia? Sitähän se äitiyskupla yleensä on.
Voi kuule! Odotan esikoistani ja vaikka lapsi on erittäin toivottu ja ”tekemällä tehty” niin ensireaktioni oli järkytys ja paniikki. Miten olin niin ääliö ja toivoa tätä niin kovasti? En tiedä mistä reaktioni tuli, mutta asiaa sulateltuani rauhassa siihen tottui ja aloin taas muistaa miksi tosiaan halusin tätä. Välillä tulee vieläkin hetkiä jolloin mietin, että apua ei minusta ole tähän ja mihin olen pääni pistänyt. Älä siis ollenkaan luule että kaikki muut putoavat onnelliseen odotuskuplaan heti! Anna fiilisten tulla ja mennä, tutkaile mielessäsi mistä ne voisivat tulla tai mitä ne kertovat. Mieti mitä positiivisia asioita oma lapsi tai äitiys voivat tuoda elämääsi. En ole itsekään mikään uuu ja aaa -hössöttäjä, mutta teen asiota omalla tavallani ja omaan tahtiin.
Olen törmännyt useampaankin juttuun joissa puhutaan siitä miten raskaudesta nauttiminen ja iloitseminen on joku perusoletus, mikä ei todellakaan aina toteudu. Tämä kolumni helpotti omaa tuskaa. Kannattaa lukea! https://www.vauva.fi/artikkeli/raskaus/odottaja-etko-tieda-mihin-ryhdyi…
Tsemppiä odotukseen! Hae tarvittaessa ammattiapua jos tuntuu ettei ahdistus helpota.
Miksi ihmeessä teit tämän ja miten oikein uskalsit? Sitä ei voi enää perua jos huomaatkin ettei äitiys ole yhtään sun juttu ja teit hirveän virheen.
Vierailija kirjoitti:
Et halua olla hössöttäjä, mutta kuljet jo mittanauha kädessä ympäri kotia? Sitähän se äitiyskupla yleensä on.
Ei ole. On eri ihan asia hössöttää ilosta, ehkä ihanan hermostuneena ja välillä stressaantuneena kuin hössöttää koko ajan takakakireänä ja stressaantuneena. Minä ymmärrän ihan hyvin mitä ap tässä tarkoittaa.
En minä tiedä, itse en onnistunut siinä. Ei tullut emoa. Homman juuri valmiiksi saaneena ja lapsen onnistuneesti maailmalle saattaneena, onnistuu se näinkin. PS. Jälkikasvu pitää äitiään hyvänä, tuo ongelma on omassa päässä. Onnekkaita paineja sen(kin) kanssa. ;)