Äh, miten ihmeessä voi innostaa itsensä lapsen tulemiseen?

Vierailija kirjoitti:

En minäkään ole koskaan ollut mikään erityisen lapsirakas tai "lapsi-ihminen". Lapset ovat olleet ihmisiä siinä missä muutkin ja heihin liittyy tietysti velvollisuuksia jotka pitää hoitaa. Nyt minulla on useampi lapsi ja voin sanoa että omat lapset ovat aivan eri asia kuin kenenkään muut lapset. En haluaisi myöskään asua kenenkään muun miehen kanssa kuin oman mieheni enkä elää kenenkään toisen perhe-elämää kuin omaani.

Näin sitä kaikkeen tottuu ja kiintyy.

Kiitos vastauksista. Minua helpottaa kuulla, että lapsen kasvattaminen ei vaadi tuota hössötystä. Nykyään tuntuu, että pitäisi olla kanaemo/superäiti/muumimamma. Se ei vain sovi minulle.

Mitenkä tähän tilanteeseen sitten päädyttiin? Olin stressaantunut hedelmällisyydestäni, sillä kun ikää alkaa olla mittarissa +30, enkä edelleenkään ollut satavarma, mitä lapsiasian kanssa tekee. Jos tilastoja katsoo, 35-vuotiaana voi olla vaikea saada edes sitä yhtä. Mietin toki samanaikaisesti myös sterilisaatiota.

Mieheni suhtautui lapsiasiaan nuorempana positiivisesti. Hänet tavattuani aloin miettiä asiaa uudelleen ja hetken aikaa sitten olinkin sitä mieltä, että jos kuitenkin. Mutta kun ystäville ja tuttavapiiriin alkoi tulla jälkikasvua ja sitä näki läheltä, alkoi epätöinti kasvaa. Ettei se ole vaivansa väärti ja kaikki hössöttäminen ärsytti. Mies silti hyväksyi asian ja meni naimisiin kanssani tietäen, ettei asia välttämättä tulisi meille ajankohtaiseksi. Jossakin vaiheessa meinasimme lipsua varmojen päivien suhteen ja sanoin miehelle, että pitäisikö hankkia oikea ehkäisy. Hän alkoi ihmetellä, että eikö tämä ole ollut meille ihan sopiva. Ja jos totta puhutaan, niin on ollut erittäin sopiva, vaikkei sitä ehkäisykeinoksi yleisesti katsota. Ajattelin sitten vuosien ajan, että joko olen maho tai se oikeasti toimii. Jonkin sortin keskeytettyä tuli myös harrastettua jo vuosia ennen varmoja päiviä.

Gyne mainitsi viime käynnillä, ettei vaikuta siltä, että olisi munasoluja irronnut "aikoihin", vaikka mielestäni tunsin selkeät ovulaatio-oireet samassa kuussa. Ehkäisy meillä oli ollut miltei kuuden vuoden ajan tosiaan ne kuuluisat varmat päivät, eli takaportti lapselle olisi ollut. Ehdotin tällaista ratkaisua, koska minulla oli nuorempana voimakkaat oireilut, jotka ajoittuivat ovulaation ajankohdalle ja onnistuin sitten bongaamaan ovulaatiotesteilläkin sieltä hedelmälliset päivät oireiden ajankohdalle. Ilmeisesti myös omalla kohdalla tuo hedelmöittymisen aikaikkuna on lyhyimmästä päästä.

Nyt sitten laitoin sitten miehen kova kovaa vasten iän puolesta, haluaako hän lapsia vai ei. Hän sanoi, että kyllä mieluummin haluaisi. Eli tavallaan oli elätellyt toivoa, että muutan mieleni ja että tulisin tuolla epämääräisellä ehkäisyllä raskaaksi (kerroin hänelle jo alussa, että varmoissa päivissä on riskinsä, laskin kierron tarkkaan, minulla ei ollut agendana huijata häntä isäksi vaan kokeilla vaihtoehtoisia keinoja, mikäli hän sen hyväksyisi). Mutta koska näin ei ollut tapahtunut alkoi sitten vihdoin tajuta, mikäli niitä lapsia minun kanssani haluaa, niin nyt täytyy keskustella aiheesta vakavasti ja lyödä lukkoon, mikä se lopullinen päätös on, sillä ikää alkaa jo olla.

Koska mies sitten vaikutti olevansa erittäin vakavissaan isyyden suhteen, suostuin kokeilemaan epävarmoina päivinä, mitä tapahtuu.

Yllätykseksi tulin sitten kerrasta raskaaksi ja tässä ollaan. Koska raskaus on melko alussa, mitä tahansa voi toki vielä tapahtua. Agendaani ei kuulu abortointi, jollei sitten havaita kehitysongelmia.

Ja mies todellakin haluaa tämän lapsen.

Ap

Olet vain oma itsesi, äitiytesi muokkautuu sitten ajan kanssa osaksi sinua. Olin itse vähän samanlainen raskausaikana, pelkäsin jopa, että inhoan lastani, kun se syntyy. En lopulta inhonnut, mutta en liiemmin rakastanutkaan. Vauva kuitenkin kasvoi ja luikerteli osaksi elämääni. Vauva on siitä lojaali otus, että hänelle sitä on tietenkin heti se ainoa ja oikea äiti. Nykyään vauva on taapero ja olen todella luonteva äiti omalla tavallani. En mikään pullantuoksuinen stereotypia (harva varmaan on), mutta välittävä ja rakastava silti.

Teit lapsen, vaikka et ollut edes varma, haluatko sitä?

Tiedätkö, ap, ei ole mitään hätää.

Sinun ei tarvitse lähteä mukaan mihinkään raskaushössötyksiin ellet halua. Voit rauhassa pitää hyvää huolta itsestäsi ja valmistautua tuolla lailla realistisesti vauvan tuloon. Lapsesi tutustut sitten kun hän syntyy. Oli hän millainen tahansa niin sinä tulet olemaan hänen paras asiantuntijansa. Tutustu lapseen rauhassa ja jos positiivisia ajatuksia ja tunteita herää niin ruoki niitä pienesti. Hyvä siitä tulee! Äidiksi tullaan monella tavalla.

Kuten jo edellä, ole oma itsesi. Älä yritä tavoitella jotain, mikä ei ole sinua.

Vauva tulee ajallaan, sinä saat ihan itse määritellä teidän suhteenne.

Itse en uskonut mihinkään vauvaan, ennen kuin olin saanut sen syliini. Äidiksi osasin nimittää itseäni vasta 10kk päästä.

Ja sittenkin, kaikesta huolimatta, perhe-elämä on ollut mun juttu.

Vierailija kirjoitti:

En ollenkaan ymmärrä, miksi olet yleensä hankkiutunut raskaaksi, jos ajattelet lapsista ja äitiydestä tuolla tavalla. Ainahan voit antaa lapsen adoptioon, jos et innostu äitiydestä lapsen syntymän jälkeenkään.

Niin, lapsen isän mielipiteellähän ei ole mitään väliä ja äiti voi lykätä lapsen adoptioon jos siltä tuntuu 🤔

Älä innosta itseäsi väkisin vaan anna asioille aikaa ja tilaa tapahtua. Itse esimerkiksi ihastuin vauvani vasta kun se oli ehkä 3kk ja yösyötöllä katseli luottavaisesti silmiin.

Ihminen voi todella yllättää itsensä kun saa lapsen, mihin tahansa suuntaan ymmärtääkseni. Oma kokemus on se että en välittänyt vauvoista yhtään, olisin jopa harkinnut noin viisivuotiaan adoptoimista mutta mies halusi ehdottomasti oman lapsen. Nyt kun omia lapsia on useampi... niin taaperoikä on haastavuudestaan huolimatta mielestäni ihanin ikä!

En tiedä kannattaako yrittää puskea itsestä sellaista tunnetta, joka ei luontevasti synny. Kyllä raskauteen saa suhtautua asiallisesti ilman mitään sen kummempia tunneskaaloja tuntien. Raskaus on rasittavaa hommaa, kestämistä ja sietämistä, jopa kituuttamista välillä. Ja se henkilö siellä kasvamassa on äidilleen täysin tuntematon vielä toistaiseksi.

Voin kertoa että kaikki naiset eivät ole missään hormonipäissään hössöttäjiä edes lapsen syntymän jälkeen, ja silti rakkaus ja kiintymys omaan lapseen kehittyy ajan myötä aivan normaalisti.

Ota ihan iisisti vaan, kukaan ei sinua tuomitse ajatuksistasi eikä mitään normia oikeille äidillisille tunteille ole.

Käsitin, että tavattuasi miehesi olet vasta alkanut ajatella lasta edes vaihtoehtona.

Mulla oli täysin sama. Rakastuttiin niin vahvasti ja mies alkoi puhua lapsista jo varhain. Joka toisaalta edesauttoi sitä, että itse alkoi miettimään asiaa. Vauvakuumetta ei ikinä ole ollut, mutta jostain syystä ajattelin, että haluaisin nähdä millainen olisi meidän yhteinen lapsi. Innostuin ajatuksesta ja raskauduin. En oikeastaan hirveästi kiintynyt raskausajalla mahassa olevaan vauvaan. Varsinkin alussa mietin monesti pahoissa oloissa, että miksi mä ikinä aloin tähän ja pelkäsin olinko tehnyt hätiköidyn päätöksen. Loppuraskaudessa tietenkin pelkäsi, että onko mahassa kaikki kunnossa, mutta en osannut ajatella että siellä on oikeasti vauva. Synnytyksen jälkeen kuitenkin kaikki tuntui luonnolliselta ja lapsi omalta.

Puolisen vuotta meni siihen, että rakkauteni lasta kohtaan oli "tärkeämpi" ja isompi kuin puolisoa kohtaan. Toisaalta en sitäkään stressannut vaikka tuntui, että kaikki muut koki sen järkyttävän kiintymyksen heti synnytyksestä lähtien. Toki itsekkin rakastin ja pelkäsin koko ajan, että vauvalle käy jotain, mutta silti se rakkaus puolisoa kohtaan pysyi isompana aika pitkään.

Ja tiedän, että olen ollut alusta asti todella hyvä äiti vaikken lapsirakas ollut ennen esikoista. Muutenkin meidän perhe toimii tosi hyvin tiiminä. Rakkaus on ääretön, vaikka silloin alussa olin valmis peruuttamaan koko raskauden.

Tsemppiä.

Mulla on 15v kaksoset jotka on rakkaimmat maailmassa... en silti tykkää muiden lapsista tai lapsista noin niinku yleisesti. En hössöttänyt omien vauvojen kanssa, en käynyt kerhoissa tai vauvauinnissa, en postannut mitään. Ihan ilman mitään hypeä on päästy näin pitkälle.

Älä lue nettiä liikaa :) oma on rakas ja raskas - mut enemmän rakas. Onnea sinulle.

Kyllä oli niin kaksimielinen otsikko ettei mitään rajaa. :DD

Ennole ikinä ollut mikään vauva/lapsirakas tyyppi. Toisaalta, lapset ovat aina tykänneet minusta ja lähestyvät avoimesti.

Ennen nykyistä puolisoa en olisi kuvitellutkaan lapsia tekeväni, mies oli samoilla linjoilla. Eräs päivä hänen mieli muuttui ja itsellekin tuli olo et joo, ihana idea. Kun plussa vihdoin tuli oli ensireaktio paniikki ja pakokauhu. Sitä esiintyi pitkinnraskautta. Kun cauva syntyi, osasin kuitenkin rakastaa ja hoitaa ihan heti, olo oli luonnollinen.

Nyt odotan pikkukakkosia! Jotka tehty klinikalla. Rankat hoidot takana ja todellakin tehdyt lapset mut silti olo paniikkinen alussa. Niin kauan kuin pystyin pidin raskauden omana tietonani. Faseen tms en ole oloa hehkutellut enkä mahakuvia lähetellyt. Yhtä pihalla et mitä täytyy hankkia ja kuinka pärjään. Mut uskon ja luotan et kun vauvat syntyneet ni kaikki loksahtaa taas paikoilleen.

jos ehtii niin abortti on ihan hyvä vaihtoehto kans.ulkomailla tekevät kyllä vaikka ois vähän pidemmälläkin se solumöntti.

ei lapsia ole pakko tehdä ,eikä kannata edes ellei ole paksu lompakko, joka myös pysyy paksuna.

Itse olisin antanut vaikka raajan pois saadakseni lapsen (lapsettomuusongelma), ja kun sitten lopulta sain, niin meni useampi kuukausi, että aloin rakastaa, kaikki oli niin uutta ja outoa. (Hyvin toki hoidin.) Että älähän hätäile ap. Kuulostele tunteitasi ihan rauhassa ja rennosti, sieltä niitä ennemmin tai myöhemmin tulee, ihan ilman hössöttämistä, kullekin tavallaan :)

Mun mielestä ei oo mitenkään huolestuttavaa. Kun lapsi syntyy niin tunnesuhteen luominen alkaa omaan lapseen. Rakkaus voi syttyä heti synnärillä tai pikku hiljaa. Susta tulee juuri omanlaisesi äiti ja ei tarvi myöhemminkään hössöttää lastenvaatteista tms.

Luulin eläväni lapsettomana koko ikäni ja mieheni siihen suostui, vaikka olisi halunnut kenties lapsia joskus. Mulle iski kuitenkin jossakin vaiheessa selittämätön vauvakuume ja harkinnan jälkeen rupesimme yrittämään lasta. Kun lasta ei parin vuoden sisään tullut, aattelin, ettei musta tule äiti ja keskityin uraan. Kun yllätyksekseni tulin raskaaksi, olinkin järkyttynyt ja koin, että joudun luopumaan työstä/urakehityksestä ja omista harrastuksista ym. Hommasin vaatteita, käytetyt rattaat ym pakolliset, mutta mua ei kiinnostanut verrata rattaiden ominaisuuksia ja eikä ihastella töppösiä tai valmistella "pesää", kuten kaikki muut tuntuivat tekevän. Koliikkivauvan kanssa rakkaus syttyi hitaasti, kun oli niin väsynyt, mutta ajallaan tuli.

Mua on yllättänyt kuinka syvästi tunnen lastani kohtaan, miten kaikkeni olen antanut, jos on ollut tarvetta ja tulen antamaan. Silti olen edelleen pidän uraani ja omia harrastuksiani tärkeinä, enkä ole hiekkalaatikon reunalla kutovaa äiti-tyyppiä. Paras äiti lapseni mielestä ja olen tosi onnellinen, että hänet olemme saaneet.

Nyt vähän vanhempana (ja toista lasta toivovana) oon rupennut höpsähtämään pikkutossuihin ja vaatteisiin. Jos toisen saisimme, niin tuskinpa silloinkaan jaksaisin syvävertailla kantoliinojen erot tms. 

Jokainen omalla tavallaan!

Haluan rohkaista, että susta tulee varmasti hyvä ja rakastava äiti, vaikkei nyt kiinnoistaisikaan kaikki lastentarvike asiat ja olisikin epävarma olo. Mun mielestä, mitä kirjoitit kertoo siitä, että uskallat miettiä ja kohdata asioita itsessäni, mikä on yksi hyvän vanhemmuuden perusta (ääriesimerkkinä päihteitä käyttävä raskaana oleva nainen, jonka mieleen ei juolahdakaan pohtia, onko päihteet hyväksi vauvalle).

Onnea ja tsemppiä!

On meitä muunkinlaisessa tilanteessa olevia, jotka ei vielä raskausaikana kiinny vauvaan. Itse menetin esikoisen lähellä laskettua aikaa. Vaikka toinen oli maailman toivotuin ja vielä lopulta raskailla hoidoilla alulle saatu, en edes halunnut kiintyä siihen, ennen kuin näin lapsen elävänä. Eikä rakkaus tullut heti vaikka niin olin etukäteen kuvitellut. Odotukset oli niin valtavat, että kun se lapsi viimein oli siinä oli olo lähinnä helpottunut, ei muuta.

Kyllä se rakkaus sieltä sitten tuli mutta kyllä siinä tulee samalla muitakin tunteita, negatiivisiakin välillä. Tärkeintä tuo silti on maailmassa ja rakkaus on isoa, mutta vei se aikaa.

Muista kuitenkin, että äitejä on erilaisia. Minulla on nyt näitä jo kolme, enkä ole ollut missään vauvakuplassa yhdenkään kohdalla. Ensimmäisen kohdalla odotin sitä ja olin vähän pettynytkin, kun ei sitä tullut mutta ei se olisi kyllä luonteeseeni sopinutkaan. Äitiyden allakin kun sitä on kuitenkin se sama ihminen kuin ennenkin.

Ei mullakaan ollut mitään suuria tunteita ensimmäisestä raskaudesta/vauvasta. Vähitellen rakkaus lapseen kasvoi.

Toisen lapsen suhteen tunteet kasvoi hiukan nopeammin ja raskausaika oli paljon helpompi.

Nuorimmaisen kanssa meni kaikkein pisimpään hyväksyä tapahtunut, ei ollut suunniteltu, mutta täl hetkellä todella rakastettu taapero. Olen hänestä hyvin kiitollinen, että tässä iässä sain vielä terveen lapsen.

Elämä on ihmeellistä, sitä ei voi hallita, eikä pidäkään. On ollut hienoa huomata, että elämä kantaa vaikka se antaa yllätyksiä. Ja kaikesta selviää, vaikka välillä pelottaa..

Kannustan vain olemaan oma itsesi, ja hyväksymään kaikki tunteet mitä tulee ja menee. Aika on paras neuvonantaja, ja tulet selviämään kaikesta! 👍

Kiitos tsempeistä ja siitä, että kerroitte omista kokemuksistanne! Ne on ehkä jonkin verran rauhoittaneet oloa, ettei minun ihmisenä tarvitse muuttua joksikin, mitä en ole. Vanhemmuus on kuitenkin vain yksi osa-alue, eikä se määritä minua kokonaisuudessaan. Tuttuja katsoessa tuntuu, että monilla vanhemmuudesta tulee se pääasiallinen määrittävä tekijä, mutta varmaan osalla on ollut tarve määrittää itsensä sen kautta, kun löytää itselleen ns. suuremman tarkoituksen. Ehkä aika sitten näyttää, mitä tästä lopulta tulee.

Ap